Susia vai ei?

Kuva Public domain

 Kanta-arvio on 140-155 sutta. Tähän arvioon ei kuulu sudet, jotka poikkeavat itärajan yli Suomen itäisimpien kuntien alueille. Tämä arvio kattaa koko Suomen alueella pysysvästi liikkuvat sudet. Jos susia on oikeasti noin vähän, miksi havainnot niistä ovat lisääntyneet? Miksi petovahinkoja raportoidaan enemmän? 2000-luvun puolessa välissä susia oli enemmän (arvio jopa 270 sutta), mutta havaintoja vähemmän? Mikä nyt mättää? Kerrotaanko julkisuuteen vääränlaisia tietoja susikannasta? Vai ovatko susien käyttäytymismallit muuttumassa?

Susi kuuluu luontoon. Sen kuuluu tehdä tätä:

Kuva: Yellowstonen susia (www.archives.expressnews.ualberta.ca)

Ei siis tätä:

Kuva: Osmo Viitanen

 Eikä myöskään tätä:

 Kuva: TS/Toni Koskinen

Mitähän asialle voitaisiin tehdä ilman että tulisi ilmisota susien puolustajien ja meidän lemmikkinsä, perheensä (pienet lapset koulutiellä) ja elinkeinonsa puolesta pelkäävien kesken?

Kuva: Sepponet

 Oma kantani susiin on yksinkertainen. Tavallaan... Häirikkösudet pitäsi saada poistettua. Häirikkösudeksi sanotaan sutta, joka saalistaa koiria, lampaita, vasikoita, poroja. Häirikkösusi ilmaantuu ihmisten pihapiireihin. Se ei pelkää ihmistä. Häirikkösudet kulkevat helpon saaliin perässä. Ne oppivat, että ihmisten lähettyvillä on ruokaa tarjolla eikä sen eteen tarvitse tehdä juuri mitään. Ihmisen haju on niille positiivinen asia. Eli ne on positiivisesti ehdollistettu ihmiseen. Ja koiraihmiset tietävät mitä positiivinen ehdollistaminen tarkoittaa koiran koulutuksessa. Samalla tavalla ne sudetkin sen oppivat.

Sitten nämä häirikkösudet tekevät jälkeläisiä. Jälkeläisetkin oppivat samoille tavoille. Ja sama toistuu sukupolvesta toiseen, kunnes häirikkösusi on syrjäyttänyt tavallisen ja aran riistaa metsästävän suden. Koska onhan sanomattakin selvää, että täysin luonnon armoilla elo on kovempaa..

En minä halua, että susi metsästetään sukupuuttoon. Susi, tuo ylväs ja komea koiraeläin kuuluu Suomen luontoon siinä missä karhu, ilves, ahma, hirvi, kettu ja monet monet muut kotoiset metsäneläimet. Mutta omalle pihamaalleni minä en näitä halua. Vasta-argumenttina susikeskusteluissa monet käyttävät kysymystä "Miksi meillä on oikeus viedä susien elintilaa? Miksi meillä on oikeus tappaa niitä? Susi oli täällä ensin".. No niin oli. Mutta eikös se ole luonnon laki, että heikompi väistää vahvempaa??

Kaviokuumeisen selviytymisopas, mistä niitä saa?

Jonkinlainen selviytymisopas olisi kiva juttu oikeasti. Onneksi googlella löytyy paljon tietoa. Mutta löytyy myös niitä mutuja ja luulotteluja. Mutta parhaani mukaan olen yrittänyt auttaa tammaa. Ikäänkuin se hyvittäisi kaikki virheet ja laiminlyönnit (heinän sokeri ja vähäisempi liikunta) joita tein ja sain hevoseni sairastumaan. Mutta myöhäistä pieraista kun on paskat jo housuissa vai miten se olikaan.

Varpaan lyhennystä

Kaviokuumeisella tammalla on nyt sairaskengät alla. Eilen kävi kengittäjä ja tamma antoi hienosti kengittää. Kaviot vuoltiin pienemmäksi ja laitettiin kenkään. Kenkien varvasosa on suora, normaalistihan se on kaareva. Kenkä asetettiin kaviossa taaemmas, niin, että se suora "orsi" tuki anturaa juuri siitä kohdasta, missä kavioluun pää tällä hetkellä sijaitsee. Ja kavion varvas jäi tyhjän päälle. Tämän jälkeen varvasta lyhennettiin niin paljon, että se tuli kengän kanssa tasalleen. Pienet ja tylpät kaviot siis. Kengissä ei myöskään ole varpaalla käännettä, joten sekään ei osaltaan luo painetta kavioon.

Paine kavioissa on ilmeisesti helpottanut, kävely on ollut vaivattomampaa jo usean päivän ajan. Varsin sokeriseksi osoittautunut heinä vaihdettiin toiseen vähäsokerisempaan vaihtoehtoon. Nämäkin heinät alkuun liotin vedessä ihan joka kerta. Varsinaista lähräämistä. Lisäksi tamma on saanut heinänsä heinäverkoista ja slowfeeding verkoista. Tarhana sillä on parin karsinan kokoinen alue pellolla. Kivennäiset vaihdettiin melassilla makeutetusta mineral plussasta vähäsokeriseen racing mineraliin. Porkkanoita ei enää tarjoilla. Rehuina puoli kourallista pellavarouhetta sekä puoli desiä chia-siemeniä aamuin illoin. Chia-siemeniä suositellaan kaviokuumeiselle niiden toksiineja poistavan ominaisuutensa vuoksi (totta vai tarua?). Chia-siemenet turvotetaan ensin vedessä, koska niillä on aivan uskomaton kyky imeä itseensä nestettä. Saattavat imeä vettä erään väitteen mukaan jopa 27-kertaisen määrän. Luinkin juuri, että kuivana nuo siemenet voivat tukkia ruokatorven.. Turvotessaan siemen täyttää vatsaa ja näyttää pitävän nälän loitolla. Tammalle ei enää anneta vapaasti heinää ja heinän määräkin on vähentynyt huimasti. Silti tuolla ei niin kauhea nälkä näytä olevan.

Koska Liekille laitettiin eilen eteen kengät, verkkosyöttäminen ulos loppui. En tahdo hevosen sotkeutuvan verkkoon, jos jää kengästään siihen kiinni. Sisälläkin slowfeeding-verkko nostetaan ylemmäs. Yöksi annettavat heinät edelleen liotan, päiväksi pihalle saa sekaisin liotettua että kuivaa heinää. Tuo märkä heinä tuppaa jäätyä aika nopeasti, jos on vähänkään pakkasta.

Ja samaan syssyyn meillä muuttui muidenkin hevosten ruokavalio. Tietenkin nuo liikaa sokeria sisältävät heinät lingottiin linnunradalle. Myös mineraalit vaihdettiin. Rehua kukaan hevosista ei ole saanut vuosiin eikä saa nytkään. Joulukuussa hevoset saavat tarhaan heinähäkin, jonka sisään laitetaan slowfeeding-verkossa oleva pyöröpaali. Eli heinää on koko ajan tarjolla, mutta syömisen eteen hevosen on tehtävä töitä eikä se pysty ahmimaan enää samalla tavalla. Tässä alla Vainikan aitan linkki.
Tähän tyyliin meilläkin pian syödään heinää.

Nyt vaan elellään, olellaan ja toivotaan parasta. Huoli painaa koko ajan, ei ole kiva katsoa kipeää eläintä. Alkaa jo minuunkin vaikuttaa psyykkisesti. Tämän sairasjakson jälkeen ollaan valmiita lataamoon, sekä minä että Liekki. Fyysinen väsymyskin painaa, mutta siitä selviää, kun ei vaan ajattele asiaa. Liotellaan vaan niitä heiniä ja aherretaan tamman puolesta, sen se on ansainnut.




Kaviokuumelinkkejä:
tämä työ on vuodelta 2005
Yliopistollinen eläinsairaala
kaviokuumeen kotihoito
Vainkan aitta

Klinikkareissun jälkeen

En ole jaksanut tänne viime päivinä kirjoitella. Muutamaan kertaan olen aloittanut, mutta ajatus ei ole kulkenut. Olen ollut hieman huolissani tuosta hevosestani.

Klinikalla käytiin polvea näyttämässä, Liekkihän on enemmän tai vähemmän ontunut viime aikoina. Polvi on ollut välillä turvoksissa ja koko ajan kosketusarka. Röntgenkuvien perusteella polvi oli ihan kunnossa mutta kaviot ei. Kaviokuumehan se siellä salakavalasti jyllää. 

Tietoa kaviokuumeesta täältä!

En oikeasti osannut edes odottaa moista vastausta, mutta selvästihän se näkyi röntgenkuvissa. Ja arvatkaapa vaan kuinka paljon syytän itseäni!!! Viime kesä ja laidunaika. Silloin jo huomasin, että tamma on hieman jäykkä, mutta pistin lihasten piikkiin kaikki oireet. Koska ne menivät ja tulivat. Ja laitumelle mennessä tamma oli pikkasen pläski ja sai sitten lisäksi tuoretta vihreää syödä. Yhtälö oli siinä. Eikä vieläkään hälytyskellot soineet! Mutta kesän ja syksyn mittaan tamma laihtui enkä ollut huolissani. Tamma alkoi ontua ja sitten ei ontunut ja taas ontui. Vasta viime viikolla pikkaisen iski epäilys, että voisiko sittenkin olla. Mutta eihän se voi, kun polvihan tässä on se mikä oireilee.. Ja polvea mentiinkin tutkituttamaan ja takaisin kotiin tuotiin kaviokuumepotilas. Ei ollut hyviä uutisia mukana.

No mitäpä nyt? Kaviokuumehevosilla ennuste on varsin huono. Ainakin nyt tässä tilanteessa, kun kaviokuume on jo kroonistunut. Kuitenkaan tilanne ei ole toivoton ja pahempiakin tapauksia on takaisin elävien kirjaan kuulemma saatu. Mutta kaikki riippuu nyt kaikesta. Kuinka hyvin onnistuu kaviokuumeen etenemisen pysäyttäminen? Ja jos pysähtyy niin saadaan tehdä hartiavoimin töitä seuraavat kuukaudet. Vuodet? Ehkä hevosen loppuikä, ettei sairaus uudistu, jos sen nyt saa edes parannettua.

Jo matkalla klinikalta kotiin soitin kengittäjälle, joka lupasi tulla heti kuin mahdollista. Ehkä jo tänään. Kaviot nyt ainakin vuollaan ja kengätkin laitetaan, jos tamma antaa vaan laittaa niitä. Kun sehän on varsin tuskallinen toimenpide. Kotona kaikki tammalle annettava heinä liotetaan, että saadaan liika sokeri valutettua pois. Myöskin kaikki herkut on poistettu ruokalistalta, ei omenoita, porkkanoita tai leipää. Kivennäiset vaihdetaan. Nyt on käytössä mineral plussaa ja siinähän on sokeria. Kunhan pakkaset tulevat, avaamme kolme tai neljä pyöröpaalia ja lähetämme heinää analysoitavaksi. Jos sokeripitoisuus on matala, niillä tamma pärjää pitkälle talveen. Voisimmehan tietysti ostaa joltain toiselta heinää, mutta eipä se sitä takaa etteikö sokeripitoisuus olisi korkea. Ei vaikka olisi kuivaheinää... Ja kuivaheinäähän tuo tamma ei voi keuhkojensa takia edes syödä, alkaa yskimään.

Tarhausolosuhteet pitää nyt miettiä myös tarkoin. Paras vaihtoehto onkin rajata ratsastuskentästä tammalle pieni alue. Hiekka tukee jalkoja ihan eri tavalla kuin pehmeä pelto. Nyt Liekki on vielä normaalitarhassa, mutta ei kuitenkaan toisen hevosen seurassa. Eemeli tuppaa juoksuttamaan tammaa oman mielensä mukaan ja nyt lepo olisi erityisen tärkeää. Mutta pian pakkanen on kovettanut joka paikan, joten enpä tiedä missä olisi paras tarhata toipilasta.

Hetki kerrallaan, päivä ja viikko kerrallaan. Rahanmenoa ei nyt lasketa, tärkeintä on tamman tervehtyminen. Ja jos paranemista ei tapahdu tai tamma on kivulias, sitten pitää tehdä vaikea päätös. Luopua elämäni hevosesta...

Hevosklinikalle...

Kuva:Katja Enberg

Parhaillaan yritän tässä saada eläinlääkäriä kiinni. Taas. Tällä kertaa kyse on Liekistä. Loppukesästä saakka Liekkiä vaivannut on-off ontuminen on nykyään pelkkää on-ontumista. Välillä kävelee paremmin ja välillä huonommin. Alkuunhan luulin kaiken johtuvan lihaksista. Että tamma on aivan jumissa. Taivuttelu ja ratsastaminenhan auttoivat ja tamma olikin hyvässä iskussa ja tehtiin reippaitakin lenkkejä jo. Mutta nyt syksyllä tapahtui käänne huonompaan.

Erotin Eemelin ja Liekin eri aitauksiin, koska Eemeli alkoi pomottamaan Liekkiä vähän liikaa. Ja nyt kuitenkin on tärkeää, että tamma saa levätä ja liikkua oman halunsa mukaan. Ontuman syy on paikantunut polveen, tarkemmin vasemman etupolven takaosaa. Tamma oirehtii kuin karpaalikanavassa olisi se vika. Luupiikki, murtuma, jänne vaurioitunut, kanava täyttynyt, hermo jäänyt puristuksiin.. Silmän alla jatkuvasti nykivä elohiirikin puolustaisi tuota hermopinnettä. Eilen kengittäjä kysyi tamman kavioita vuollessaan, että onko tämä sairastanut kaviokuumeen. Siellä anturassa oli pieni tummentuma. Mutta koska kavion ulkopuolella ei näkynyt mitään erikoista, niin tuskin oli kaviokuumeesta kyse kesällä, jolloin tamma oli niin jäykkä. Pieni pelko persiissä on, että olipa eläinlääkärin uutiset mitä tahansa, ne eivät ole hyviä. Eivätkä halpoja. Kun vaan ei olisi edessä tilanne, josta ei ole kuin yksi ulospääsy. Se kaikista raskain vaihtoehto minulle....

Vaikka tamman hampaat raspattiinkin muutama viikko takaperin, haluan tarkistuttaa nekin. Syöminen on vieläkin vähän vaikean oloista. Muutama vuosi taaksepäin Liekin hampaiden välistä löytyi metallipiikki. Sitä ei saatu pois helpoilla menetelmillä ja eläinlääkärit kautta maan (no muutamaa parhainta paikallisen klinikan eläinlääkäri jututti) olivat sitä mieltä, ettei sitä kannata poistaa ellei vaivaa. Viimeiset pari raspauskertaa ovat osoittaneet, että metallipiikki on kadonnut jonnekin. Mutta minne? Siksi olisikin hyvä kuvata purukalusto, jos se piikki onkin uponnut ikeneen tai jonnekin muualle ja vaivaa nyt hevosta.

Tumpelo treenaa hyvin. Sillä pojalla on ilo ajella, eteenpäin on hevosen mieli. Lenkit ovat nyt n. kuuden kilometrin mittaisia. Välillä ajellaan kevyillä harjoituskärreillä ja suuremmalla nopeudella ja välillä mennään painavilla käreillä rauhallisesti. Ihan kelin mukaan. Kunhan lumi on maassa, voi jo vähän miettiä treenejä etukäteen. Nyt ei. Routa kovettaa ajotiet aivan kiveksi ja välillä taas hiekkatie on mukavan pehmeä eli juuri sopiva pieneen irroitteluun . Ja välillä sitten niin märkää ja raskasta, että hevonen sotkeutuu omiin jalkoihinsa.

Tatsi on lunastanut paikkansa vanhassa laumassaan. Kaikki on niinkuin ennen. Sakarikin jo suostuu Tatsin rapsuteltavaksi ja "veljekset" ovat jo läheisimmissä väleissä. Joskus Sakari kyllä muistaa kiukutakin.

Luojan kiitos, Dobo loppuu parin viikon päästä. Oli virhe ilmoittautua tunneille. Vaikka se onkin hitsin mukavaa koiran mielestä, niin omassa mielessä painaa tekemättömät hommat, mitkä jää taas siltä illalta tekemättä. Minun pitäisi päästä iltaisin noita hevosiakin lenkittämään, mutta koirajutut on vienyt nyt niin paljon aikaa, että aika huonosti on ehtinyt. Ja jos totta puhutaan, eipä viime aikoina ole kiinnostanut lähteä tuonne pilkkopimeään. Myrskyää ja vettä sataa...  Kaipaan lunta. Ja vielä enemmän kaipaan valoisia iltoja!!!

Kuva: Katja Enberg

Mitä tänne jää? Osa 3

 KAIPAUS

Vanhus makaa sängyssään huoneessa numero 14. Matkattu on edestakaisin isoon keskussairaalaan, siellä leikkaus ja viikon tarkkailujakso. Nyt ollaan täällä takaisin. Lääkäri oli puhunut jostain disklokoituneesta murtumasta tai jostain. Lonkkaan oli asennettu puoliproteesi ja ennuste kuulemma olisi hyvä. Kipuja on vieläkin, mutta tehokas lääkitys pitää ne suurimmaksi osaksi loitolla. Se kipeä lonkka, se vuosia sitten leikattu, vaatisi lääkärin mielestä uuden leikkauksen. Ja paljon kaikkea muuta se lääkäri kertoi hienolla kielellään, josta tavallinen ihminen ei ymmärtänyt yhtään mitään. Vanhus oli tyytynyt vain myöntelemään. Niin yleensä pääsi helpommalla. Nyt joku keski-ikäinen nainen käy päivittäin auttamassa ja neuvomassa, jalkaa väännellään ja käännellään. Noustaan istumaan ja seisomaan. Se on sitä kuntoutusta ilmeisesti.

Suurimman osan ajasta vanhus kuitenkin makaa sängyssään. Yksin ja aivan hiljaa. Poikkeuksen tilanteeseen tuo vain ne muutamat kerrat, kun henkilökunta pyörähtää huoneessa. Aamulla laboratoriokokeet ja aamupala. Sen jälkeen muut aamutoimet. Vessaan avustetaan ja sieltä tuodaan pois. On ne jonkun pyörillä olevan kelkan tuohon sängyn viereen tuoneet, mutta vanhus ei sitä vielä ole käyttänyt. Sängyssä maaten, kattoon tuijottaen kuluu tunnit ruokailuun saakka ja jälleen kahviin ja iltaruokaan ja iltapalaan saakka. Huonetoverien kanssa saattaa joskus jutella, mutta suurimman osan ajasta nekin vain makaavat hiljaa sängyssään. Vierailijoita käy harvakseltaan ja nekin vierailijat menevät aina naapuripetien miesten luo. 

No oli se poika käväissyt keskussairaalassa silloin yhtenä päivänä leikkauksen jälkeen. Kovin oli ollut hiljainen tuokio se vierailu. Kuulumiset oli kysellyt ja vähän vaimonsa ja lapsiensa terveisiä kertonut. Kaikki toivottivat pikaista paranemista. Lähtiessään oli vielä sanonut ettei työkiireiden takia ihan heti pääse käymään uudestaan, mutta tulee kyllä jonakin päivänä.

Nelospedin mies ei pysty enää omin voimin liikkumaan. Hän makaa selällään tai kyljellään, sen mukaan miten hoitajat hänet asettavat. Hänet syötetään, pestään ja puetaan. Pää tällä miehellä leikkaa yhä kuin partaveitsi. Siksi kaikki onkin paljon vaikeampaa. Aamuisin tuo mies saattaa aamunäytteitä ottamaan tulevalta hoitajalta kysellä, että eikö täältä jo pääsisi pois? Hoitaja saattaa vastata ettei hän sitä voi kertoa, kun lääkäri päättää milloin täältä pois saa lähteä. Kaikki muut huoneessa asuvat tietävät, ettei nelospetiläinen tarkoita kotiin pääsyä vaan pois lähtemistä kokonaan tästä maailmasta. Ironista kyllä, hoitaja vastaa osittain oikein. Lääkärihän se määrää kuinka kauan elämää pitkitetään vaikka itse asianomainen haluaisikin jo luovuttaa.

Naapurisängyn alkuperäinen asukki, se joka oli sängyssä maannut silloin, kun vanhus ensimmäistä kertaa oli tullut huoneeseen, menehtyi muutama päivä sitten. Keskellä kirkasta päivää. Mies oli juuri päässyt eläkkeelle ja saanut sydänkohtauksen. Siitä toipumassa oli ollut nyt täällä sairaalassa. Aamiaisen jälkeen oli naapurisängyn ympärillä alkanut kuhina. Verhot vedettiin eteen ja ohjeita huudeltiin. Siinä viereisessä sängyssä maatessaan ja naapurimiehen elvytystä kuunnellessaan vanhus tunsi ensimmäistä kertaa kuolemanpelkoa. Mitä, jos se ei olekaan hyvä paikka olla? Mistäs sen tietää, kun kukaan ei ole koskaan palannut kertomaan.

Isä oli kuollut varsin nuorena. Sydänkohtaukseen niinkuin naapuripedin mieskin. Kotona tämä kaikki oli tapahtunut ja aivan äidin silmien alla. Hän itse oli jo muuttanut tuoreen vaimonsa kanssa toisaalle. Vaimo opiskeli kaupungissa. Eihän äiti osannut mitään apua antaa, harva tavallinen maallikko 50-luvun lopulla mitään mistään elvytyksestä tiesi. Siihen tuvan sänkyyn oli kuollut, humalassakin oli ollut. Hautajaiset olivat olleet pienet ja koruttomat. Muutama sukulainen, kyläläinen ja oma perhe. Äiti ei ollut itkenyt yhtään, eikä hän itsekään. Vanhus miettii, että äidin elämä oli helpottunut paljon isän kuoleman jälkeen. Ei tarvinnut pitää huolta kuin itsestään. Eikä tarvinnut pelätä isän mielenvaihteluja. Välillä isä oli ollut ihan hyvälläkin tuulella, mutta muuttuikin sitten yhtäkkiä aivan arvaamattomaksi. Äiti oli oppinut olemaan näkymätön, häneltä itseltään se ei ollut käynyt niin helposti. Nuoruusvuosinaan hän oli saanut isältään selkäänsä useita kertoja. Ja useinmiten aivan syyttä suotta. Oli äitikin joutunut mustelmiaan peittelemään tai valehtelemaan lääkärille murtuneesta kädestään tai selässään olleesta polttojäljestä, jonka isä oli aiheuttanut tumpatessaan tupakkansa äidin selkään saunan eteisessä..

Kun äiti vanheni eikä jaksanut isoa taloa yksinään huolehtia, oli hän vaimoineen muuttanut kotitilalle. Äiti asui kuolemaansa saakka kotona siellä heidän kanssaan. Kotitila sisälsi muutaman hehtaarin peltoa ja hieman metsää. Talo oli normaali kaksikerroksinen rintamamiestalo, jonka isä ja muutama sukulainen sekä tuttava talkoilla rakensivat sodan jälkeen. Iso leivinuuni keskellä alakertaa piti lämpimänä sekä tuvan että kammarin. Tuvan lattiassa oli luukku kellariin. Se oli ollut kiehtova paikka silloin nuorempana. Äiti oli säilyttänyt siellä pihan marjapensaista kerättyjä marjoja ja mehua. Syksyn sienisato siirtyi säilöttynä pimeän kellarin hyllyille. Isän viinapulloa ei siellä ollut, se oli aina piilossa ulkoliiterissä puupinon ja seinän välissä. Pienestä ja pimeästä eteisestä johti kapeat ja kaartuvat portaat yläkertaan. Siellä hän sai poikasena asua melkein omissa oloissaan. Mitä nyt äiti kapusi melkein päivittäin paukuttamaan kangaspuitaan. Nurkassa olikin pino toinen toistaan kirjavampia räsymattoja. Isä ei kimurantteja portaita kovin usein viitsinyt puujalallaan nousta ylös.

Yläkerrassa meni kummallakin seinustalla pitkät varastot. Siellä säilytettiin vaikka mitä rojua. Ne tavallaan toimivat myös yläkerran eristyksenä ulkoseinän ja huoneen välissä. Hänen omasta pojastaan ne varastot olivat olleet mukavia piilopaikkoja. Siellä se taskulamppuineen yleensä hääri, jos ei pihalla näykynyt. Sieltä varastoista löytyi äidin säilyttämät vanhat tavarat, lehdet ja astiat. Myös hänen oma kastemekkonsa oli arkussa säilynyt hyvässä kunnossa. Äidin mattoja olivat hiiret repineet ja hiiren ulosteita oli muuallakin ympäriinsä. 80-luvun alussa talo remontoitiin nykyaikaisemmaksi. Enää ei tarvinnut käyttää öisin ämpäriä tarpeidensa tekemiseen tai juosta pihan perälle huussiin. Sisävessa helpotti elämää. Sisävessan myötä tietenkin taloon vedettiin vesijohdot. Siihen asti vesi oli kannettu pihakaivosta. Ikkunat vaihdettiin ja uunikin purettiin ja muurattiin uusiksi. Peltipintainen vanha uuni muuttui punaiseksi tiiliuuniksi.

Piharakennukset ovat vielä tänäkin päivänä samanlaiset kuin silloin ennen. Tietenkin niille on kasvojenkohotusta ja korjausta tehty, mutta vanhan saunankin katto on yhä päreestä tehty. Siihen vain aika ajoin vaihdettiin uudet päreet. Äiti halusi niin. Liiteri saunan päässä ja pieni, matala kivinavetta pienine ikkunoineen. Pihan ympärillä pieni pelto.

Vaikka lapsuus ei tuolla tilalla aina niin onnellinen ollutkaan, oli se silti vanhuksen koti. Ja aikuisena vanhus rakasti sitä paikkaa. Ja rakastaa yhä. Se on hänen ainoa, oikea kotinsa. Siellä ei naapurit paukuttele seinien takana. Portailta avautuva maisema on ihan jotakin muuta kuin taajaman betonibunkkerit. Linnun laulua ja heinäsirkan sirkutusta kesäisin. Joskus saattoi kuulla karhunpennun viheltelevän emoaan jossain lähistöllä. Tuonne kotiin vanha mies kaipasi nyt niin kovasti.

Vanhus kaipaa vaimoaan. Rakasta ja tarmokasta Mirjaa, joka piti talon miehet, eli hänet ja poikansa, ruodussa lempein ottein. Koko avioliiton ajan ja aiemminkin, vanhus oli rakastanut vaimoaan kuin hullu. Kyllähän se rakkauden roihu oli ajan mittaan hieman hiipunut, mutta elämä ilman toista puoliskoa ei ole elämää ollenkaan. Vuosien mittaan sitä oppi tuntemaan toisen kuin omat taskunsa. Sanoja ei tarvittu mutta ymmärrettiin silti. Yhdessä elettiin ja askaroitiin. Toiseen tottui, siihen toisen kulkuun rinnalla sekä myötä- ja vastamäessä. Niinkuin silloin aikoinaan luvattiinkin. Ja vaikka tottui, ei toista silti pidetty itsestään selvyytenä koskaan.

Määrätön yksinäisyyden tunne hulvahtaa vanhuksen mieleen. Ikävä ja kaipaus puristaa rintaa niin, että on vaikea hengittää. Kaipaus on niin suuri, että se säteilee kipuna ympäri vanhan miehen kehoa. Tämän kivun rinnalla ei lonkan pienet vihlaisut ole mitään. Ja tälle kivulle ei ole keksitty mitään lääkettä. Millään ei ole enää mitään merkitystä. Hän on yksin tässä maailmassa. Hänellä ei ole ketään. Hänellä ei ole mitään. Jäljellä on vain se järjetön rakkaus, joka etsii hapuillen kohdettaan, koskaan sitä kuitenkaan löytämättä. Vaimo on poissa. Poissa on lempeät halaukset ja posken sipaisut pehmeillä huulilla. Rohkaiseva käsi olkapäällä, joka varsinkin nyt tökkäisi lempeästi eteenpäin. Ei hänellä ole enää mitään syytä jatkaa tätä taistelua. Elämä on turhaa. Kaikki on turhaa. Oma poikakin on aivan vieras.

Vanhus tahtoo luovuttaa. Vanhus tahtoo täältä pois. Pois rakkaan vaimonsa luo. Ei kuolema häntä sittenkään pelota. Se tuo armahduksen ja unohduksen. Mieluummin hän tahtoisi vaimonsa luo, jos sellainen on edes mahdollista siellä kuoleman jälkeisessä tilassa. Mutta jos se ei ole mahdollista, hän tahtoo vain unohtaa. Unohtaa rakkauden, siitä seuranneen kaipauksen ja ikävän. Saada helpotuksen kaipuusta ja ikävästä syntyneeseen kaiken voittavaan kipuun......


......................................................................

Tämä on pieni jatkotarina, johon kiedottu tuttujen ja tuntemattomien elämää. Fiktiota. Mutta valitettavasti niin totta. Tarina vanhasta yksinäisestä miehestä.

......................................................................

Pitkään olen miettinyt kirjoittavani aiheesta vanhuus ja yksinäisyys. En vaan tiennyt, miten siitä kirjoittaisin. Sitten keksin tarinan, ja tarinalle päähenkilön. Ja tarina lähti elämään omaa elämäänsä minun mielikuvituksessani. Päähenkilön elämää. Ja lopulta päätin kirjoittaa tarinan kaikille luettavaksi. Vanhuksen tarina jatkuu....

Mitä tänne jää? Osa 2

HÄPEÄ

Vanhus raottaa varovasti silmiään. Valo tunkeutuu sokaisevana ripsien raosta ja saa silmät kostumaan. Päässä jyskyttävä kipu räjähtää. Pikkuhiljaa ympäristö tarkentuu. Vanhus erottaa vaalean katon kirkkaine kattovaloineen, ympärillä on vihreät verhot. Kauempaa kuuluu ovien pauketta ja ihmisten puheen sorinaa. Verhon takana piippaa jokin laite. Vanhus ähkäisee tajutessaan olevansa sairaalassa. "Piruko minut tänne lennätti?" Muistikuvissa välähtelee kauppareissu ja syksyisen harmaa aamupäivä.

"Täällähän ollaan hereillä", vanhus kuulee jonkun sanovan. Hän yrittää katseellaan löytää puhujaa. Pään kääntäminen on varsin tuskallista, mutta lopulta hän näkee nuoren naisen valkeassa työpuvussaan. "Olette sairaalan ensiavussa. Kaaduitte kadulla ja teidät tuotiin ambulanssilla tänne jokin aika sitten". Vanhus yrittää muistella, mutta ei saa millään palautettua mieleensä äsken kerrottua tapahtumaa. "Minnekäs se koskee?" kysyy hoitaja. Vanhus on hiljaa. Suu tuntuu kuivalta kuin saharan autiomaa. Vanhus ajattelee pääkipuaan ja tuntee samassa vihlaisun terveessä lonkassaan. "Lonkka perkele", vanhus manaa enemmän itselleen kuin hoitajalle. Hoitaja tuumii, että pian pääseekin kuvauksiin, kunhan vaan tuo röntgenhuone vapautuu. Ja samalla kuvataan pääkin, onhan siellä aika iso haava. Vanhus nostaa kättään tunnustellakseen päätään. Voimattomana käsi kuitenkin putoaa takaisin alas sängylle.

Röntgenkuvat paljastavat reisiluunkaulan murtuman eli lonkkamurtuman. Lääkäri selittää jotain pikaisesta leikkauksesta. Vanhus saa kuulla, että joutuu jäämään sairaalan vuodeosastolle odottamaan leikkausta. Leikkauksen jälkeen alkaisi kova kuntoutus, että vanhus pystyisi omatoimiseen elämään. Niinpä niin, ajattelee vanhus ja vaipuu muistoihinsa.

Hänen isällään ei ollut jalkaa. Lapsuudesta kumpuaa muisto isän tekojalasta. Se oli kummallinen kapistus nahkaa ja puuta. Joskus paljon myöhemmin isä oli saanut toisenlaisen jalkaproteesin, mutta ei sekään näyttänyt kovin aidolta. Kävely oli hassunnäköistä. Kylän lapset naureskelivat jalkapuolen perään.  Isä oli syntynyt ensimmäisen maailmansodan kynnyksellä. Toisen maailmansodan syttyessä isä oli joutunut lähtemään monen muun sopivan ikäisen miehen tavoin sotaan. Isä oli taistellut JR 25:n ensimmäisessä pataljoonassa ja saanut pahan osuman kranaatisirpaleista jalkaansa jo sodan alkumetreilla. Silloin oli isä oli palannut kotiin ilman jalkaa. Hän oli lopun ikäänsä tuntenut häpeää ja katkeruutta. Häpeää siitä, että ei toveriensa tavoin puolustanut maataan. Katkeruutta menetetystä jalastaan. Viina sai isän unohtamaan sodan, mutta toi esille väkivaltaisen ja arvaamattoman ihmisen.

Vanhus oli syntynyt muutama vuosi ennen Jatkosotaa. Kohtalon ivaa syntyä isänsä tavoin maailmaan, jossa sota on syttymässä. Lapsuus meni sodan varjossa. Kun suomalaiset sotilaat puolustivat kotimaataan Talvisodassa, perhe eli jatkuvassa nälässä ja puutteessa. Ruokaa oli vähän, lapsuuttaan vanhus tuskin voi sanoa onnelliseksi. Silloin tuntui, että aina oli sota. Synkkää aikaa, vaikka lapsi ei sellaisesta mitään vielä tajuakaan. Mutta lapsi vaistoaa äitinsä hädän ja väsymyksen. Kun vihdoin Lapinsota päättyi ja viimeinenkin saksalainen oli ajettu Norjaan, hän oli ollut kymmenen vuotias. Pian hän joutuikin ahertamaan kuin aikamies. Pula-aika ja sotakorvaukset sekä Suomen jälleenrakentaminen vaativat kaikkien kansalaisten panoksen. Äiti kävi töissä ja yritti elättää perheen, isä juopotteli. Hän itse teki mitä vaan pientä palkkaa vastaan. Sieltä se tiukka työmoraali sai alkunsa. Koko pitkän työuransa aikana hän oli ollut poissa töistä vain muutaman kerran. 

Vuodeosasto 1, huone 14, peti numero 1. Siinä hänen osoitteensa tulevat viikot. Huone on yksinkertaisesti kalustettu, neljä sänkyä ja neljä valkoista ja korkeaa pöytää. Yksi jokaisen sängyn vieressä. Ikkunat ovat suuret ja vanhan näköiset. Niistä varmasti vetää, vanhus huomaa ajattelevansa. Valkoiset, kukalliset pienet verhot yrittävät tuoda edes jonkinlaista kodikkuutta ankeaan huoneeseen. Muutama iso kaappi ja ovi vessaan. Ruokapöytä, jonka ääreen hyväkuntoisimat voivat nousta syömään. Sälekaihtimet ovat avoinna ja ikkunoista näkyy muutaman puun latva sekä harmaa taivas. Huoneessa on kolme muutakin miestä. Hiljaisia miehiä niinkuin hän itsekin. Tässä olen enkä muuta voi, miettii mies ironisesti. Särkylääkkeet ovat vieneet kivun pois, mutta liikkumaan ei siitä huolimatta pääse. Olo on voimaton. Katon rajaan kiinnitetty televisio pauhaa kovalla. Se on kuitenkin käännetty näkymään toiselle puolelle huonetta, joten vanhus kuulee vain äänen. Uutiset siellä tuntuvat olevan menossa. Joku auto on törmännyt linja-auton keulaan ja henkilöauton matkustajat ovat menehtyneet. Osa lapsia. Vanhus ei jaksa kuunnella enempää vaan vaipuu sekavaan uneen. 

Uneen, jossa vaimo on vielä nuori. Naapurin heinäpellolta vaimo löytyi 50-luvun alkupuoliskolla. Tummatukkainen ja tähtisilmäinen tytönhupakko. Pyöreät kasvot ja naurava suu. Naurun helmeilyn vanhus saattoi kuulla elävänä vielä vuosikymmenien jälkeenkin. Elämäniloinen tyttölapsi oli tullut kaupungista maalle sukuloimaan ja auttamaan heinätöissä. Siellä syttyi roihuava romanssi, joka kesti vaimon kuolemaan saakka. Häitä juhlittiin muutaman vuoden kuluttua. Lasta yritettiin saada kauan onnistumatta siinä kuitenkaan. Vaimo oli surullinen. Mutta suru päättyi lopulta ilon ja onnen kyyneliin, kun pieni poika syntyi keskussairaalan synnytysosastolla. Synnytys oli ollut vaikea, vaimo oli ensisynnyttäjäksi jo iäkäs.

Vanhus herää unestaan silmänurkka kosteana. Vastakkaisella seinällä olevasta sängystä kuuluu puhinaa. "Ei perkele, paskantaako se housuihinsa?", vanhus miettii. Imelän hajun saavuttaessa huoneen viimeisenkin sopukan, vanhus yrittää kiukkuisena pidättää hengitystään. "Ja minähän en jumalauta housuihini pasko vaikka räjähtäisin!" Häpeän tunne on valtava, kun vanhus tajuaa sairaalahousujensa alla olevan vaipan. "Ne saatanat ovat kapaloineet minut kuin vauvan!"

Huoneen ovi aukeaa ja raidalliseen työasuun pukeutunut nainen kantaa tarjottimen hänen eteensä. Tarjottimella on lautasellinen jotain perunamössöä, kaksi ruisleipää, pari palaa makkaraa, lasillinen maitoa ja jälkiruuaksi jotain punaista. "Hyvää ruokahalua!", nainen toivottaa... Vanhuksella ei ole yhtään nälkä, mutta ei halua heittäytyä hankalaksi. "Tulevat vielä syöttämään minua. Aikuista miestä!" Hitaasti ja varovasti mies lusikoi perunamössön suuhunsa. Nieleminenkin on vaivalloista. Jokainen liike vaatii kovan ponnistelun. Kun pitkän ajan kuluttua joku tulee kerämään ruokailuastiat pois, sängyssään nukkuu hyvin väsynyt mies. Hyvin vanha ja väsynyt.

Vanhus nukkuu koko illan ja yön. Aamulla hän havahtuu hereille, kun vatsaa vääntää. "Ei helvetti, nyt se paska tulee!". Hädissään mies etsii soittokelloa, jolla hänet on neuvottu kutsumaan hoitaja paikalle, jos on asiaa. Nyt jumalauta ois vähän asiaa! Se, että hänelle on laitettu katetri, ja kusi valuu sängyn laidalla olevaan pussiin, ei ole niin paha kuin se, että paskat tulevat housuun. Vanhus painaa uudestaan soittokelloa. Kukaan ei tule. Hän painaa nappia uudestaan. Ja vielä kerran. Ketään ei kuulu tulevaksi pitkään aikaan. Lopulta kun ovi avautuu ja hoitaja astuu sisään, vanhus parahtaa: "Paskat perkele tul houssuun!" Ja niinhän siinä oli käynyt, että aikuinen mies oli joutunut taipumaan. Häpeän tunne oli valtava, kun nuori ja kaunis hoitaja riisui hänen housunsa, pyyhki takapuolen ja vaihtoi uuden vaipan. Peitteli vanhuksen takaisin petiin. Ilmekään ei hoitajan kasvoilla värähtänyt, mutta vanhus itki hiljaa. Äänettömästi.



......................................................................

Tämä on pieni jatkotarina, johon kiedottu tuttujen ja tuntemattomien elämää. Fiktiota. Mutta valitettavasti niin totta. Tarina vanhasta yksinäisestä miehestä.

......................................................................

Pitkään olen miettinyt kirjoittavani aiheesta vanhuus ja yksinäisyys. En vaan tiennyt, miten siitä kirjoittaisin. Sitten keksin tarinan, ja tarinalle päähenkilön. Ja tarina lähti elämään omaa elämäänsä minun mielikuvituksessani. Päähenkilön elämää. Ja lopulta päätin kirjoittaa tarinan kaikille luettavaksi. Vanhuksen tarina jatkuu.

Mitä tänne jää? Osa 1

YKSINÄISYYS

Aamu valkenee vihdoin. Syksyisen yön pimeys väistyy hiljalleen. Keittiöstä loimottava valo valaisee pienen olohuoneen toisen puolen ja ikkunasta hiipivä väistyvä hämäryys tekee aavemaisen vaikutelman vanhojen ja kuluneiden huonekalujen pintaan.. Kaappikello tikittää kunnes kumauttaa kuuluville seitsemän lyöntiä.  Hämärässä istuu nojatuolissaan vanha mies.

Mies katselee piirongin päällä olevia valokuvia kehyksissään. Edesmennyt, rakas vaimo. 50 vuotta yhteistä elämää, kunnes syöpä vei tuonpuoleiseen muutama vuosi sitten. Hääkuva vuosikymmenten takaa. Hymyileviä, onnellisia kasvoja. Pieni lapsi, oma poika, kastemekossaan. Sama poika isompana serkkunsa kanssa kalassa. Serkun, jonka huumeet veivät jo nuorukaisena. Rippikuva. Kuva pojasta ja vaimosta. Lapsenlapset. Vanha kotitila...

Vaimon kuoltua vanha mies jäi yksin vanhaan taloon. Poika päätti ettei vanhus pärjää siellä yksin ja osti taajamasta kerrostalokaksion. Hieno ele pojalta, auttaa vanhaa isäänsä. "Nyt elämä on helpompaa eikä meidän tarvitse olla koko ajan sinusta huolissaan" poika sanoi kantaessaan pientä pöytää isänsä uuteen asuntoon. Vanhus oli tyytynyt vain tuhahtamaan. Kotonaan poika katkerana oli selittänyt vaimolleen, ettei isä arvostanut hänen antamaansa lahjaa, omaa asuntoa palvelujen keskellä. Kiittämätön. Ja miten paljon se kaksio maksoikin! Siellä kotonaan, monen sadan kilometrin päässä isästään, poika oli mennyt sinä yönä vihaisena nukkumaan.

Pian kaksi vuotta vanhus oli asunut tässä pienessä kaksiossa. Vanhasta talosta tuodut ikivanhat ja kuluneet huonekalut muistuttivat jatkuvasti entisestä elämästä. Valokuvat perheestä ja ystävistä kertoivat tarinaa onnellisesta ja pitkästä elämästä. Onnellisesta ja joskus raskaasta elämästä. Olihan sodan jälkeinen Suomen jälleenrakentaminen ollut raskasta aikaa kaikille. Sotakorvaukset maksettavana, sodasta selviytymistä sekä henkisesti että fyysisesti.. Kaikesta yritettiin säästää. Vaikka elämä oli ollutkin helpompaa kuin sotien aikaan, jolloin vanhuksen vanhemmat olivat olleet nuoria, kyllä raskas työnteko jälkensä oli jättänyt.

Vanhus nousee tuolistaan ja astelee verkkaisesti ikkunan ääreen. Harmaa taajama kirkontorneineen levittäytyy joka puolelle kerrostaloa. Autot matelevat märällä asfaltilla, kiireiset ihmiset sateenvarjoineen väistelevät lätäköitä. "Siwa" hohtaa erään rakennuksen katolla. Pieni leikkikenttä hiekkalaatikkoineen on tyhjillään kerrrostalon pihalla. Naapuri näköjään yrittää taas käynnistää ruostunutta autonrämäänsä. Vanha 80-luvun bemari on tosiaan parhaat päivänsä nähnyt. Vanhus huokaisee ja kääntää selkänsä ikkunalle. Oli aika lähteä tuonne sateeseen. Kauppaan on mentävä, sillä pitäähän ihmisen syödä elääkseen. Vanhus tuhahtaa pilkallisesti.

Vaatteiden pukeminen ei käy joutuisasti enää. Kaikkea pitää miettiä tarkkaan, käskeä lihakset tottelemaan. Vapisevin sormin vanhus lopulta ottaa lakkinsakin naulakosta ja laahustaa rappukäytävään. Hissi. Sen vanhus kiertää kaukaa ja aloittaa hitaan laskeutumisen katutasolle. Se ei ole helppoa. Toinen lonkka leikattiin viisi vuotta sitten ja siitä huolimatta se ilmoittaa itsestään ikävällä kivulla. Jokaikisellä askeleella alaspäin tuntuu vihlaisu. Ähkien vanhus laskeutuu portaat ja työntää auki oven, joka on esteenä kylmälle ja sateiselle ilmalle. Vanhus haukkoo henkeään.

Matkalla kauppaan on aikaa miettiä elämää. Elämää, joka on ollut viime ajat varsin yksitoikkoista. Vanhus ei tunne ketään täältä taajamasta, hänellä ei ole ollut juttukaveria pitkään, pitkään aikaan. Päivät toistavat itseään. Aamulla anivarhain herääminen, aamu-uutisten kuunteleminen ja päivän lehden lukeminen palastelemisen yhteydessä. Hän siistii aina paikat siivoksi aamupalan jälkeen, taittelee lehden pöydälle ja sammuttaa radion. Sitten vanhus asettautuu nojatuoliin istumaan ja kuuntelemaan kaappikellon raksutusta. Monta tuntia vanhus istuu siinä, miettii ja murehtii. Nousee tekemään itselleen ruokaa. Puuroa päivälliseksi, puuroa illalliseksi. Joskus kaalipataa tai perunoita kastikkeen kera. Ruisleipää ja maitoa. Yksinkertaiset eväänsä vanhus käy kerran viikkoon ostamassa lähellä sijaitsevasta Siwasta. Kerran kuussa vanhus käy laboratoriokokeissa. Sydämen toiminta ei aina ole niin vakaata ja sen takia hän syökin sitä rotanmyrkkyä, marevania. Ei ne siellä laboratoriossakaan jouda juttelemaan vaikka vanhuksella ainakin alkuun juttua olisi riittänytkin. Nykyään hän ei viitsi yrittääkään, puolella korvalla ne vain kuuntelevat ja hätistelevät pois seuraavan asiakkaan tieltä.

Vanhus kerää vanhaan kassiinsa ruisleipää, kaalia ja sipulia. Pieni paketti jauhelihaa. Kahvia. Maitoa. Kotona on vielä voita, riisiä ja kaurahiutaleita. Pakkasessa muutama kuukausi sitten ostettu pulla. Niillä selviääkin seuraavaan viikkoon... Siwan kassa tervehtii ystävällisesti, juoksuttaa ostokset hihnalla, pyytää maksun ja hyvästelee. Toista se oli oman kyläkaupan Annelin kanssa. Siinä ostosten ostamisen yhteydessä ehti kahvikupposenkin juoda ja vaihtaa omat ja tuttavien kuulumiset. Kesäisin istuttiin kylän ukkojen kanssa kaupan portailla ja penkeillä ja turistiin niitä näitä. Nyt ei ole enää ketään turisemassa.

Vanhus päättää kävellä kotiinsa pidempää reittiä vaikka lonkka vihoitteleekin kovasti. "Periksi ei perkele piä antaa ikinä", miettii ukko mielessään ja hammasta purren kääntyy aivan vastakkaiseen suuntaan kotiin vievällä tiellään. 

Poika muutti jo 17-vuotiaana pois kotoa. Eihän siellä kyläpahasessa ollut kouluja eikä töitä. Mies jäi vaimonsa kanssa kahdestaan. Vaimo kävi töissä läheisessä kaupungissa. Kunnalliskodilla se oli töissä, hoitamassa vanhoja ihmisiä. Mies teki sitä sun tätä, rakensi ja remontoi, kaatoi puuta tai ajoi taksia. Mitä ikinä vaan oli tarjolla. Työttömyydestä ei tarvinnut silloin huolehtia, tekevälle töitä löytyi. Varsinkin jos niille töille ei nyrpistellyt nenäänsä. Eikä silloin kyselty hienojen tutkintojen perään. Tekemällä ne työt oppi, ei lukemalla. Vuodet kuluivat, poika valmistui, sai töitä ja muutti vieläkin kauemmas. Löysi sieltä vaimon, perusti perheen ja jäi sinne. Muutaman kuukauden välein kävi perheensä kanssa vierailemassa vanhassa kodissaan isän ja äidin luona. Kesäisin lomilla saapui pojan perhe passattavaksi. Ja vaimohan passasi. Teki ruuat valmiiksi, hoiti lapset... Koska sellaisia ne naiset ovat. Joulun alla kävivät myös pyörähtämässä, tuomassa muutaman lahjan. Joulun viettivät muualla. Kun lastenlapset kasvoivat, vierailut harvenivat entisestään. Nykyään poika soittaa. No, kävihän se vaimon kuoltua ja hautajaisissa sekä ajamassa vanhan isänsä muuttokuorman rakkaasta kodista vieraaseen kerrostaloon. Sen jälkeen soitto silloin, toinen tällöin. Jouluna eivät ehtineet käydä, koska lähtivät ulkomaille joulunviettoon. Kesälomalla tie vei Saksan alpeille. Rauhoittumaan. Kauas pois melusta ja ihmisistä. 

Vanhus huokaisee, pyyhkii hihansuullaan vesisateesta litimärät lasinsa. Jos mahdollista, nyt eteensä näkee vielä huonommin. Päättäväisesti vanhus kuitenkin jatkaa hidasta matkaansa vastatuuleen. Sade on tunkeutunut jo takin läpi. Paita tuntuu hieman kostealta. Viluttaa. Vanhat, aikansa eläneet kengät lotisevat märällä ja kiiltävällä afaltilla. Askel painaa vähä vähältä enemmän. Vanhuksen ajatuksissa siintää jo lämmin asunto ja kuuma kupponen kahvia. Pullaakin voisi vähän mikrossa sulattaa.

Ilmeettömät ja kiireiset vastaantulijat pyyhältävät ohitse. Kukaan ei kiinnitä huomiotaan kastuneeseen, vanhaan ja kumaraan mieheen. Kyllä kotikylän teillä kulkiessa sai jutella kaikkien vastaantulijoiden kanssa. Autot ajettiin tienpientareelle ja tuttavan kanssa vaihdettiin kuulumiset tien yli huutaen. Tai saatettiin istahtaa tienpenkalle tupakille ja parantaa maailmaa pitkänkin aikaa. Naapurit kylättelivät toistensa luona. Kyläjuhlat ja kokoukset keräsivät koko pitäjän aktiiviset asukkaat yhteen. Ja nuo kesäiset lavatanssit. Ukkojen kossupullot kiersivät huulilta huulille, kun nurkan takana salaa muutama hörppy otettiin. Yhdessä hymistiin hyväksyvästi naisten paljaille pohkeille ja avaralle kaula-aukolle. Naureskeltiin, kun Välivaaran varakreivi pisti parastaan hurmatakseen kaupunkilaisneidin. Ja kuinka varakreivi sai äkäisen korvatillikan liian läheiseksi ryhdyttyään. Voi nuo kyläläisten lempinimet. Välivaaran varakreivi sai lempinimensä ilakoituaan liian aikaisin lottovoitostaan. Lottovoitosta, jolla suunnitteli rakentavansa linnan asuinsijoilleen Välivaaraan. Pienen tarkistelun jälkeen lottovoitto osottautuikin aika paljon odotettua pienemmäksi. Rehti-Lasse sai nimensä kaupattuaan vähän arveluttavaa tavaraa. Mahti-Masa kerskaili aina saavutuksillaan. Vanhus mietti, olikohan hänelle keksitty mitään lempinimeä? Ei hän koskaan sitä ainakaan ollut kuullut.

Ajatuksissaan mies astelee eteenpäin. Yhtäkkiä horisontti kiepsahtaa. Näkyy taivasta ja sitten tummaa asfalttia. Sietämätön kipu repäisee lonkkaa, sitä tervettä lonkkaa. "Voi perk...", ehtii vanhus sanoa, ennenkuin silmissä mustenee.

Kiireiset ihmiset hidastivat märän, kaatuneen vanhuksen kohdalla vauhtiaan. Toiset jatkavat matkaansa, "humalassa se on kuitenkin". Jotkut eivät tiedä mitä tehdä. Tovin kuluttua astuu nuori mies eteenpäin ja kyykistyy vanhuksen viereen ja sanoo pikaisesti vanhusta tarkasteltuaan: "Voisiko joku soittaa ambulanssin?".

Ääniä. Valoja. Kylmyyttä. Välähdyksiä. Ihmisiä. Kipua. Pelkoa. Ja kaiken voittava tunne: yksinäisyys... "Minä en siis vielä heittänytkään henkeäni, en vieläkään pääse pois", ehtii vanhus miettiä, kunnes vaipuu taas mustaan....

......................................................................

Tämä on pieni jatkotarina, johon kiedottu tuttujen ja tuntemattomien elämää. Fiktiota. Mutta valitettavasti niin totta. Tarina vanhasta yksinäisestä miehestä.

......................................................................

Pitkään olen miettinyt kirjoittavani aiheesta vanhuus ja yksinäisyys. En vaan tiennyt, miten siitä kirjoittaisin. Sitten keksin tarinan, ja tarinalle päähenkilön. Ja tarina lähti elämään omaa elämäänsä minun mielikuvituksessani. Päähenkilön elämää. Ja lopulta päätin kirjoittaa tarinan kaikille luettavaksi. Tämä oli vanhuksen tarinan ensimmäinen osa.