Kanalaprojekti jatkuu

Uusi kanala alkaa hahmottumaan. Eihän siitä suuren suuri tule, mutta pitääpähän tuon pääluvun aisoissa.. Kolme ikkunaa, maalattia, kulkuaukot ulos... Seinissä ja katossa villaa, tervapaperia ja lautaa... Sisustustakin olen jo miettinyt; ruoka- ja juoma-astioita, orsia, kylpypaikkoja jne.. Mutta niistä päätän vasta, kun näen valmiin rakennuksen.

Kanala etenee. Näkymää ulko-ovelta

Nuorimmaisetkin ovat näillä lämpimillä keleillä päässeet ulkoilemaan. Siellä ne emon kanssa tepsuttelevat pihamaalla ja aurinkoa ottavat. Seitsemän kanaa ja seitsemän kukkoa. Toivoisin, että monta kukkoa muuttuisi vielä kanoiksi.

Tipuset ulkoilemaan lähdössä

Syksyn lämpöä

Elämä alkaa palautua uomiinsa viime viikon myrskyjen jälkeen. Kyllä se tuo narttukoiran kiima pistää koko huushollin ja sitä myöten päivärytminkin sekaisin. Tosin, täytyy myöntää, että oli helpompi kuin aiemmat kiimat. Tai sitten näihin alkaa jo tottua. Tietää missä vaiheessa koiraportti lasahtaa kiinni ja minä siirryn sohvalle nukkumaan joko poikien tai nartun kanssa. Ja missä vaiheessa ne voi laskea taas yhteen ilman hämminkiä. Kenelläkään ei mennyt ruokahalu ja pahimmat mölyt  jäivät aika vähiin. Vai joko aika kultaa muistot vaikka tapahtuneesta onkin vain muutama päivä. No, nyt odotellaan ultraa ja katsellaan onko pentuja tulossa. Siis  niitähän ei tule vaikka olisikin tulossa. Valitettavasti Rinja ja Rino eivät pääse vanhemmiksi.

Kolme kanaa muutti toisaalle, kaksi niistä yritti läsähtää vielä lähtöpäivänään munien päälle. Uskomattomia pakkauksia. Nyt saavat ihan rauhassa hautoa muniaan jossain muualla.. Mutta tämähän tarkoittaa, että meidän parvi on kolme kanaa vajaa.. No tipuja on kasvamassa, saa Kalle ja Eetu haaremiinsa jalkavaimoja.

Lauantai menikin talkoillessa luonnetestissä. Ja mukavaa oli jälleen kerran. Keli suosi. Aurinko paistoi eikä vettäkään satanut. Kylmä kylläkin tuli kaikesta huolimatta, eihän siinä päivän aikana paljon liikettä tullut. Niinpä sitä tulikin vilustuttua ja sunnuntai meni puolille päivin peiton alla.... SRY:n P-K:n alaosaston neljä aktiivista jäsentä sai pyöritettyä luonnetestin läpi kunnialla!!!

Kaapo taiteilee rikkinäisellä kottikärryn renkaalla

Hevoset ovat vielä yötä päivää ulkona. Vaikka yöllä lämpötila laskee jo lähelle nollaa, päivisin lämpöasteita on melkein +20. Hyvin kelpaa hevosten viettää ulkoilmaelämää, talvella varmasti ihan kyllikseen joutuvat tallissa olemaan. Ihanan lämmin syksy!

Kuin sieniä sateella....

Huh huh, kun vientiä riittää! Illasta toiseen sama vauhti päällä. Nyt on koirahommat vieneet niin mennessään ettei yhtään mihinkään muuhun ole ollut aikaa. Ei siis ollenkaan. Pakko vähän hiljentää tahtia, koska ei tällaista kyytiä jaksa kovin kauan. Siispä päätin, että sunnuntain tokoagitentti jää pois. Enhän minä siihen paljon ole ehtinyt harjoitellakaan, kun Kaapon kanssa on ajettu jälkeä, käyty hakutreeneissä, tokoiltu ja näyttelyharjoiteltu. Ja Rinonkin kanssa tehty kaikkea ja vähän lisääkin. Eli tämän viikon osalta se hiukan helpottaa ja ensi viikolla ei ole kuin kolmena iltana pakollisia koiramenoja. Ne ehkä jaksaakin. Viikonlopun luonnetesti on vain jotenkin jaksettava vielä rämpiä läpi. Talkoolaisena olen siellä muutaman muun kanssa. Siis vain muutaman, innokkaita talkoolaisia ei meidän osastosta taida löytyä. Hommat kaatuu aina samojen ihmisten harteille. Mutta niinhän se taitaa usein olla muuallakin.

Kaapo Tokoagi2-kurssilla opettelee työntämään leikkiautoa kuonollaan

Tämä viikko on muutenkin mennyt vähillä unilla ja kovassa stressissä. Pinna on ollut tiukalla. Rinjalla on kiima ja senhän tietää, miten nuo leikkaamattomat urokset siihen reagoivat. Huutoa ja edes takaisin ravaamista. Yöllä ei ole saanut nukuttua yhtään. Uloskaan ei voi koiria laittaa yöksi, kun naapurit eivät sitten saa nukuttua. Ja toissa päivänä kun tulin töistä, vastaani juoksi pellolla kaksi saksanpaimenkoiraa. Rino ja Rinja!!! Olivat jotenkin päässeet karkaamaan tarhoistaan. On niillä voinut olla mukavaa, kun kukaan ei ole kieltänyt ja pitänyt erillään! Kuukauden päästä siis narttu ultraan ja jos pentuja näkyvissä tiineys keskeytetään.

Tuo lisääntymisvimma on tarttunut muuhunkin eläinkuntaan. Yksi kiuruveden kana yrittää taas juurtua pesään munien päälle. Kyllä minä olen sitä siunaillut jo pari päivää ja paljon kovempaan on kana siunaillut minua, kun olen sen päivittäin pois munien päältä nostanut. Mutta ei enää tipuja. Ei nyt! Meillä ei ole tilaa! Noita tipusia alkaa plopsahdella kuin sieniä sateella. Plop, plop, plop, plop.... Pistin kolme kiurukanaa myyntiin, kolme hautojaa vähemmän ja kolme kertaa vähemmän mahdollisuus tulla tipuja. Minulle jää nyt sitten kaksi aikuista kiurukanaa ja yksi nuorikko, joka ei vielä muni. Kyllä me silti munissa pysytään.Onhan noita vähemmän innokkaita hautojia talli täynnä! Ja yksi kiuruvetinen kukko pääsi viikonloppuna uuteen kotiin. Hieno homma, ei päätynyt patakukoksi.

Millaisia munia sinä ostat?

Meille tuli viikko sitten tehokanoja. Tehokana on aika usein hy-line rotuinen munien tehotuotantoon jalostettu kana. Nämä kanat putkauttavat sen munan per päivä, ainakin. Nämä kaksi hy-line brownia, jotka Hansuksi ja Pirreksi on nimetty, ovat viettäneet melkein koko elämänsä tehokanalassa tuhansien muiden kanojen joukossa. Jokin aika sitten eräs nimeltä mainitsematon tehokanala ilmoitti, että heiltä saa nyt kanoja eurolla tai muutamalla kappale. Muuten kanat olisivat menneet lihamyllyyn, koska ikää kanoilla oli jo reilu vuosi. Ja nämä munintakanathan eivät mene ihmisen ruuaksi kovinkaan usein. Ne jauhetaan turkiseläimille ja joskus koiranruokaan. Ja ei näitä kanoja lopeteta nätisti, vaan ne menevät "liukuhihnalla" jauhettavaksi. Elävänä. Samalla tavalla kuin pienet kukkotiput. Niitä kun ei tarvita munintakanaloissa niin kasvattamot lopettavat ne heti, kun sukupuolen erottaa. Elämä päättyy liukuhihnalla ennenkuin se on ehtinyt kunnolla alkaakaan.

Näitä meille tulleita kanoja on tehokanalassa mainostettu onnellisen tai vapaan kanan tittelillä. Eli tosiasiassa ne  elävät koko elämänsä isossa hallissa, missä ne eivät voi toteuttaa omaa lajikäyttäytymistään niin kuin haluaisivat. Kanat kun tahtovat kuopsutella, kylpeä, etsiä ruokaa, nukkua orsilla, hautoa ja hoivata poikasiaan. Kanojen ei onneksi tarvitse elää häkissä, jossa se ei sovi edes kääntymään. Tällaisessa lattiakanalassa yhdellä neliömetrillä saa olla "VAIN" 9 kanaa. Ja onhan niillä orsiakin, orsitilaa per kana on oltava 15cm. Leppoisia unia.

Kerron muistakin munintakanalatyypeistä, joita Suomesta löytyy. Virikekanala kuulostaa hyvältä. Kanoille on siis järjestetty virikkeitä, joten niiden on taatusti oltava onnellisia. Näitä munia mainostetaankin usein maalaismunina. Todellisuudessa virikekanala on vain muunneltu versio häkkikanalasta. Häkkiin on laitettu pesä, pehkuja ja orsi. Kanat pääsevät siis kuopsuttelemaan, orrelle nukkumaan ja pesään munimaan. Tilaa tosin ei ole paljon. Virikehäkissä on tilaa per kana varattu 750 cm2. Eli neliömetrillä on 13 kanaa. Mutta hei, onhan häkit toki suurempia kuin ne aiemmat, mitä Suomi oli pullollaan.

Luomukanalassa kanoille on sisätiloissa tilaa siten, että neliömetrillä saa olla kuusi kanaa ja ulkona tilaa oltava yksi neliömetri yhdelle kanalle. Ulkoilutilasta puolet tulee olla kasvillisuuden peitossa. Kanojen pitää saada ulkoilla sään salliessa vähintään toukokuusta lokakuuhun. Luomakanalan kanat syötetään luomurehulla ja niillä saattaa olla kukkojakin järjestystä pitämässä.

Ulkokanalassa kanalla on päivisin mahdollisuus ulkoiluun ympäri vuoden. Kanoilla on orsia ja ulkotilassa kasvillisuutta. Tilaa yhdelle kanalle ulkoilutilassa on 4m2, n. 2500 kanaa elää yhdellä hehtaarilla. Kanat saavat olla suljettuna sisätiloihin vain noin 12 viikon ajan vuoden aikana. Munia mainostetaan esim. laidunkanan munina.

Millaisia munia sinä tahtoisit ostaa?

Näitä kaikkia kanalaloita yhdistää tehotuotanto. Kanoja on paljon ja munia tulee paljon. Usein tuottajilla ei ole aseita parantaa kanojen oloja näillä kananmunan hinnoilla. Kanojen elinolojen parantaminen vaatisi investointeja ja niitä investointeja ei pystytä maksamaan, koska kuluttajat eivät halua maksaa kananmunistaan enempää. Ja uskon, että tuottajat mielellään haluaisivat kanoilleen mukavammat elinolot, eivät hekään tunteettomia ja välinpitämättömiä ihmisiä ole. Monet heistä pyrkivätkin parantamaan kanojen oloja ja pitävät niiden terveydestä huolta niin hyvin kuin mahdollista. Mutta rahat eivät vaan riitä kaikkeen. Miettikääpä jos yhdellä kananmunalla olisi hintaa 10 senttiä enenmmän. Paljonko kennollinen munia silloin maksaisi? Olisitko valmis maksamaan sen verran? Miettikääpä sitten kuinka paljon tuo kymmenen senttiä per muna olisi munantuottajalle.. Montako satasta enemmän munantuottaja tienaa päivässä 3000 munan erästä? Ja tämähän ei ole puhdasta voittoa, kulut kun vähennetään ja verot maksetaan, ei tuosta tuottajalle paljon jää rahaa investointien pois maksamiseksi. Ja kilpailu alalla on kovaa. Hintoja ei kannata nostaa, koska se naapuri myy halvemmalla ja kaikki ostavat silloin naapurin munia.  Mutta mitäpä tuota miettimään, kun eihän meidän tarvitse noin paljon kananmunasta maksaa...

Palataanpa sitten Hansuun ja Pirreen, kahteen tehotyttöön, jotka pelastuivat lihamyllyltä ja pääsivät kotitarvekanalaan, ensin erääseen toiseen kotikanalaan ja jonkin ajan päästä meille. Viikko sitten siis nuo onnettomat kanat saapuivat meille. Minua jo myyjä varoitteli, että niiltä puuttuu höyheniä, koska tuhansien kanojen joukossa munintakoneena oleminen on stressaavaa. Seurauksena nokkimista, pakkoliikkeitä ja jopa kannibalismia. Siellä kun ei ole kukkoja pitämässä järjestystä yllä eikä kanoilla ole yhtään mitään tekemistä. Paitsi munia.

Kotona kaivelin kaksi surkeaa ja apaattista kanaa pahvilaatikosta kanalaan. Höyhenet revitty, takapuoli paskassa. Kumpikin aivasteli ja oli ihan ripulilla. Kanatkin voivat kylmettyä ja sairastua nuhaan, varsinkin, jos vastustuskyky ulkomaailmalle on mitä on.. Viikon olen niiden elämää katsellut, pitänyt lämpimässä ja syöttänyt vitamiineja. Toisen aivastelu ei ole kadonnut vieläkään, mutta ripulointi on onneksi loppunut (piimää ja kauralesettä ruuaksi saivat). Nyt kun ilmatkin taas lämpenivät, pääsivät nekin ulos kuopsuttelemaan..

Sitä hetkeä odotan, että Hansu ja Pirre ovat kuin muutkin kanat, niin ulkonäöltään kuin käytökseltään. Nämä kaksi kanasta ovat tottuneet jatkuvaan nokkimiseen tehokanalassa ollessaan. Niitä ei paljon hetkauta, jos joku muu kanoista antaa niille niin sanotusti turpaan. Ottavat vastaan kaiken, eivät puolustaudu eivätkä oikein väistäkään. Pesään eivät ole tottuneet munimaan samoin kuin nuo meidän omat. Siinä missä omien kanojen munat ovat aina siistejä, tehotyttöjen munat ovat aivan sonnassa. Ei niitä tee mieli syödä. Tiput saavat niiden murhaajan vaistot heräämään, ne eivät tiedä mitä ne pienet ovat. Uteliata pieniä kohtaan, mutta tutustuminen väärä; nokkimalla kimppuun. Sosiaaliset taidot myös muiden kanojen kanssa puuttuvat. Siinä missä muut potpottavat ja kujertavat toisilleen sekä etsivät yhdessä herkkuja maasta ja muutenkin huolehtivat toisistaan, nämä kaksi ovat kuin robotteja. Syövät, nukkuvat ja paskovat. Ei tuhansien kanojen seassa ystävyyssuhteita niin vain solmitakaan. Vasta eilen kuulin ensimmäsen pienen potpotuksen toiselta tehiksistä.

Ihmiseen nuo suhtautuvat välinpitämättömästi. Vaikka ne tulevatkin katsomaan minua, ne vaan ovat siinä. Eivät ota kontaktia kuten muut kanani. Eivät ole uteliaita vaan ikäänkuin ne kulkisivat jonkun kuplan sisällä ympäröivän maailman ulottumattomissa. Sääliksi käy. Toivoisin, että olisivat onnellisia sen lopun aikansa, mitä niiden elämästä on jäljellä. Tehokanojen elinikähän ei ole pitkä, onhan ne kulutettu loppuun jatkuvalla munimisella. Munimisella, joka alkoi varsin nuorena. Villikana munii kahdeksan munaa vuodessa, tehotytöt keskimäärin munan päivässä ilman munintataukoja. Meidän kotikanatkin munivat melkein päivittäin, mutta pitävät myös munintataukoja. Valon määrällä voi säädellä munintaa, pimeä tai hämärä eivät houkuttele munimaan. Tehokanalassa valon määräkin on viety maksimiinsa, yön tunnit ovat lyhyitä.

Tehotytöt ovat samassa parvessa neljän muun kanan ja kahden kukon kanssa. Meidän alkuperäisasukit ottivat tulokkaat hyvin vastaan, ovathan ne varsin sosiaalisia ja älykkäitä potpottajia. Toivon että tehikset tuntevat kuuluvansa ryhmään, ainakin meidän Eetu-kukko omi tytöt itsellensä. Toivottavasti Eetun hellässä huomassa oppisivat kanan tavoille ja olisivat tyytyväisiä elämäänsä. Olisivat aivan samalla lailla onnesta mykkyräisenä herkkuruuasta kuin muutkin meidät kanat.



Hiekkakylvyt auringossa, puskien juurten mullan kuopsuttelu kastematoja löytäen, yhteistuumin balsamin kukkien nyppiminen, kärpästen jahtaaminen, kaverien viereen orrelle nukkumaan käyminen, yhteistsemppaus jonkun muniessa, muniminen mitä oudoimpiin paikkoihin ulkona, munien hautominen ja poikasten hoivaaminen, poikasille tärkeä emon hoiva, auringonvalo tai kuun loiste ikkunassa... Kaikkea tätä tehotytöt ovat jääneet vaille.

Loppukaneetiksi sanottakoon: Minä ainakin syön paljon paremmalla omalla tunnolla lihaa kuin kaupan kananmunia. Lihakarjalla on paljon paremmat olot kuin tuotantokanoilla (munakanalla ja broilerilla). Mitäpä kanasta väliä, sehän on tyhmäkin.... Vai onko?

Tässä meidän onnelliset, vapaat kanat ja kukot kuopsuttelemassa pihamaalla

Mä näitän jälkiä tallaan kai viimeiseen asti..

Pitkän tauon jälkeen palasin peltojäljelle koiran kanssa. Koirapoppoo kokoontui muutama viikko sitten hakutreeneihin ja silloin tallasin myös lyhyen jäljen. Liian lyhyen Kaapon mielestä, koska koira olisi halunnut jatkaa jäljestämistä kauemminkin eikä jäljen päässä olleet herkut kiinnostaneet yhtään.

Kyselin neuvoja Kaapon isän omistajalta jäljestyshommiin. Riikka kertoili, että hyvä olisi tehdä monena päivänä peräkkäin koiralle jälki, 3-5 päivänä. Koira oppii rytmin ja näkee kehittymisen parhaiten, kun edellinen treeni on vielä tuoreena mielessä. Lyhyitä jälkiä ei kannata tehdä, 200 askeleen jana aloittelevalle koiralle hyvä alkuopintojen jälkeen ja aika nopeasti voi siirtyä 300:n askeleeseen ja lisätä jäljelle kulmia. Myös esineiden ilmaisun voi ottaa kotiharjoituksiin, mutta vielä ei kannata lisätä niitä jäljelle. Ensin kannattaa opettaa tyhjät askeleet eli namia ei ole joka askeleella ja sitten esineet mukaan, kunhan pohjatyöt on ensin kotona tehty. Kun esineet tulevat mukaan, jälkeä voi pidentää roimasti, koska esineet antavat koiralle pienen "huilitauon" jäljellä. Tavallisia valjaita ei kannata käyttää, innostavat koiraa vetämään. Tynnyrivaljaat ja ketju parhaat vaihtoehdot. Jäljen päähän jotain superhyperherkkua, että koira ymmärtää pysähtyä, kun jälki loppuu. En ole vielä keksinyt, mitä se superhyperherkku voisi olla. Sekä Rino että Kaapo tuntuvat saavan suurimman palkkion työn tekemisestä. Siis oikeastihan minä en sitä tiedä, mutta kumpikaan ei haluaisi jäädä jäljen päähän vaan jatkaa matkaa eteenpäin jäljestäen. Palkkio ei kiinnosta. Ostin jotain Cesar-koiranpateeta ja kissan märkäruokaa, kokeilen niitä palkitsemiseen. En tiedä, pitääkö pian jotain sisäfilettä ostaa :)

Hakutreenit meni Kaapolta hyvin. Innoissanhan se kävi poimimassa ukot piiloistaan. Kesällä kävin kuuntelemassa Sari Kärnän luennon, hän on voittanut koiransa kanssa hakukilpailuja ympäri pohjoismaita. Luennolta sainkin hyviä vinkkejä ja Kaapon kanssa palasimme hieman taaksepäin harjoittelussa. Yritän opettaa sille vähemmän kuluttavan ruotsalaisen risteilytavan hakualueella. Ei varmasti ihan helppoa, koska on jo oppinut toisenlaisen tavan. Mutta pikku hiljaa.

Seuraavat päivät tallailinkin jälkeä hyvinkin ahkerasti. Aina sama ongelma toistui eli koira ei pysähtynyt jäljen loppuun. Askelia tuli joka kerta reilu sata, en tiedä tarkkaa määrää, kun laskut menivät aina sekaisin. Kulmiakin tuli, kuin myös tyhjiä, eli jäljet eivät enää niin helppoja olleet. Lyhyitä ehkä kuitenkin, ei varmaan kahtasataa askelta tullut ihan täyteen.

Tiistaina harjoiteltiinkin koirapoppoolaisten kanssa näyttelyhommia ja toisten koirien lähettyvillä oloa. Kaapo osasi seisoa jo hetken aivan hienossa näyttelyasennossa. Asenteella jätkä veti, otti varmaan oppia edessään olevalta Penalta.

Keskiviikkona päästiin kokeilemaan raunioetsintää. Voi hitsi, että olikin kivaa. Rino oli minulla

mukana ja poika veti homman hienosti rullan palautusta lukuunottamatta. Siinä meillä on vielä petraamista. Toisaalta, pikku vikoja. Meille homma on vain leikkiä ja koiran aivojen energian purkamista. Ei mitään totista torvensoittoa. Vaikkakin Rino oli muihin koiriin verrattuna hyvinkin totinen. Kaikki koirat pienimmästä isoimpaan innoissaan heiluttivat häntäänsä ja suorastaan meinasivat kaatua ilosta, kun piiloutunut ukkeli löytyi. Rino etsi ukon, otti rullan, tuli minun luokseni ja sitten etsittiin ukko yhdessä. Ei se häntä tainnut niin hirveästi heilua, koira teki työtään. Mukavampi olisi, jos koira näyttäisi ulospäinkin miten mukavaa touhu on. Taitaa vaan keskittyä niin kovasti työntekoon, ettei ehdi häntäänsä heilutella.

Viime päivät onkin ahkerasti treenailtu sitä sun tätä, koirilla on tekemistä ollut ja itselläkin jo väsymys painaa. Tänään pysytelläänkin kotona ja muutamaa jälkeä lukuunottamatta ei tehdä lenkkeilyä kummempaa. Tokoagistakaan en ota enää stressiä, en aio tenttiin osallistua tänä vuonna. Meillä käy aika vähiin ja ei koirakaan hirveää määrää jaksa uutta oppia. Talven aikana sitten treenaillaan tokoagi-liikkeitä, kun nuo jäljet ja haut ovat talvitauolla. Silloin on aikaa keskittyä tokoon ja tokoagiin.

(Kuvat Koirapoppoon treeneistä, kuvaajana Erja)

Nenäguru

Hajuerottelun starttikurssi on saatu päätökseen. Itse asiassa kurssi loppui jo muutama viikko sitten. Kurssin vetäjä lupaili jatkokurssia ensi vuoden puolelle jo heti tammikuulle. Arvatkaapa ollaanko menossa? KYLLÄ! 

Rino tykkää ihan valtavasti hajuerottelutyöskentelystä ja niin minäkin. Tämä on erilaista kouluttamista, uutta oppii sekä koira että minä. Kummankin on pakko rauhoittua, koska häseltämällä hommasta ei tule yhtään mitään. Ja onkin ollut kiva huomata miten hyvin Rino osaa keskittyä, kun pitää lähteä hajua hajuradalta etsimään. Muuten onkin sitten sellainen höselö eikä malta rauhoittua, mutta kun hajurata otetaan esiin, koira rauhoittuu kuin napista painamalla.

Kesän ajan harjoittelimme tekniikkaa ns. turhalla hajulla eli hajulla, jota ei tarvitse koskaan oikeasti etsiä yhtään mistään. Anis oli meidän haju. Hajurata menee jo suvereenisti ja olemmekin aloittaneet maastotyöskentelyn harjoittelemisen. Koiran siis pitää etsiä ja ilmaista etsittävä haju maastosta. Harjoittelemme aniksen hajuisilla esineillä oikeaa tekniikkaa; koira etsii, koskee esinettä kuonolla ja menee maahan. Hieman vielä hakusessa tuo tekniikka, mutta eipä hätäillä. Harjoituksia vain lisää, niin kyllä se siitä.

Viikonloppuna ampaisen muutaman uuden purkin ostoon. On aika alkaa harjoittelemaan kanttarellien erottelua hajuradalta. Tänä syksynä emme ehdi vielä maastoon kanttarellien etsintään, mutta kanttarellit tuovat vaihtelua hajuradalle. Suppilovahverotkin tulevat meidän repertuaariin. Tarkoituksena on ottaa sienet haltuun ainakin hajuradalla ennen ensi vuoden jatkokurssia, missä haluan perehtyä ID-tunnistamiseen koiran kanssa. Silloin koira siis etsii ihmisen ominaishajun perusteella ihmisen. Ensin tämäkin tekniikka opetellaan hajuradalla ja lopulta ehkä joskus kaukana tulevaisuudessa minulla on ID-koira, joka kykenee etsimään kadonneita henkilöitä pelkän ominaishajun perusteella. Matka on pitkä ja kivinen mutta motivaatiota vielä löytyy.

Ensi syksynä alkaisi homekoirakoulutus. Muutamia mutkia on matkassa tuohon koulutukseen osallistumisessa. Ensinnäkin koulutus ei ole ihan tässä lähellä.. Siksipä nyt tähtäämme tuohon ID-hommaan, koska tuskin voimme tuonne homekoirakoulutukseen osallistua...

Tässä muutama video Rinon hajuratatyöskentelystä. Annan kädessäni olevasta purkista lähtöhajun aniksesta ja Rino etsii hajuradalla olevista lasipurkeista juuri sen, missä on samaa hajua. Rino on tarkka poika, se käy aina tarkistamassa kaikki muutkin reiät. Niissä on häiriöhajuja. Tällä kertaa muita mausteita; tilliä, rosmariinia ja basillikaa. Häiriöhajuja koira saa nuuskaista mutta ei merkata. Merkata saa vain anispurkin. Rino merkkaa pitkällä nuuhkulla.

Lopuksi hieman kanamaista asiaa. Minun uudet kanat muuttivat talliin. Pöljät vain keekoilivat yökaudet pihalla menemättä koppiin suojaan. Syömässä ja munimassa kävivät kopissa, muuten olivat ulkona satoi tai paistoi. Nyt yksi jos toinen aivastelee, vilustuivat mokomat. Tallissa parvi sai käyttöönsä Tatsin karsinan, ulkonakin pääsevät käymään. Mitään taisteluja uusien ja vanhoen kukkojen välille ei ole syntynyt. Sulassa sovussa ulkoilevat, joskin eri puolilla pihaa suurimman osan ajasta.. Meidän musta kukko vaihtoi puoluetta. Se taisi ihastua Marttaan ja Berttaan, noihin pussihousukanoihin. Siellä se musta kukko nyt isännöi uutta parvea, johon kuuluu kaksi muutakin nuorta kukkoa; Martti-Olavi ja Onni. Hyvin sujuu yhteiselo. Näinköhän mustalle kukolle pitää pian keksiä nimi, jos se jääkin vielä meille eikä naapurin pataan.. Musta-Pekka?

Viikonloppuna meidän Lissu ja Haloska muuttavat uuteen kotiin. Yritän vähentää noita hautovia kanoja, koska muuten hukumme ensi talvena tipuihin. Tilalle tulee kolme tehotyttöä. Tehotytöt kyllä munivat, mutta eivät haudo. Tehotytöt ovat alunperin asustelleet jossakin isossa munintakanalassa. Sieltä muuttaneet Joensuuhun kotikanalaan ja nyt sitten tulevat meille.. Töissä työkaverit ovatkin ennustaneet, että minusta tulee sellainen höperö kanamummo, jolta löytyy kanoja kaapeista ja kirjahyllystä. Ehkä en kuitenkaan ihan noin pahasti höpsähdä, mutta jos enemmän olisi tilaa, niin varmasti kanoja olisi enemmänkin. Erilaiset rodut ovat alkaneet kiinnostamaan paljon. Alkuun ajattelin pitäväni vain noita kiuruvetisiä, mutta vaikka ne aivan ihania kanoja ovatkin, sitä haluaa tutustua muihin rotuihin. Nyt kotkottajien määrä on jo karannut käsistä, onneksi kaikki eivät minulle jää. Kiuruveden kannan kanoja on kuusi (kahdeksan oikeasti, mutta ne kaksi muuttaa pian pois), saman rodun kukkoja neljä. Lisäksi brahma/faverolleja sekoituksia tai puhtaita neljä kanaa, kaksi silkkikanaa (joista toinen voi olla kukko) ja yksi orpingtonkukko. Ja viikonloppuna tulee ne kolme tehotyttöä eli Hy-Line Brown on näiden rotu. Lisäksi ne 14 yllätystipua, joista toivon mukaan kukaan ei jää talveksi meille vaan saavat jostain uuden kodin. En aio edes pataan kasvattaa kukkoja. Toivottavasti kaikki olisivat kanoja, niin niillä olisi edes jonkinlaiset mahdollisuudet saada uusi koti. Tai kanat ehkä saavat jäädä meillekin, aina muutama sopii johonkin parveen... Eli seitsemäntoista aikuista kotkottajaa tulee olemaan alkusyksyn pääluku. Onhan tuo paisunut, vuosi sitten oli neljä kanaa ja yksi äkäinen Boris-kukko.

Kanan kosto

Sanonta tyhmä kuin kana ei pidä paikkaansa. En voi käsittää mistä tuollainen sanonta edes on saanut alkunsa.. Kenties siitä, että kana ei suostu tekemään asioita ihmisen tahdon mukaan. Tämän sain kokea itsekin. Sanotaanko, että sainpahan opetuksen, jota en hevin unohda. Joskus ihmisen ei vaan kannata puuttua siihen minkä luonto on tarkoittanut.

 

Alkukesän yritin saada tuon meidän Tyytti-kanan pois haudontapuuhista. Parven isäntäkukot ovat sen veljiä, joten poikasten tulo ei olisi toivottavaa. Ei ennenkuin talvella, kunhan eri sukulinjaa oleva kukko ottaa parven haltuun.

 

Päivästä toiseen nostin kanan pois munakasan päältä ja päivästä toiseen kananeiti kiroili minulle aina yhtä painokkaasti. Kenellekään ei jäänyt epäselväksi mitä mieltä kana asiasta on. Eräänä päivän Tyyttiä ei näkynytkään. Etsin ja etsin, mutta en löytynyt. Muutaman päivän perästä arvelin sen joutuneen suden suuhun, kun vilaustakaan vaaleasta, täplikkäästä kanasta ei näykynyt. Mielessä pyöri myös, että jospa se kuitenkin olisi jossain hautomassa. Toivoin sitä, koska en halunnut äksyä kanaani menettääkään. 

 

Kun pihalla alkoi näkyä ihan järkyttäviä köntsiä, siis kananpaskaa, arvasin kanan olevan hautomapuuhissa. Silloin kana käy hyvin harvoin tarpeillaan, joten niillä köntsillä on kokoa. Ja ne haisevatkin niin maan penteleen pahalle. Kanaa alettiin etsiä uudestaan, ei löytynyt. Mutta piakkoin alkoi tulla näköhavaintoja. Kävihän se silloin tällöin juomassa ja syömässä. Mutta pesää emme vain löytäneet..

 

Viime viikonlopunna sitten niitimme balsamiviidakkoa ja yritimme epätoivoisesti löytää kanan ja kuoriutuneet poikaset. Omien laskujeni mukaan viikonloppuna tuli jotakuinkin se kolme viikkoa täyteen haudontaa. Ja mitäänhän emme löytäneet mistään. Tai punkkeja, hämähäkkejä ja luonnon lintuja löysimme, mutta emme yhtä isoa kanaa. Luovutin. Arvelin ketun vieneen kanamme. Löytäneen pesän ja syöneen pullean kanasen parempiin suihin ja jälkiruuaksi herkutellut muutamalla munalla. Se siitä sen kanan tarinasta.

 

Eilen, keskiviikkona, menin katsomaan mitä kanalaprojektille kuuluu. Minkälaisen muuttumisleikin se meidän vanha autotalli oli käynyt läpi jo yhdessä päivässä? Ja siellähän oli kolmelle ikkunalle aukot seinissä sekä kanoille kulkuaukot ulos tuleviin tarhoihin. Ja siellä oli jotain muutakin.. Kuulin piipitystä. Arvelin harhoja kuulevani, mutta lähdin kuitenkin tarkistamaan. Ja siellähän se kadonnut kananen kurkisteli vaihvikkaa lantalan takaa. Mahtavaa! En sittenkään ollut menettänyt valkoisten kanojen triosta ketään. Olin todella, todella iloinen, ymmyrkäisenä onnesta. Ilo ja onni muuttuivat äkkiä järkytykseksi, epäuskoksi ja joksikin muuksi sanoinkuvaamattomaksi tunteeksi. Emon takana ja ympärillä velloi pieni tipumeri. Mitä perk...!!! Lähempi tarkastelu osoitti, että niitä tipuja oli emon mukana niin monta, että oli aivan mahdoton edes laskea. Tipuja suorastaan vilisi silmissä. Keltaisia ja ruskeita höyhenpalloja siellä täällä kanaemon ympärillä. Kanaemo pörhäkkänä suojeli lapsiaan. Siinä sai koiratkin kyytiä, kun liian läheistä tuttavuutta tekivät.

 

Paniikki! Paniikki! Minulla oli vain sandaalit jalassa ja poikaset alkoivat kadota nokkospuskaan. Apua! Satasen ennätyksen varmasti tein juostessani takaisin talolle kipeällä jalallani. Sisällä etsin vimmoissani sukkia, eriparin sellaiset onneksi löysin. Harrille karjuin samalla, että pistää töppösiin vauhtia, tiput pitää saada kiinni. Ja hirmuista kyytiä alas tallille jahtaamaan pieniä tipuja turvaan sisätiloihin. Heikoimman poikasista laitoin paitani alle lämpimään, se oli selvästi ihan kylmissään ja jalatkaan eivät kantaneet vielä. Varmaankin nuorin koko pataljoonasta.

 

Ja tuntuihan tuo, että niitä tipusia sai poimia laatikkoon ikuisuuden, yksi... kaksi... kolme.... Epelit olivat aika hyviä piiloutumaan, neljä... viisi... kuusi.... Äkäinen emokana huusi sylissä välillä onnistuen siivellään antamaan kunnon iskun kasvoille seitsemän... kahdeksan... yhdeksän.... Lopulliset laskelmat antoivat tulokseksi kuusi keltaista tipua ja kuusi ruskeaa tipua. Tuollainen määrä untuvapalleroita oli lopulta laatikossa. Toivottavasti ketään ei jäänyt kyydistä. Emme puskissa nähneet enää ketään eikä piipitystäkään kuulunut, joten luotimme kaikkien mukana olemiseen. Eli kaksitoista.. Siis kaksitoista!!! Tämä oli varmasti Tyytin kosto! Ja muiden kanojen myös. Yhdessä olivat munineet kasan munia, jotka sitten tuo Tyytti hautoi suuttuessaan ainaiseen pesästä poistamiseen. Hautoi sitten kerralla suuremman määrän, nauroi partaansa varmasti näiden viikkojen aikana.

 

 

Pesäkin löytyi. Aivan lantalan takana menevän polun vierestä. Näkyvilläkin loppujen lopuksi, me vaan ei puusilminä huomattu. Kolme kuoriutumatonta munaa oli vielä pesässä. Emo ei varmaan enää malttanut hautoa, olihan vanhimmille jo saatava ruokaa. Pari päivää tiput tulevat toimeen ruskuaispussinsa avulla, sitten niiden on jo saatava ihan oikeaa ruokaa ja vettä.

 

 

Nyt tässä enää jännitetään selviääkö Rääpäle, tuo onneton pieni tipunen, joka joutui lähtemään emon alta liikekannalle aivan liian nopeasti. Eilen sillä ei ollut silmätkään kunnolla auki ja jalatkaan eivät kantaneet. Siellä se ketarat ojossa tiellä makasi. Siihen asti oli jaksanut emon perässä kömpiä. Ja tuon pienen tipusen hätääntyneet huudot varmaankin kuulin ensimmäisenä. Ja kun olin löytänyt poikueen, tuon poikasen huuto juoksutti minua vielä tallin takana kotvasen. En saanut paikannettua poikasta, ääni kimpoili pusikon ja lantalan kiviseinän välillä.. Heinikon seassa se varmaankin oli, koska kun Harrin kanssa tulimme takaisin tipujahtiin, Rääpäle löytyi tieltä. Siitä sen poimin paidan sisään lämmittelemään. Sisällä kanalassa sekin asettui emonsa alle ja tänä aamuna se sieltä elossa löytyi. Terhakampana kuin eilen, mutta vielä kuitenkin heikkona. Hunajan puuttuessa annoin poikaselle vähän melassilla terästettyä vettä. Jospa se siitä virkoaa vielä täysin. Enempää en luonnon toimintaan puutu, apua annan hädässä olevalle. Mutta jos tipusta ei ole eläjäksi, niin väkisin en yritä hengissä pitää..

 

Arvatenkin juoksen ketkaravia kanalaan heti töistä kotiin saavuttuani. On ne nuo pallerot vaan niin ihania. Vaikka niitä kaksitoista onkin!