Nenäguru

Hajuerottelun starttikurssi on saatu päätökseen. Itse asiassa kurssi loppui jo muutama viikko sitten. Kurssin vetäjä lupaili jatkokurssia ensi vuoden puolelle jo heti tammikuulle. Arvatkaapa ollaanko menossa? KYLLÄ! 

Rino tykkää ihan valtavasti hajuerottelutyöskentelystä ja niin minäkin. Tämä on erilaista kouluttamista, uutta oppii sekä koira että minä. Kummankin on pakko rauhoittua, koska häseltämällä hommasta ei tule yhtään mitään. Ja onkin ollut kiva huomata miten hyvin Rino osaa keskittyä, kun pitää lähteä hajua hajuradalta etsimään. Muuten onkin sitten sellainen höselö eikä malta rauhoittua, mutta kun hajurata otetaan esiin, koira rauhoittuu kuin napista painamalla.

Kesän ajan harjoittelimme tekniikkaa ns. turhalla hajulla eli hajulla, jota ei tarvitse koskaan oikeasti etsiä yhtään mistään. Anis oli meidän haju. Hajurata menee jo suvereenisti ja olemmekin aloittaneet maastotyöskentelyn harjoittelemisen. Koiran siis pitää etsiä ja ilmaista etsittävä haju maastosta. Harjoittelemme aniksen hajuisilla esineillä oikeaa tekniikkaa; koira etsii, koskee esinettä kuonolla ja menee maahan. Hieman vielä hakusessa tuo tekniikka, mutta eipä hätäillä. Harjoituksia vain lisää, niin kyllä se siitä.

Viikonloppuna ampaisen muutaman uuden purkin ostoon. On aika alkaa harjoittelemaan kanttarellien erottelua hajuradalta. Tänä syksynä emme ehdi vielä maastoon kanttarellien etsintään, mutta kanttarellit tuovat vaihtelua hajuradalle. Suppilovahverotkin tulevat meidän repertuaariin. Tarkoituksena on ottaa sienet haltuun ainakin hajuradalla ennen ensi vuoden jatkokurssia, missä haluan perehtyä ID-tunnistamiseen koiran kanssa. Silloin koira siis etsii ihmisen ominaishajun perusteella ihmisen. Ensin tämäkin tekniikka opetellaan hajuradalla ja lopulta ehkä joskus kaukana tulevaisuudessa minulla on ID-koira, joka kykenee etsimään kadonneita henkilöitä pelkän ominaishajun perusteella. Matka on pitkä ja kivinen mutta motivaatiota vielä löytyy.

Ensi syksynä alkaisi homekoirakoulutus. Muutamia mutkia on matkassa tuohon koulutukseen osallistumisessa. Ensinnäkin koulutus ei ole ihan tässä lähellä.. Siksipä nyt tähtäämme tuohon ID-hommaan, koska tuskin voimme tuonne homekoirakoulutukseen osallistua...

Tässä muutama video Rinon hajuratatyöskentelystä. Annan kädessäni olevasta purkista lähtöhajun aniksesta ja Rino etsii hajuradalla olevista lasipurkeista juuri sen, missä on samaa hajua. Rino on tarkka poika, se käy aina tarkistamassa kaikki muutkin reiät. Niissä on häiriöhajuja. Tällä kertaa muita mausteita; tilliä, rosmariinia ja basillikaa. Häiriöhajuja koira saa nuuskaista mutta ei merkata. Merkata saa vain anispurkin. Rino merkkaa pitkällä nuuhkulla.

Lopuksi hieman kanamaista asiaa. Minun uudet kanat muuttivat talliin. Pöljät vain keekoilivat yökaudet pihalla menemättä koppiin suojaan. Syömässä ja munimassa kävivät kopissa, muuten olivat ulkona satoi tai paistoi. Nyt yksi jos toinen aivastelee, vilustuivat mokomat. Tallissa parvi sai käyttöönsä Tatsin karsinan, ulkonakin pääsevät käymään. Mitään taisteluja uusien ja vanhoen kukkojen välille ei ole syntynyt. Sulassa sovussa ulkoilevat, joskin eri puolilla pihaa suurimman osan ajasta.. Meidän musta kukko vaihtoi puoluetta. Se taisi ihastua Marttaan ja Berttaan, noihin pussihousukanoihin. Siellä se musta kukko nyt isännöi uutta parvea, johon kuuluu kaksi muutakin nuorta kukkoa; Martti-Olavi ja Onni. Hyvin sujuu yhteiselo. Näinköhän mustalle kukolle pitää pian keksiä nimi, jos se jääkin vielä meille eikä naapurin pataan.. Musta-Pekka?

Viikonloppuna meidän Lissu ja Haloska muuttavat uuteen kotiin. Yritän vähentää noita hautovia kanoja, koska muuten hukumme ensi talvena tipuihin. Tilalle tulee kolme tehotyttöä. Tehotytöt kyllä munivat, mutta eivät haudo. Tehotytöt ovat alunperin asustelleet jossakin isossa munintakanalassa. Sieltä muuttaneet Joensuuhun kotikanalaan ja nyt sitten tulevat meille.. Töissä työkaverit ovatkin ennustaneet, että minusta tulee sellainen höperö kanamummo, jolta löytyy kanoja kaapeista ja kirjahyllystä. Ehkä en kuitenkaan ihan noin pahasti höpsähdä, mutta jos enemmän olisi tilaa, niin varmasti kanoja olisi enemmänkin. Erilaiset rodut ovat alkaneet kiinnostamaan paljon. Alkuun ajattelin pitäväni vain noita kiuruvetisiä, mutta vaikka ne aivan ihania kanoja ovatkin, sitä haluaa tutustua muihin rotuihin. Nyt kotkottajien määrä on jo karannut käsistä, onneksi kaikki eivät minulle jää. Kiuruveden kannan kanoja on kuusi (kahdeksan oikeasti, mutta ne kaksi muuttaa pian pois), saman rodun kukkoja neljä. Lisäksi brahma/faverolleja sekoituksia tai puhtaita neljä kanaa, kaksi silkkikanaa (joista toinen voi olla kukko) ja yksi orpingtonkukko. Ja viikonloppuna tulee ne kolme tehotyttöä eli Hy-Line Brown on näiden rotu. Lisäksi ne 14 yllätystipua, joista toivon mukaan kukaan ei jää talveksi meille vaan saavat jostain uuden kodin. En aio edes pataan kasvattaa kukkoja. Toivottavasti kaikki olisivat kanoja, niin niillä olisi edes jonkinlaiset mahdollisuudet saada uusi koti. Tai kanat ehkä saavat jäädä meillekin, aina muutama sopii johonkin parveen... Eli seitsemäntoista aikuista kotkottajaa tulee olemaan alkusyksyn pääluku. Onhan tuo paisunut, vuosi sitten oli neljä kanaa ja yksi äkäinen Boris-kukko.

Kanan kosto

Sanonta tyhmä kuin kana ei pidä paikkaansa. En voi käsittää mistä tuollainen sanonta edes on saanut alkunsa.. Kenties siitä, että kana ei suostu tekemään asioita ihmisen tahdon mukaan. Tämän sain kokea itsekin. Sanotaanko, että sainpahan opetuksen, jota en hevin unohda. Joskus ihmisen ei vaan kannata puuttua siihen minkä luonto on tarkoittanut.

 

Alkukesän yritin saada tuon meidän Tyytti-kanan pois haudontapuuhista. Parven isäntäkukot ovat sen veljiä, joten poikasten tulo ei olisi toivottavaa. Ei ennenkuin talvella, kunhan eri sukulinjaa oleva kukko ottaa parven haltuun.

 

Päivästä toiseen nostin kanan pois munakasan päältä ja päivästä toiseen kananeiti kiroili minulle aina yhtä painokkaasti. Kenellekään ei jäänyt epäselväksi mitä mieltä kana asiasta on. Eräänä päivän Tyyttiä ei näkynytkään. Etsin ja etsin, mutta en löytynyt. Muutaman päivän perästä arvelin sen joutuneen suden suuhun, kun vilaustakaan vaaleasta, täplikkäästä kanasta ei näykynyt. Mielessä pyöri myös, että jospa se kuitenkin olisi jossain hautomassa. Toivoin sitä, koska en halunnut äksyä kanaani menettääkään. 

 

Kun pihalla alkoi näkyä ihan järkyttäviä köntsiä, siis kananpaskaa, arvasin kanan olevan hautomapuuhissa. Silloin kana käy hyvin harvoin tarpeillaan, joten niillä köntsillä on kokoa. Ja ne haisevatkin niin maan penteleen pahalle. Kanaa alettiin etsiä uudestaan, ei löytynyt. Mutta piakkoin alkoi tulla näköhavaintoja. Kävihän se silloin tällöin juomassa ja syömässä. Mutta pesää emme vain löytäneet..

 

Viime viikonlopunna sitten niitimme balsamiviidakkoa ja yritimme epätoivoisesti löytää kanan ja kuoriutuneet poikaset. Omien laskujeni mukaan viikonloppuna tuli jotakuinkin se kolme viikkoa täyteen haudontaa. Ja mitäänhän emme löytäneet mistään. Tai punkkeja, hämähäkkejä ja luonnon lintuja löysimme, mutta emme yhtä isoa kanaa. Luovutin. Arvelin ketun vieneen kanamme. Löytäneen pesän ja syöneen pullean kanasen parempiin suihin ja jälkiruuaksi herkutellut muutamalla munalla. Se siitä sen kanan tarinasta.

 

Eilen, keskiviikkona, menin katsomaan mitä kanalaprojektille kuuluu. Minkälaisen muuttumisleikin se meidän vanha autotalli oli käynyt läpi jo yhdessä päivässä? Ja siellähän oli kolmelle ikkunalle aukot seinissä sekä kanoille kulkuaukot ulos tuleviin tarhoihin. Ja siellä oli jotain muutakin.. Kuulin piipitystä. Arvelin harhoja kuulevani, mutta lähdin kuitenkin tarkistamaan. Ja siellähän se kadonnut kananen kurkisteli vaihvikkaa lantalan takaa. Mahtavaa! En sittenkään ollut menettänyt valkoisten kanojen triosta ketään. Olin todella, todella iloinen, ymmyrkäisenä onnesta. Ilo ja onni muuttuivat äkkiä järkytykseksi, epäuskoksi ja joksikin muuksi sanoinkuvaamattomaksi tunteeksi. Emon takana ja ympärillä velloi pieni tipumeri. Mitä perk...!!! Lähempi tarkastelu osoitti, että niitä tipuja oli emon mukana niin monta, että oli aivan mahdoton edes laskea. Tipuja suorastaan vilisi silmissä. Keltaisia ja ruskeita höyhenpalloja siellä täällä kanaemon ympärillä. Kanaemo pörhäkkänä suojeli lapsiaan. Siinä sai koiratkin kyytiä, kun liian läheistä tuttavuutta tekivät.

 

Paniikki! Paniikki! Minulla oli vain sandaalit jalassa ja poikaset alkoivat kadota nokkospuskaan. Apua! Satasen ennätyksen varmasti tein juostessani takaisin talolle kipeällä jalallani. Sisällä etsin vimmoissani sukkia, eriparin sellaiset onneksi löysin. Harrille karjuin samalla, että pistää töppösiin vauhtia, tiput pitää saada kiinni. Ja hirmuista kyytiä alas tallille jahtaamaan pieniä tipuja turvaan sisätiloihin. Heikoimman poikasista laitoin paitani alle lämpimään, se oli selvästi ihan kylmissään ja jalatkaan eivät kantaneet vielä. Varmaankin nuorin koko pataljoonasta.

 

Ja tuntuihan tuo, että niitä tipusia sai poimia laatikkoon ikuisuuden, yksi... kaksi... kolme.... Epelit olivat aika hyviä piiloutumaan, neljä... viisi... kuusi.... Äkäinen emokana huusi sylissä välillä onnistuen siivellään antamaan kunnon iskun kasvoille seitsemän... kahdeksan... yhdeksän.... Lopulliset laskelmat antoivat tulokseksi kuusi keltaista tipua ja kuusi ruskeaa tipua. Tuollainen määrä untuvapalleroita oli lopulta laatikossa. Toivottavasti ketään ei jäänyt kyydistä. Emme puskissa nähneet enää ketään eikä piipitystäkään kuulunut, joten luotimme kaikkien mukana olemiseen. Eli kaksitoista.. Siis kaksitoista!!! Tämä oli varmasti Tyytin kosto! Ja muiden kanojen myös. Yhdessä olivat munineet kasan munia, jotka sitten tuo Tyytti hautoi suuttuessaan ainaiseen pesästä poistamiseen. Hautoi sitten kerralla suuremman määrän, nauroi partaansa varmasti näiden viikkojen aikana.

 

 

Pesäkin löytyi. Aivan lantalan takana menevän polun vierestä. Näkyvilläkin loppujen lopuksi, me vaan ei puusilminä huomattu. Kolme kuoriutumatonta munaa oli vielä pesässä. Emo ei varmaan enää malttanut hautoa, olihan vanhimmille jo saatava ruokaa. Pari päivää tiput tulevat toimeen ruskuaispussinsa avulla, sitten niiden on jo saatava ihan oikeaa ruokaa ja vettä.

 

 

Nyt tässä enää jännitetään selviääkö Rääpäle, tuo onneton pieni tipunen, joka joutui lähtemään emon alta liikekannalle aivan liian nopeasti. Eilen sillä ei ollut silmätkään kunnolla auki ja jalatkaan eivät kantaneet. Siellä se ketarat ojossa tiellä makasi. Siihen asti oli jaksanut emon perässä kömpiä. Ja tuon pienen tipusen hätääntyneet huudot varmaankin kuulin ensimmäisenä. Ja kun olin löytänyt poikueen, tuon poikasen huuto juoksutti minua vielä tallin takana kotvasen. En saanut paikannettua poikasta, ääni kimpoili pusikon ja lantalan kiviseinän välillä.. Heinikon seassa se varmaankin oli, koska kun Harrin kanssa tulimme takaisin tipujahtiin, Rääpäle löytyi tieltä. Siitä sen poimin paidan sisään lämmittelemään. Sisällä kanalassa sekin asettui emonsa alle ja tänä aamuna se sieltä elossa löytyi. Terhakampana kuin eilen, mutta vielä kuitenkin heikkona. Hunajan puuttuessa annoin poikaselle vähän melassilla terästettyä vettä. Jospa se siitä virkoaa vielä täysin. Enempää en luonnon toimintaan puutu, apua annan hädässä olevalle. Mutta jos tipusta ei ole eläjäksi, niin väkisin en yritä hengissä pitää..

 

Arvatenkin juoksen ketkaravia kanalaan heti töistä kotiin saavuttuani. On ne nuo pallerot vaan niin ihania. Vaikka niitä kaksitoista onkin!

 

 

Kanalaprojekti alkoi

Tästä se alkaa.. Hyllyjen purkua ja siivousta...

Sunnuntaina pidettiin yleiskatselmus. Mitä pitää ostaa, mitä pitää purkaa, mitä tarvikkeita tarvitaan... Uusi kanala tulee tallin päätyyn vanhaan autotalliin. Autotalli on viime vuodet toiminut puruvarastona. Nyt purut säilytetään vanhassa isossa liiterissä ja näin ollen uusi tila kanalalle vapautui. Kanalasta ei tule suuren suuri, tila on ehkä jotain 3x6m. Juuri sopivan kokoinen, ettei kanahulluus lähde enää yhtään enempää lapasesta. Nyt tuo vanha autotalli on tarkoitus kunnostaa ja eristää.

Kanalaan tulee maapohja, kolme sisähäkkiä, kapea käytävä sekä ikkunat ja ulosmenoaukot ulkotarhoihin. Maapohja saa päällensä turve/kutteri/olkipellettikerroksen. Munintakoppien tarvikkeetkin ovat jo kasassa, purettu hyllykkö pääsee uusiokäyttöön. Värinä erittäin käytännöllinen valkoinen. Juoma- ja ruokintasysteemejä mietin.. Juoma-astiat, jopa nuo automaatit, tuppaavat olemaan aina täynnä purua, kun kanat ruopsuttelevat sitä ympäriinsä. Samoin ruoka peittyy puruihin alta aikayksikön. Jotakin käytännöllistä ja helposti puhtaana pidettävää pitäisi keksiä...

Eilen siis purimme autotallista vanhat hyllyköt ja kuljetimme ylimääräiset tavarat pois. Tänään isäni on ollut ahkeroimassa kanalan kimpussa. Saa nähdä mitä siellä on tapahtunut...

Rakennusprojektit ovat ihania tiettyyn pisteeseen saakka. Siihen pisteeseen, ettei vielä uupumuksen ja stressin puolelle mene. Eli kivaa pitää olla. Edistymisen näkee koko ajan. Nyt vielä voi kuvitella mielessään, miltä uusi kanala näyttää. Totuus ei vastaa kuvitelmia, yleensä tulos on vielä hienompi. Niin kävi aikoinaan tallinkin kanssa.

Ja ettei rakennusprojektit jää liian vähiin niin tallissakin pitäisi tehdä remonttia. Liekin karsina vaatii uuden sementtikerroksen ja viikonloppuna kai sitäkin aletaan valaa...

Viidakkokana balsamiviidakossa

Kylläpäs taas viikonloppu hujahti ohi aivan mahdotonta vauhtia. Tuntuu kuin vasta eilen olisi ollut perjantai. Vapailla tulikin etsittyä sitä meidän kadonnutta ketku kanaa ihan urakalla. Ei löytynyt, ei. Balsamiviidakko kuitenkin sai siinä sivussa kyytiä. Nyt siellä viidakon keskellä menee polkuja sinne tänne, tallattiinhan ja viikatoitiinhan sitä viidakkoa ihan antaumuksella monta päivää. Poikaset ovat varmaankin jo kuoriutuneet, jos sellaisia edes on tullakseen. Laskeskelin, että kolme viikkoa on kulunut siitä kun kana katosi. Voihan se olla, että joku peto on löytänyt kanan piilopaikan ja vienyt mukanaan. Toivottavasti ei, minä vieläkin odotan Tyytin palaavan. Nyt ei kana viime päivinä ole käynyt pörhistelemässä tallin pihalla, joten tämäkin voi olla merkki suden suuhun joutumisesta.Tai sitten ensikertalainen ei vaan osaa tuoda poikasiaan kotiin syömään. Vettä ja ruokaa on tarjolla Tyytille ja poikasille monessakin paikassa. Tällä viikolla alkaa nuo pahuksen sateet, en tahtoisi kanan ja poikasten paleltuvan jonnekin puskan alle. Toisaalta, kyllähän kana Suomen kesässä toimeen tulee. Polveutuuhan se villikanasta ja selviytymisvaistot ovat varmasti tallessa.. Ja meidän villiintyneet parimetriset balsamit antavat sille ja poikasille mahtavan suojan.

Lauantaina löysin meidän nuoren Into-kukon lantalasta lietteeseen jumittuneena. Poloinen oli ihan uupunut ja kylmissään. Ei enää auttanut lämpimällä vedellä pesu, Into kuoli muutama minuutti pelastumisensa jälkeen. Tuntui pahalta. Muutama päivä aiemmin kaksi kukkoa muutti Paukkajalle, toinen niistä oli Inton veli. Ja nyt sitten lähti Intokin, aivan liian aikaisin.

Koirien kanssa tein viikonloppuna pitkiä lenkkejä. Ja miksi en olisi tehnyt, ilma oli mitä parhain. Valitettavasti lenkkien jälkimainingit eivät olleet niin kivoja. Punkkeja siellä, punkkeja täällä. Itsestänikin sain pyydystää puolenkymmentä vipeltäjää. Yksi talven hyvä puoli on, että punkit katoaa. Ne ovat aivan turhia, ei niitä tarvita mihinkään. Vai keksiikö joku jonkun järkevän tavan hyödyntää punkkeja? Kunpa joku viisas keksisi aineen, jolla moinen otus voitaisiin hävittää kokonaan ja lopullisesti.

Liekki on taas aivan jumissa. Ilmeisesti on aika siirtää tamma pian öiksi talliin, kun sen herkkä hipiä ei kestä yhtään vesisadetta, vaikka lämpöasteita on ihan tarpeeksi. Nyt sitten taas verrytellään ja loimitellaan. Kesällä loimi niskassa!? Varsinainen säänkestävä suomenhevonen!

Sunnuntaina alkoi tokoagi2. Kaapon kanssa lähdimme innolla opiskelemaan. Ja mukavaahan se oli tietenkin taas kerran. Nyt onkin liikkeet jo vaikeampia kuin tokoagi ykkösessä, joudumme ihan tosissaan treenailemaan eikä vaan huuhailemaan. Hyvät pohjat saadaan kyllä ihan minne vain. Nenän käyttöä ja tottelevaisuutta, hoksaamista ja tasapainoa.

Rinon syksyistä ajanviettoa suunnittelen ja mietiskelen. Verijälkeä aloin sen kanssa opiskelemaan, niinkuin muidenkin koirien kanssa, mutta vähemmillä tavoitteilla. Syyskuussa alkaisi Kiteellä etsijäkoirakurssi. Etsijäkoira etsii kadonneita lemmikkejä, useinmiten koiria. Mietin, jos ilmoittautuisin. Voihan se olla, ettei siihen kurssille mahdu mukaan, mutta jos mahtuu, jaksaisinko sitoutua? Eihän tuo alkeiskurssi kestäisi kuin viisi viikkoa ja niiden viiden viikon ajan koulutusta on vain lauantaisin. Mutta jos tahtoo, että koira on hyvä työssään ja etenee, on harjoiteltava ahkerasti muulloinkin kuin lauantaisin. Hajuerotteluahan sillä on yksi kurssi takana. Jos nyt kävisimme tuon etsijäkoirakurssin ja tammikuussa jatkaisimme taas hajuerottelua erikoistuen ID-hajuerotteluun, niin eikös tuo ole merkki siitä, että Rino on ammattinsa löytänyt. Ja vielä sellaisen ammatin, josta se itse tykkää paljon. Eli nenänkäyttöammatin.

Kun nyt keksisi mitä se Kaapo haluaa tehdä sitten isona...

Kuvioissa uusi mies

Ystäväni ehkä järkyttyvät, mutta olen todellakin rakastunut vieraaseen mieheen. Ihanaan, ujoon mutta kiinnostavaan nuorehkoon mieheen. Vielä en kovin uskaliaasti voi lähestyä, onhan tuo sydämmeni valittu aika ujon puoleinen. Tänään sain kuitenkin halata, ja kylläpäs tuntui ihanalta. Tänne blogiin uskallan tunteistani kertoa, koska hän ei näitä lue. Pikkuhiljaa tutustumme, olemmehan tunteneet vain pari päivää. Luulen, että tunteeni syvenevät entisestään, kunhan tuon ihanan ja huomioivan miehen kanssa pääsemme paremmin juttuun. Esittelen nyt uuden rakkaani, Marttiolavi on hänen nimensä. Marttiolavi yhteen kirjoitettuna.

Marttiolavi on vielä nuori, vain muutaman kuukauden ikäinen. Hän ei edes opettele vielä laulamaan. Marttiolavi on rodultaan orpington ja hän kasvaa suureksi mieheksi.

Marttiolavin mukana meille keskiviikkona muutti muitakin uusia asukkaita. Kaksi silkkikanaa, Töyhtö ja Hyyppä nimiltään.. Hyyppä tosin saattaa olla kukkokin, on rokkitukka vielä niin nuori ettei varmaksi voi sanoa. Hilima ja Onni, nuoret kiuruvetiset sekä kaksi isoa kanaa Martta ja Bertta. Martta ja Bertta edustavat brahma- ja faverollekanojen sekoituksia.

 Hilima yläkuvassa ja alakuvassa Bertta (vaalea), Martta (musta) ja Töyhtö (rokkitukka)

Kyllä me ensi talvi munissa pysytään.. Munivia kanoja on yhteensä yhdeksän, nuorikoita neljä. Nekin varmaan jo talven aikana alkavat munia. Valkoisten kanojeni triosta yksi on ollut jo kolme viikkoa puskassa hautomassa. Kerran sen näin viime viikolla pihalla, mutta eihän se minulle pesäänsä näyttänyt. Näinä päivinä pikkuiset tiput kuoriutuvat, jos ovat kuoriutuakseen. En kyllä olisi tipuja halunnut, parven kukot ovat piiloutuneen kanasen veljiä. Nyt syksyllä vasta parvet erotellaan ja erisukuinen kukko saa jatkaa sukuaan. Eli tuo Onni. Onni saa rouvikseen vaaleat kanat Nyytin, Myytin ja Tyytin sekä uuden kanasen Hiliman. Nykyiset pääkukot Kaarle ja Eetvartti saavat vanhat rouvat parveensa sekä muutaman silkkikanan nyt alkuun. Jätit jäävät keskenään ja Mauriolavin haaremiin kuuluvat Martta, Bertta, Impi ja Lempi. Impi ja Lempi ovat meillä kuoriutuneita brahma/faverolleja. Lempin entinen nimi oli Vertti, mutta eihän tuollainen nimi kananeitoselle sovi.

 Ylhäällä Töyhtö ja Hyyppä, alhaalla nuori Onni-kukko

Uuden kanalan rakennusprojekti odottelee tekijäänsä. Piakkoin sitä on pakko alkaa rakentamaan. Vielä pärjäävät hyvin ulkotarhoissa ja kesäkanalaloissaan, mutta ilmat viilenevät pian. Uuden kanalan puolelle tulee kolme häkkiä ja vanha kanala jää hätävaraksi. Toivottavasti sitä ei tarvitse käyttää, koska sähkölaskut ovat hurjia pakkasten aikaan. Vanhaa kanalaa täytyy lämmittää pattereilla läpi talven...

Huomenna alkaa hevosten talvitarhojen teko.. Sieltä se nimittäin saapuu. Se talvi siis..

Syksyn keltaiset lehdet... (13.08.2014)

Syksy saapuu. Alkusyksy on vuodenajoista ihanin. Lämpimät ja kirkkaat päivät, keltaiset lehdet, raikas syksyn tuoksu. Huumannuttavaa! Syksyllä tulee tallusteltua metsissä tuntikaupalla, ihan vaan huvikseen ja ihmetellen muuttuvaa luontoa. Silloin tällöin matkan varrelta nappaisee suuhunsa muutaman puolukan ja taskuun ihanat suppilovahverot. Mitä kauemmaksi kesästä mennään, ilma viilenee. Aamuisin pohjoisen tuuli saa jo posket punaisiksi mutta päivän valjetessa auringon lämpö vielä kuitenkin voittaa hetkiseksi. Kuivaa aamukasteen kellastuneen pitkän ruohon päältä...
Puut vaihtavat juhlapukuaan, alkaa ne viimeiset pirskeet ennen talven tuloa. Keltaista, punaista, oranssia.. Värit lyövät leiskuen kilpaa toistensa kanssa, kun syksyinen auringonlasku kultaa pellon vieressä olevan metsikön. Hämärtyy, puiden silhuetit erottuvat vaivoin toisistaan. Viilenee. Hiljenee.
Aamulla maa on kuurassa, ruohikko rapsaa askelten alla. Pienet lätäköt ovat kauniissa riitteessä, hauras jää on yön aikana valloittanut veden pinnan. Pieni painallus sormella ja jää ritisee paljastaen altaan kylmä veden. Ilma on raikas, on helppo hengittää. Syksyn raikas tuulahdus tuo eloa ihmiskehon joka ikiseen sopukkaan ja tuntuu, että jaksaa mitä vaan.
Jaksaa jopa niin paljon, että innostuu harrastamaan uusia asioita. Tai ainakin suunnittelemaan uusia harrastuksia. Toiveissa on, että aika riittäisi palata kuntosalille. Jos siellä edes muutaman kerran viikkoon ehtisi pyörähtämään, olisihan se parempi kuin ei mitään. Työpäivän jälkeen olisi hyvä saada veri kiertämään hartioissa.
Syyskuussa alkaa Dobo, se on ihan varmaa. Sitä en enää vain suunnittele. Ja tästä harrastuksesta olen ihan erityisen innoissani. Yhteistä tekemistä minulle ja koirille ja plussana oman rangan venyminen ja lihaskunnon paraneminen.
Viime keväänä aloittelimme Rinon kanssa vetohommia. Ihan vaan kevyesti, potkurilla potkuttelin valjaissa olevan koiran perässä. Kesän ajan jatkoimme harjoittelua cani-crossing-tyyppisesti ja ensi talvena ajattelin uskaltaa suksilla koiran perään. Eli valjakkohiihtoa. Saa nähdä hiipuuko innostus ensimmäiseen kertaan, kun sukset pujottelen jalkaani?
Syksyisiin ikiharrastuksiin kuuluvat tietysti lenkkeily koirien kanssa sekä ratsastus. Nämä harrastukset estävät minua muumioitumasta, jos noista muista en niin jaksa kiinni pitääkään.
Vaikka ahdistaakin, että ihana kesä lomineen on jo ohi, niin toisaalta en malta odottaa hetkeä, kun saa pukea villasukat ensimmäistä kertaa jalkoihinsa. Ihanat, pehmeät, lämpimät villasukat. Ja sitten voikin jo sujahtaa peiton alle ja ottaa hyvän kirjan käteen. Uppoutua mielikuvitusmaailmaan, rauhoittua päivän kiireiden jälkeen, ehkä vähän syödä suklaatakin siinä sivussa... Ulkona ulvova tuuli ja kattoon ropiseva sade alkavat väkisinkin väsyttämään ja pian sitä onkin tyytyväisenä unten mailla unohtaen, että aamulla täytyy herätä pimeään, märkään ja ankeaan loppusyksyn aamuun...
Syksyn loppupuolen sitä vaan rämpii horroksessa yrittäen selvitä pimeydestä, väsymyksestä ja masennuksesta. Ensilunta odottaa kuin kuuta nousevaa. Ja kun nuo ensimmäiset hiutaleet hiljalleen leijailevat taivaalta maahan tuntuu kuin paino nostettaisiin hartioilta.  Lumi kirkastaa sekä mielen että maan.
Paljon odotan tältä syksyltä ja toivon, että saan jostain lahjaksi lisätunteja kellooni. Tahdon tehdä niin monia asioita ennen kuin kaamosväsymys iskee täysillä päälle. Sitten voinkin nukkua muutaman kuukauden talviunta niinkuin karhu omassa kotisessa pesässään. Viisainta kuitenkin elää ensin tämä ihana kesä loppuun ennenkuin alan masentumaan loppusyksyn pimeydestä. Siihen on vielä pari kuukautta aikaa. Ahmin auringonvaloa varastoon niin että jaksan taas laahustaa kaamoksen läpi.

Suorituspaineitako? (Elokuu 2014)

TOKOA
Viimeksi kirjoittaessani hehkutin innoissani miten hieno koira tuo Rino onkaan. Putosinpa maanantaina pilvilinnoista ryminällä alas. Koirahan ei ole sen huonommaksi muuttunut, samanlainen kuin ennen. Minä vaan olin jo melkein unohtanut millainen höyrypää se osaa joskus olla. Ja olin unohtanut itsenikin, sen kuinka reagoin itse noihin tilanteisiin.
Viime ajat on mennyt hyvin, koira on ollut harvinaisen rauhallinen, keskittynyt ja motivoitunut siihen mitä ollaan milloinkin tehty. Niinpä sitten ajattelin, että otanpa Rinon mukaan toko-harjoituksiin Kaapon sijasta. No, eihän se mennyt niinkuin elokuvissa. Rino ehti jo koulutuspaikan parkissa ottaa kierroksia. Autosta ulos päästyään silmät pyöri taas kuin hedelmäpeli, pää viuhtoi sinne tänne, kun piti koko paikkaa, kaikkia ihmisiä ja koiria pitää silmällä. Ja miten paljon puita lähettyvillä, jotka olisi heti pitänyt päästä merkkaamaan. Minä olin vain se pakollinen paha, joka roikkui hihnan päässä kiinni ja esti koiraa toteuttamasta itseään. Vinkumista ja völinää, rauhattomuutta. Keskittymiskyvyn puutetta. En saanut mitään kontaktia, vilkaisi minuun äkkiä ja sitten oli aivan pakko jo taas vilkuilla ympärilleen. Taas pieni vilkaisu ja heti perään katseen harhailu ympäri ämpäri rekisteröiden kaiken mitä ympärillä tapahtui. Koiran aistit näyttivät terävöityvän, koska se huomasi pienimmätkin asiat. Mutta ei minua, varsin isoa asiaa. Olinhan se sama vanha tuttu juttu..
No jossain vaiheessa se sitten rauhoittui, huomasi minun kädessä olevan pallon. Tehtiin muutama perusasento harjoitus. Ihan hyvin sen tekikin, kuulemma pientä poikittamista vain persiillä ulospäin. Helposti korjattavissa, kunhan vaan kiinnitän palkkion antamiseen huomiota eli mistä ja minne se annan. Seuraavaksi olikin maahanmeno vauhdista. Alas-käskyllä Rino pudottautuu seisovilta jaloiltaan makuulle. Paitsi ei nyt. Katsoi vaan nopeasti minua ja kauemmin muita, aivot ei tainneet ottaa vastaan mitään informaatiota minulta. Vain ympäröivistä ärsykkeistä. Käsimerkit siis mukaan. Ei kylläkään keskisormi vaikka teki kyllä mieli osoitella silläkin! Eli kädellä ohjaten koira alas. Toimi. Sitten kouluttaja käski tehdä maahanmeno paikaltaan ja tietenkin koira vaan töllötti minua suurin silmin. Kouluttaja totesi ettei koira osaa. Ei ilmeisesti osaakaan ainakaan häiriössä. Kyllähän se kotona tekee vaikka etu- ja takaperin ja ihan pienestä vinkistä. Ja tämä tuli näytettyä toteen kotona samana iltana. "Rino alas" ja koira sukelsi maahan silmänräpäystä nopeammin. Hohhoijaa!!
Loppuminuutit koira köllötteli ruohikolla katsellen rauhallisesti muita. Rauhallisesti huom! Joko tuo rauhoittuminen oli todellista edistymistä tai sitten suunnaton helle ja alkuhetkien vouhkaaminen alkoi painaa reisissä ja koira oikeasti väsähti. Miten vain, tuohon oli hyvä lopettaa. Kotona kyllä jaksoi illan viiletessä riehua  Kaapon kanssa niin, että tanner tömisi.
Siinä illan mittaan sitten masentuneena ja maani myyneenä mietiskelin, että mitäs nyt? Entäs jos Rino käy aina kierroksilla, kun tehdään asioita jossain muualla kuin kotona? Vai rauhoittuuko ajan myötä, kun tottuu uuteen paikkaan? Mutta kun niitä uusia paikkoja tulee aina vaan lisää ja lisää? Pitäiskö minun ottaa nyt tehokuuri ja väen väkisin raahata koira milloin minnekin? Vai jättää haaveet BH:n suorittamisesta? Tai muista kokeista? Tällä kertaa koiralle ei kuitenkaan tullut stressiripuli niinkuin alkukesästä (jolloin myöskin päätin, että Rinosta tulee pelkkä kotikoira...). Nyt vain kävi muuten kierroksilla.

PAINEISTETTU
Tärkeintähän tietenkin on koiran terveys olipa se sitten henkistä tai fyysistä sorttia. Onko järkeä ehdoin tahdoin altistaa koiraa stressaaville asioille, jos ei todellakaan ole pakko? Jos koira rakastaa nenänkäyttötyöskentelyä omassa kivassa yksinäisyydessään, niin miksi ei sitten sitä harrastettaisi? Miksi sinne kentille pitäisi päästä mittelöimään? Ei ne meriitit ole koiran mitta. Eikös kuitenkin arkikäyttäytyminen ole kaiken a ja o? Pitäähän koiran kanssa pystyä elämään ihan normaalia elämää. Ne kentät ovat kuitenkin hyvin pieni osuus siiTä normaalielämässä. Mitä sitten, jos ei mitään BH-koetta koskaan edes yritetä. Mitä se haittaa? Vähemmän stressiä sekä minulle että koiralle.
Taustalla kuitenkin kummittelee "koirayhteiskunnan" paineet. Täytyy kouluttaa, täytyy aktivoida, täytyy käyttää näyttelyissä, täytyy kilpailla, täytyy saada meriittejä ja titteleitä roppakaupalla. Koira ei olekaan enää vain koira vaan harrastusväline ja statussymboli. Tietyissä piireissä sinä ja koirasi ette ole mitään, jos ette  juokse näyttelyissä tai harrasta jotain lajia niittäen mainetta ja kunniaa. Enää ei riitä ilo ja nautinto, mitä koiran kanssa touhuillessa tuntee. Täytyy olla päämäärä ja sen päämäärän saavuttamiseen on tehtävä töitä hampaat irvessä itkupotkuraivareiden saattelemana. Paineita eivät helpota kasvattajien asettamat kriteerit; koiralla täytyy tehdä sitä ja tätä, käyttää näyttelyissä, saada myös kasvattajalle niitettyä mainetta ja kunniaa. "Myydään vain harrastavaan kotiin..."
Kukaanhan ei tietenkään oikeasti painosta minua tekemään yhtään mitään koirieni kanssa. Se olen ihan minä itse tuolla oman pääni sisällä luonut nämä suorituspaineet.. Ei kasvattajat, ei toiset koiraharrastajat tai kukaan muu. Ihan itse vaan. Ja ihan itse vaan minun olisi päästävä tästä jokseenkin sairaasta suorittamisesta eroon ja vain harrastaa ihanasta harrastuksesta nauttien. En tahdo muuttua sellaiseksi totiseksi koirankouluttajaksi, joita joskus (tai valitettavasti aika usein) näkee tuolla kentillä. "Pakko saada tuloksia ja pian"-asenteella olevien ohjaajien koiratkaan eivät aina näytä nauttivan töistään. Tekevät koska on pakko. Koska vaihtoehtoja ei anneta. Joskus todella kovilla pakotteilla koira laitetaan tekemään tietty liike oikein. Sellaiseksi koiran kouluttajaksi minä en tahdo. Yhdessä tekemisen täytyy olla hauskaa molemmille!!

KISSA KIITOKSELLA ELÄÄ
Kuinkas sitten motivoida koiraa tekemään asioita, joita se ei joskus ja joissakin tilanteissa haluaisi tehdä? Koirahan tahtoo miellyttää omistajaansa (ainakin yleensä), ja tätä miellyttämisen halua me käytämme hyväksemme koiria kouluttaessamme. Koira tykkää saalistaa ja sitäkin käytämme hyväksi kouluttaessamme noita ihanan rakkaita karvaturreja . Koira "saalistaa" makupaloja tai leluja eli niitä palkkioita. Ja tämän palkkion perässä koirat tekevät kerta toisensa jälkeen "temppuja", joita opetamme niille. Hiomme liikkeet täydellisiksi. Ja jossain vaiheessa liike päätyy koiran lihasmuistiin ja se osaa hommansa vaikka silmät ummessa. Koira muistaa, koira oppii.
Meillä tehdään näin:
Ruokaa koirat eivät saa ottaa ilman lupaa. Ne osaavat odottaa. Ja odottamisesta palkkioksi ne saavat ruokaa. Ruoka-annoksen saa tekemällä myös jonkun muun tempun. Kaapon kanssa harjoitellaan perusasentoa, Rino pudottautuu maahan ja Rinja tekee milloin mihinkin liikkeeseen jäykän selkänsä kanssa taipuu. Jos koirat odottavat ulospääsyä, ja meillähän koirat joutuvat odottamaan lupaa ennenkuin saavat mennä ulos ovesta, silloin paras palkka on lupa mennä ulos.
Luoksetulossa käytän palkkana lelua, koska varsinkin Rinon se lelu saa etenemään todella vauhdikkaasti. Jos koiran pitää pysyä rauhallisesti aloillaan vaikkapa paikkamakuussa, nakkelen makupaloja maahan koiran tassujen väliin. Jos yritän rauhoittaa liian innokkasta ja siten helposti edistävää koiraa, käytän naksutinta. Jostain syystä koira rauhoittuu, kun odottelee naksauksen jälkeistä palkkaa.
Maastossa täällä-kutsuun vastattuaan koira saa palkinnoksi kehuja, käpyjä ja keppejä eli siellä on helppo aloittaa leikki maasta löytyvillä palkkioilla. Täällä!-Ilakointi-Käpy/Keppi tekniikalla olen saanut koulittua koiristani melkoisen varmoja luokse saapujia, olipahan siellä nenän kantaman päässä sitten jänis taikka hirvi. Käskystä koirat kääntyvät melkein ilmassa ympäri ja palaavat hippulat vinkuen kivan ja riemuissaan kiljahtelevan emännän luo ja leikki voi alkaa...
Lenkillä siis pidän metsässä kulkiessa koiria vapaana. Jos en näe mitä seuraavan mättään takana on, käsken koirat taakseni kävelemään. Siinä ne rinta rinnan takanani kulkevat, kunnes saavat taas luvan revitellä.
Kanoja meillä ei jahdata, siihen ei koirilla ole lupaa. Alkuunhan ne sitä yrittivät, mutta ehdoton kielto ja johdattelu muuhun mukavaan tekemiseen tehosi nopeasti. Nyt ne seurailevat kanojen touhuja ihan vierestä mutta kuitenkin koskematta. Joskus pieneen hyppelyyn saattavat innostua, mutta todella harvoin.
Kun ruuan jälkeen kysymme koirilta, pestäänkö hampaat?, hetkessä kaikki töröttävät asennossa kulmakaapin edessä ja odottavat puruluitaan. Emme voi normaalitilanteissa enää käyttää sanoja hammasharja, pestä tai hampaat, koska koirat töröttävät taas kulmakaapilla. Pettymys on kova, jos puruluita ei olekaan.
Ja osaavathan koirani perusasennon, seuraamisen, mennä maahan, istua ja odottaa paikallaan sekä noiden perusliikkeiden variaatiot. Ainakin tutussa häiriöttömässä ympäristössä. Myös käskyt eteen, seis, seiso, etsi ukko ja näytä ukko ovat hallinnassa. Etsi jälki!, kyllä.. Etsi lelu!, aivan varmasti! Missä pallo?, no totta hemmetissä ne tietävät missä pallo on! Katso, hyppää, puomi.. Taas lisää opittuja asioita. Kaada keila!, kyllä erittäin tarpeellinen keilauksessa..
Eli nehän osaavat jo vaikka mitä enemmän ja vähemmän tarvittavia taitoja. Kyllä minä niitä siis oikeasti olen ilmeisesti opettanutkin. Eivät ne itsestään tuollaisia opi. Ehkäpä minä turhaudun ihan turhaan, jos koirani ei osaa jotain. Se on vasta muhimassa koiran mielessä ja toisto toiston perään oppi vahvistuu ja toivottavasti sitten joskus palat loksahtavat paikoilleen ja yhteistyö toimii saumattomasti. Pitäis osata ottaa tämäkin homma löysin rantein. Malttaa mielensä eikä odottaa heti kaikkea mulle tänne nyt!





Ehkäpä minun pitäisi olla tyytyväinen siihen, että kaikki kolme ovat mahtavia kotikoiria. Ne eivät ole vihaisia kenellekään, eivät riehu silmittömästi kaataen tieltään kaiken mikä vastaan sattuu tulemaan. Ne osaavat rauhoittua kotona. Kun ei ole mitään tekemistä, koiratkin lepäilevät. Ne eivät tappele keskenään. Joskus joku pieni riita voi olla, mutta ovat siltikin hyvinkin tiiviisti yhteenpelaava lauma. Hihnalenkkeily onnistuu, kukaan ei vedä minua kumoon. Vaikka yleensä joukossa tyhmyys tiivistyy, niin silti saan hallittua kaikki kolme yhtäaikaa. Mahtava tunne ohittaa vastaan tuleva räyhäävä koira omistajineen, kun kaikki kolme kulkevat kiltisti mukanani. Kyllä niitä toinen koira kiinnostaa, palavat halusta mennä sen luo tai rähistä takaisin. Mutta eivät kuitenkaan sitä tee. Joten aamen ja kiitos! Kaikki tämän sujuvan yhteistyön ja vaivattoman arkiolemisen lisäksi tuleva on bonusta.
Ollaan onnellisia noista omista ihanan raivostuttavista karvaturreista ja muistetaan, että yhteinen aika voi olla lyhyt. Ei pilata sitä aikaa turhalla vouhkamisella. Harrastetaan, jos se on kivaa tai nautitaan elämästä täydellisen kotikoiran kanssa!