Haistelijakoira Rino

Eilen oli ensimmäinen tapaamiskerta hypokurssilaisten kesken. Uutta informaatiota koiran koulutuksesta tulvi korvista sisään ihan solisemalla. On se hyvä, kun meidän kouluttajana toimii henkilö, joka osaa sekä ihmisten ja koirien kouluttamisen. Niin paljon tuli tietoa, että oli mahdoton omaksua kaikkea, onneksi "luentomateriaalit" napsahtaa joku päivä sähköpostiin.

Tuon intensiivisen luennon ajan koirat odottivat toimimaan pääsyä omissa häkeissään toisissa huoneissa. Rino piti vähän älämölöä, ei ole tottunut odottamaan muulla kuin autossa. Ehkäpä se siitä. Hajuradalla päästiin näyttämään mitä osataan. Mukana minulla oli vain id-hajut, joita häpeällisen vähän olen harjoitellut... Vain pari kertaa. Mutta ajattelin niillä kokeilla kaikesta huolimatta, aniksella on minun mielestäni tekniikka harjoiteltu jo niin paljon, että koira on jo kyllästynyt. Todella hyvin, ilman epäröintiä, Rino poimi kohdehajun hajuradalta. Joka kerta. Olin niin tyytyväinen, että olin tikahtua. Kaikesta häiriöstä huolimatta koira toimi kuin unelma. Pystyi keskittymään. Käytti nenäänsä ja pystyin luottamaan koiran taitoihin.

Hauskinta hommassa oli, että minulle ihmeteltiin koiran olevan niin rauhallinen ja ystävällinen ihmisille. No onhan se ystävällinen, mutta ei kovinkaan rauhallinen. Paitsi nyt sitten eilen. Tutki kyllä huoneen perin pohjin, nuuskutteli vieraat ihmiset, mutta ei höseltänyt. Olin odottanut mahdotonta touhottamista.. Taas sai ennakkoluulonsa heittää romukoppaan.

Illalla pieni koira oli niin väsynyt. Valtasi sängystä minun paikan eikä olevinaan jaksanut enää edes silmiään raottaa saatika siirtyä siitä pois. Kuorsasi vain pää minun tyynyllä.

Perjantaina Kaapon kanssa lähdemme tutustumaan Rally-Tokoon. 10 kerran kurssi olisi edessä ja sitten nähdään jatketaanko. Josko tää olisi nyt meidän juttu? Silloin kumpikin koira olisi löytänyt ammattinsa, Rino tukikoirana verensokerin heilahduksia vahtiessaan ja Kaapo Rally-Tokoilijana. Näin alkuun...

Opiskelijaelämä on rankkaa

Miltä Joulu maistuu?

Kuvassa Liekki varsana ja ensimmäinen hevoseni Lucky Git

Joulu on keskitalven juhla. Juhla, jolloin päivä alkaa voittaa yötä. Näin se on ollut muinaisista ajoista lähtien. Kunnes keksittiin Jeesus. Vähän aikaa joulua on juhlistettu Jeesuksen syntymäpäivänä. Sitten syntyi Joulupukki ja nykyäänhän tuo Joulu alkaa olla yhä enemmän Joulupukin juhla lapsille ja 'kulutusjuhlan keskeyttämisen aikaa' aikuisille. Hetki, jolloin voi rentoutua viikkojen kaupoissa juoksemisen, stressin ja kiireiden jälkeen. Kunnes normaali arki alkaa jälleen.

Onneksi en ajattele joulusta noin aikuismaisen kyynisesti. Ajattelen lapsekkaan viattomasti, minähän siis uskon vieläkin Joulupukkiin. Joka ikinen aattoilta tähyilen tähtitaivaalle, jos vaikka sen Petterin johtaman poroletkan näkisin vilahtavan taivaalla. Petteri, Ailu, Suivakka, Mutsikki, Valkko, Tilkku, Sipsu, Täpy, Turpo, Pyry, Kipinä, Maskotti, Saukki ja Poku. Ja tietenkin pulska pukki lahjasäkin kera reessä. No, suomalaiset porothan eivät osaa lentää eikä pukilla ole rekeä vaan ahkio. Sitäkin vetää korkeintaan kaksi poroa. Pikku juttu, ei se minun Jouluntaikaa häiritse. Ja tiedänhän minä ettei Joulupukkia oikeasti ole olemassa, mutta toivoisin että olisi. Hyväntahtoinen ja kiltti mies, joka tuo iloa ja onnea maailman lapsille edes kerran vuodessa. Tässä maailmassa tuollaista miestä tarvitaan. Siksi tähyilen joka aattoilta taivaalle kuin odottaen ihmettä tapahtuvaksi.

Kuva:YLE

Ei Joulu ole mikään törsäämisen ja ahmimisen juhla. Joulu on yhdessä oloa rakkaiden kanssa. Joulu on rauhaa ja raukeutta. Joulu on kynttilänvaloa. Joulu on lunta. Joulu on se erityinen tunne sydämmessä.

Joulu tulee myös ilman kiirettä ja stressiä. Ei se Joulu välitä onko joka ikinen nurkka tomutettu pölyttömäksi. Ei sitä haittaa, vaikka joulupöydästä puuttuu jokin perinteinen herkku. Ei se tunne huonoa omaatuntoa vaikka joulutervehdykset olisi lähettämättä. Eikä se varsinkaan halua kukkarosi olevan tyhjä kaikenmaailman joululahjojen ja muiden jouluostosten jäljiltä. Joululle riittää vähempikin. Se viihtyy luonasi, jos niin haluat. Jos tunnet niin sydämmessäsi.

Mitä minä tarvitsen saadakseni joulun tunnelman? Lunta ainakin. Lumi tuo aina mieleen lapsuuden Joulut. Ne ajat, jolloin jännitti niin himskatisti Joulupukin tulo. Ei meinannut pöksyissään pysyä. Varhaisimmat muistot ovat ajalta, jolloin asuimme isovanhempieni yläkerrassa. Jouluaterialle keräännyttiin pienen pöydän ääreen alakertaan. Sitten saapuikin Joulupukki. Turkis päällä ja pahvinaamari kasvoillaan. Isosta säkistään kaiveli muutaman lahjan. Muistan joulukuusen ja muistan tunnelman. Sellaisen rauhallisen mummin ja ukin aikaansaaman tunnelman. Mummin ja ukin luona aina oli rauhallista. Seuraava muisto on ajalta, jolloin asuimme kerrostalossa kylällä. Sillä aikaa, kun olimme saunassa (tai isovanhempien luona syömässä), oli joulupukki tuonut neljä nallea. Kaksi isoa ja kaksi pienenmpää. Toiset olivat veljelleni ja toiset minulle. Saimme päättää kumpi ottaa mitkäkin. Minä ihastuin heti nalleen, jolla oli mustat silmänympärykset. Huijasin siis veljeni ottamaan sen toisen nallepariskunnan, että sain juuri sen haluamani. Sitten hypätäänkin muistoissa kotvanen aika eteenpäin. Aikaan, jolloin oman koiran kanssa kuljeskelin lumisessa metsässä miettien Joulupukkia ja odottaen, että aika kuluisi ja olisi jo ilta. En enää uskonut Joulupukkiin, mutta toivoin hänen olevan totta.

Joulumuistoja ovat myös vanhempien "salaiset" joululahjapiilot. Kyllähän niitä paketteja taidettiin veljen kanssa käydä tutkailemassa. "Salaa"... Muutamana Jouluna isäni kävi vuokraamassa videonauhurin. Niin, aivan. Silloin aikoinaan videonauhuri ei ollut joka kodin vakiovaruste. Ai niinkuin mikäkö on videonauhuri? No se, mikä edelsi DVD-soitinta, tietenkin. Isä vuokrasi meille myös elokuvia. Disneyn piirettyjä katseltiin sitten videolta veljeni kanssa. Eräänä jouluna isä vuokrasi Modesty Blaise-elokuvan, sen vanhan ja alkuperäisen. Sekin on jäänyt joulumuistoksi. Muistan jopa muutamia kohtauksia kyseisestä elokuvasta, vaikka tuskin olin edes 12-vuotta. On ne nuo ihmiset aivot aika jännä kapistus.

Mitä muuta minä tarvitsen jouluntunnelmaan? Muuta kuin lunta ja muistot? Rakkaat ihmiset ja eläimet tietenkin. Entäs muuta? 

Paikka, jossa asun, muistuttaa talvisin Joulumaata. Luminen pelto, luminen metsä, vanhoja rakennuksia lumisine kattoineen. Metsän eläinten jälkiä pihamaalla. Lumitaakan alla notkuvia pihlajapuita. Varpusia, talitinttejä ja punatulkkuja. Jäniksiä, kettuja ja oravia. Ei kaupungin valoja eikä melua, vain tähtien tuike, puiden pauke sekä askelten narske pakkasessa. Rauhaa ja levollisuutta. Leikkiä ja iloisuutta. Onnellisuutta. Hevosen hirnuntaa ja kanan kotkotusta. Koiran haukahdusta. Revontulia ja hiljaista lumisadetta. Tallitontun vilahdus nurkan takana... 

Aattoaamu alkaa arkisin askarein, koirien kanssa aamutalliin kun tepastelen. 

Hevosetkin sen aistivat, on tunnelma nyt erilainen.

Hörähdellen ne tervehtivät, liikehtivät levottomasti, ulos jo tahtovat. 

Pakkasessa kirmaillen, hengitys höyryten ne telmivät ja sitten syömään asettuvat. 

Kaviot narskuen tallovat maata, kun kilpaa parasta paikkaa paalin ympäriltä halajaavat.

Kanalan oven takaa motkotus kuuluu. Ruokaa, valoa kanat jo tahtovat. 

Tipuset mamman helmoissa piipittävät, pian sinne tänne vipeltävät.

Kukko kiekuu, huomenen toivottaa.

Alle lumisten puiden koirien kanssa yhdessä sukellamme. 

Telmien ja hyppien, keppejä kannellen matka taittuu. 

Ei ristin sielua metsässä, puut vaan pakkasessa paukkuu. 

Vain minä, koirat ja kiireetön hetki. 

Jälkiä metsäneläinten tutkailemme, mukava on tämä Joulun retki.

Hetkeksi hevosen selkään piipahdan ja pienen matkan teemme. 

Poskia pakkanen nipistää.

Nautin laukan rytmistä, maisema silmissä vilistää. 

Hiljennän vauhtia ja ihailen jäätynyttä Pielijoen rantaa. 

Jäljet jäniksen sen kertovat, hieman jo jääkin kantaa.

Järven ja puita tuhansia, vaaran laelta kauas näen.

Jopa oman kylän kirkkomäen.

Hevonen korska lumista, kapeaa polkua eteenpäin kulkee.

Talvinen metsä meidät pian syleilyynsä sulkee.

Ilta jo hämärtyy.

Taivaan kansi tähtien painosta taipuu.

Tuike tuhansien, äärettömyydessä hiljaisuuskin kaikuu.

Tunnelma sydämmessä onnea on,

tämä hetki aivan unohtumaton.

Tässä vain olla vois,

en koskaan tahtoisi pois..

 

Ihanaa Joulun (t)aikaa kaikille!

 

... ja pian on Joulukin...

Joulu lähestyy kovaa vauhtia, kaamos on pahimmillaan. Ja sen tuntee kropassaan. Ei jaksa, ei kehtaa eikä ainakaan huvita tehdä mitään ylimääräistä.

Liekin kaviokuume on parantunut hyvin. Tosin eilen huomattiin, että se pirulainen oli käynyt takakavioissakin. Sitä ei edes kukaan ollut huomannut. Eilen sitten kengityksen yhteydessä nähtiin punaiset nauhat kavionpohjassa.. Otti päähän...

Kaapo on taas lääkekuurilla. Se saamarin patti alkoi taas kasvamaan etujalassa. Nyt on kaksi viikkoa lääkekuuria takana, antibioottia ja kortisonia. Vielä viikko antibiootti- ja kaksi viikkoa kortisonikuuria jäljellä. Lisäksi vatsansuojalääkket, maitohappobakteerit, molkosan ja korvatipat mahakipujen ja hiivaoireiden loitolla pitämiseen. Kummassakaan emme ole 100%:sti onnistuneet. Maha rulisee ja silloin tällöin Kaapo saa pahoja närästyskohtauksia. Rapsuti rapsuti, nahkaa ja korvia kutittaa. Käy niin sääliksi koiraparkaa. Patti on pienentynyt ja pehmennyt, mutta ei ole kadonnut kokonaan. Mutta tämä on viimeinen lääkekuuri, enää ei tuon patin häätöön syödä yhden ainutta pilleriä. Leikkaus on seuraava vaihtoehto. Jääköön arpi ja valkeat karvat, rokottakoon tuomarit niistä. Tai ehkä ei enäää osallistuta näyttelyihin? Mistä sitä tietää...

Vajaan kuukauden päästä minulla ja Rinolla alkaa hypokoira-koulutus. Kestää koko kevään, ensimmäinen jakso. Ja jaksoja tulee useita, niin monta kunnes koira osaa hommansa eli meikäläisen vahtimisen. Minun matalan tai korkean verensokeritason ilmaisemisen. Hyvin minä ne tähän saakka olen itsekin hoksannut, mutta tulee aika, jolloin en hoksaakaan. Ja silloin on koira hyvänä apuna. Ja koira aistii aiemmin sokeritason laskun matalalle kuin minä ja voi ilmaista sen. Näin ollen saan homman haltuun ennenkuin sokeritaso laskee vaarallisen alas. Mielenkiinnolla odotan, millainen koulutus on..

Kanalassa tapahtuu taas. Silkkikanan alle tyrkkäsin kolme viikkoa sitten viisi Mille fleur-kanan munaa. Eilen läpivalaisin munat. Yhdessä olikin jo särö. Muutamasta kuului piipitystä ja tipujen nokat heiluivat kiivaasti munien sisällä. Tänään siellä emokanan alla olikin jo yksi märkä ja pieni tipunen. Piipitti kovasti, kun siirsin emokanaa syrjään nähdäkseni paremmin. Kiire on töistä pian kotiin. Ovatkohan loputkin syntyneet jo? Pääsenkin muuttopuuhiin. Pikku pesue täytyy siirtää toiseen häkkiin etteivät isot kanat hätyyttele niitä. Silkkiemo kaiken kukkuraksi ei hautonut munia pesään vaan kanalan lattialle seinän viereen. Siinä se sitkeästi makasi, vaikka toiset talloivat ja kuoputtivat purutkin poloisen kanaemon päälle. Joulutipuset....

Ensi viikolla on jouluaatto. Joka vuosi sitä odottaa. Odottaa joulun tunnelmaa.  Nyt olisi tiedossa valkea joulu ilman turhaa hössötystä. En tiedä jaksanko kuustakaan koristella. Lepäilyä ja syömistä, ratsastusta ja normaali hommia. Siitä on meikäläisen joulu tehty jo monena vuonna...

Susia vai ei?

Kuva Public domain

 Kanta-arvio on 140-155 sutta. Tähän arvioon ei kuulu sudet, jotka poikkeavat itärajan yli Suomen itäisimpien kuntien alueille. Tämä arvio kattaa koko Suomen alueella pysysvästi liikkuvat sudet. Jos susia on oikeasti noin vähän, miksi havainnot niistä ovat lisääntyneet? Miksi petovahinkoja raportoidaan enemmän? 2000-luvun puolessa välissä susia oli enemmän (arvio jopa 270 sutta), mutta havaintoja vähemmän? Mikä nyt mättää? Kerrotaanko julkisuuteen vääränlaisia tietoja susikannasta? Vai ovatko susien käyttäytymismallit muuttumassa?

Susi kuuluu luontoon. Sen kuuluu tehdä tätä:

Kuva: Yellowstonen susia (www.archives.expressnews.ualberta.ca)

Ei siis tätä:

Kuva: Osmo Viitanen

 Eikä myöskään tätä:

 Kuva: TS/Toni Koskinen

Mitähän asialle voitaisiin tehdä ilman että tulisi ilmisota susien puolustajien ja meidän lemmikkinsä, perheensä (pienet lapset koulutiellä) ja elinkeinonsa puolesta pelkäävien kesken?

Kuva: Sepponet

 Oma kantani susiin on yksinkertainen. Tavallaan... Häirikkösudet pitäsi saada poistettua. Häirikkösudeksi sanotaan sutta, joka saalistaa koiria, lampaita, vasikoita, poroja. Häirikkösusi ilmaantuu ihmisten pihapiireihin. Se ei pelkää ihmistä. Häirikkösudet kulkevat helpon saaliin perässä. Ne oppivat, että ihmisten lähettyvillä on ruokaa tarjolla eikä sen eteen tarvitse tehdä juuri mitään. Ihmisen haju on niille positiivinen asia. Eli ne on positiivisesti ehdollistettu ihmiseen. Ja koiraihmiset tietävät mitä positiivinen ehdollistaminen tarkoittaa koiran koulutuksessa. Samalla tavalla ne sudetkin sen oppivat.

Sitten nämä häirikkösudet tekevät jälkeläisiä. Jälkeläisetkin oppivat samoille tavoille. Ja sama toistuu sukupolvesta toiseen, kunnes häirikkösusi on syrjäyttänyt tavallisen ja aran riistaa metsästävän suden. Koska onhan sanomattakin selvää, että täysin luonnon armoilla elo on kovempaa..

En minä halua, että susi metsästetään sukupuuttoon. Susi, tuo ylväs ja komea koiraeläin kuuluu Suomen luontoon siinä missä karhu, ilves, ahma, hirvi, kettu ja monet monet muut kotoiset metsäneläimet. Mutta omalle pihamaalleni minä en näitä halua. Vasta-argumenttina susikeskusteluissa monet käyttävät kysymystä "Miksi meillä on oikeus viedä susien elintilaa? Miksi meillä on oikeus tappaa niitä? Susi oli täällä ensin".. No niin oli. Mutta eikös se ole luonnon laki, että heikompi väistää vahvempaa??

Kaviokuumeisen selviytymisopas, mistä niitä saa?

Jonkinlainen selviytymisopas olisi kiva juttu oikeasti. Onneksi googlella löytyy paljon tietoa. Mutta löytyy myös niitä mutuja ja luulotteluja. Mutta parhaani mukaan olen yrittänyt auttaa tammaa. Ikäänkuin se hyvittäisi kaikki virheet ja laiminlyönnit (heinän sokeri ja vähäisempi liikunta) joita tein ja sain hevoseni sairastumaan. Mutta myöhäistä pieraista kun on paskat jo housuissa vai miten se olikaan.

Varpaan lyhennystä

Kaviokuumeisella tammalla on nyt sairaskengät alla. Eilen kävi kengittäjä ja tamma antoi hienosti kengittää. Kaviot vuoltiin pienemmäksi ja laitettiin kenkään. Kenkien varvasosa on suora, normaalistihan se on kaareva. Kenkä asetettiin kaviossa taaemmas, niin, että se suora "orsi" tuki anturaa juuri siitä kohdasta, missä kavioluun pää tällä hetkellä sijaitsee. Ja kavion varvas jäi tyhjän päälle. Tämän jälkeen varvasta lyhennettiin niin paljon, että se tuli kengän kanssa tasalleen. Pienet ja tylpät kaviot siis. Kengissä ei myöskään ole varpaalla käännettä, joten sekään ei osaltaan luo painetta kavioon.

Paine kavioissa on ilmeisesti helpottanut, kävely on ollut vaivattomampaa jo usean päivän ajan. Varsin sokeriseksi osoittautunut heinä vaihdettiin toiseen vähäsokerisempaan vaihtoehtoon. Nämäkin heinät alkuun liotin vedessä ihan joka kerta. Varsinaista lähräämistä. Lisäksi tamma on saanut heinänsä heinäverkoista ja slowfeeding verkoista. Tarhana sillä on parin karsinan kokoinen alue pellolla. Kivennäiset vaihdettiin melassilla makeutetusta mineral plussasta vähäsokeriseen racing mineraliin. Porkkanoita ei enää tarjoilla. Rehuina puoli kourallista pellavarouhetta sekä puoli desiä chia-siemeniä aamuin illoin. Chia-siemeniä suositellaan kaviokuumeiselle niiden toksiineja poistavan ominaisuutensa vuoksi (totta vai tarua?). Chia-siemenet turvotetaan ensin vedessä, koska niillä on aivan uskomaton kyky imeä itseensä nestettä. Saattavat imeä vettä erään väitteen mukaan jopa 27-kertaisen määrän. Luinkin juuri, että kuivana nuo siemenet voivat tukkia ruokatorven.. Turvotessaan siemen täyttää vatsaa ja näyttää pitävän nälän loitolla. Tammalle ei enää anneta vapaasti heinää ja heinän määräkin on vähentynyt huimasti. Silti tuolla ei niin kauhea nälkä näytä olevan.

Koska Liekille laitettiin eilen eteen kengät, verkkosyöttäminen ulos loppui. En tahdo hevosen sotkeutuvan verkkoon, jos jää kengästään siihen kiinni. Sisälläkin slowfeeding-verkko nostetaan ylemmäs. Yöksi annettavat heinät edelleen liotan, päiväksi pihalle saa sekaisin liotettua että kuivaa heinää. Tuo märkä heinä tuppaa jäätyä aika nopeasti, jos on vähänkään pakkasta.

Ja samaan syssyyn meillä muuttui muidenkin hevosten ruokavalio. Tietenkin nuo liikaa sokeria sisältävät heinät lingottiin linnunradalle. Myös mineraalit vaihdettiin. Rehua kukaan hevosista ei ole saanut vuosiin eikä saa nytkään. Joulukuussa hevoset saavat tarhaan heinähäkin, jonka sisään laitetaan slowfeeding-verkossa oleva pyöröpaali. Eli heinää on koko ajan tarjolla, mutta syömisen eteen hevosen on tehtävä töitä eikä se pysty ahmimaan enää samalla tavalla. Tässä alla Vainikan aitan linkki.
Tähän tyyliin meilläkin pian syödään heinää.

Nyt vaan elellään, olellaan ja toivotaan parasta. Huoli painaa koko ajan, ei ole kiva katsoa kipeää eläintä. Alkaa jo minuunkin vaikuttaa psyykkisesti. Tämän sairasjakson jälkeen ollaan valmiita lataamoon, sekä minä että Liekki. Fyysinen väsymyskin painaa, mutta siitä selviää, kun ei vaan ajattele asiaa. Liotellaan vaan niitä heiniä ja aherretaan tamman puolesta, sen se on ansainnut.




Kaviokuumelinkkejä:
tämä työ on vuodelta 2005
Yliopistollinen eläinsairaala
kaviokuumeen kotihoito
Vainkan aitta

Klinikkareissun jälkeen

En ole jaksanut tänne viime päivinä kirjoitella. Muutamaan kertaan olen aloittanut, mutta ajatus ei ole kulkenut. Olen ollut hieman huolissani tuosta hevosestani.

Klinikalla käytiin polvea näyttämässä, Liekkihän on enemmän tai vähemmän ontunut viime aikoina. Polvi on ollut välillä turvoksissa ja koko ajan kosketusarka. Röntgenkuvien perusteella polvi oli ihan kunnossa mutta kaviot ei. Kaviokuumehan se siellä salakavalasti jyllää. 

Tietoa kaviokuumeesta täältä!

En oikeasti osannut edes odottaa moista vastausta, mutta selvästihän se näkyi röntgenkuvissa. Ja arvatkaapa vaan kuinka paljon syytän itseäni!!! Viime kesä ja laidunaika. Silloin jo huomasin, että tamma on hieman jäykkä, mutta pistin lihasten piikkiin kaikki oireet. Koska ne menivät ja tulivat. Ja laitumelle mennessä tamma oli pikkasen pläski ja sai sitten lisäksi tuoretta vihreää syödä. Yhtälö oli siinä. Eikä vieläkään hälytyskellot soineet! Mutta kesän ja syksyn mittaan tamma laihtui enkä ollut huolissani. Tamma alkoi ontua ja sitten ei ontunut ja taas ontui. Vasta viime viikolla pikkaisen iski epäilys, että voisiko sittenkin olla. Mutta eihän se voi, kun polvihan tässä on se mikä oireilee.. Ja polvea mentiinkin tutkituttamaan ja takaisin kotiin tuotiin kaviokuumepotilas. Ei ollut hyviä uutisia mukana.

No mitäpä nyt? Kaviokuumehevosilla ennuste on varsin huono. Ainakin nyt tässä tilanteessa, kun kaviokuume on jo kroonistunut. Kuitenkaan tilanne ei ole toivoton ja pahempiakin tapauksia on takaisin elävien kirjaan kuulemma saatu. Mutta kaikki riippuu nyt kaikesta. Kuinka hyvin onnistuu kaviokuumeen etenemisen pysäyttäminen? Ja jos pysähtyy niin saadaan tehdä hartiavoimin töitä seuraavat kuukaudet. Vuodet? Ehkä hevosen loppuikä, ettei sairaus uudistu, jos sen nyt saa edes parannettua.

Jo matkalla klinikalta kotiin soitin kengittäjälle, joka lupasi tulla heti kuin mahdollista. Ehkä jo tänään. Kaviot nyt ainakin vuollaan ja kengätkin laitetaan, jos tamma antaa vaan laittaa niitä. Kun sehän on varsin tuskallinen toimenpide. Kotona kaikki tammalle annettava heinä liotetaan, että saadaan liika sokeri valutettua pois. Myöskin kaikki herkut on poistettu ruokalistalta, ei omenoita, porkkanoita tai leipää. Kivennäiset vaihdetaan. Nyt on käytössä mineral plussaa ja siinähän on sokeria. Kunhan pakkaset tulevat, avaamme kolme tai neljä pyöröpaalia ja lähetämme heinää analysoitavaksi. Jos sokeripitoisuus on matala, niillä tamma pärjää pitkälle talveen. Voisimmehan tietysti ostaa joltain toiselta heinää, mutta eipä se sitä takaa etteikö sokeripitoisuus olisi korkea. Ei vaikka olisi kuivaheinää... Ja kuivaheinäähän tuo tamma ei voi keuhkojensa takia edes syödä, alkaa yskimään.

Tarhausolosuhteet pitää nyt miettiä myös tarkoin. Paras vaihtoehto onkin rajata ratsastuskentästä tammalle pieni alue. Hiekka tukee jalkoja ihan eri tavalla kuin pehmeä pelto. Nyt Liekki on vielä normaalitarhassa, mutta ei kuitenkaan toisen hevosen seurassa. Eemeli tuppaa juoksuttamaan tammaa oman mielensä mukaan ja nyt lepo olisi erityisen tärkeää. Mutta pian pakkanen on kovettanut joka paikan, joten enpä tiedä missä olisi paras tarhata toipilasta.

Hetki kerrallaan, päivä ja viikko kerrallaan. Rahanmenoa ei nyt lasketa, tärkeintä on tamman tervehtyminen. Ja jos paranemista ei tapahdu tai tamma on kivulias, sitten pitää tehdä vaikea päätös. Luopua elämäni hevosesta...

Hevosklinikalle...

Kuva:Katja Enberg

Parhaillaan yritän tässä saada eläinlääkäriä kiinni. Taas. Tällä kertaa kyse on Liekistä. Loppukesästä saakka Liekkiä vaivannut on-off ontuminen on nykyään pelkkää on-ontumista. Välillä kävelee paremmin ja välillä huonommin. Alkuunhan luulin kaiken johtuvan lihaksista. Että tamma on aivan jumissa. Taivuttelu ja ratsastaminenhan auttoivat ja tamma olikin hyvässä iskussa ja tehtiin reippaitakin lenkkejä jo. Mutta nyt syksyllä tapahtui käänne huonompaan.

Erotin Eemelin ja Liekin eri aitauksiin, koska Eemeli alkoi pomottamaan Liekkiä vähän liikaa. Ja nyt kuitenkin on tärkeää, että tamma saa levätä ja liikkua oman halunsa mukaan. Ontuman syy on paikantunut polveen, tarkemmin vasemman etupolven takaosaa. Tamma oirehtii kuin karpaalikanavassa olisi se vika. Luupiikki, murtuma, jänne vaurioitunut, kanava täyttynyt, hermo jäänyt puristuksiin.. Silmän alla jatkuvasti nykivä elohiirikin puolustaisi tuota hermopinnettä. Eilen kengittäjä kysyi tamman kavioita vuollessaan, että onko tämä sairastanut kaviokuumeen. Siellä anturassa oli pieni tummentuma. Mutta koska kavion ulkopuolella ei näkynyt mitään erikoista, niin tuskin oli kaviokuumeesta kyse kesällä, jolloin tamma oli niin jäykkä. Pieni pelko persiissä on, että olipa eläinlääkärin uutiset mitä tahansa, ne eivät ole hyviä. Eivätkä halpoja. Kun vaan ei olisi edessä tilanne, josta ei ole kuin yksi ulospääsy. Se kaikista raskain vaihtoehto minulle....

Vaikka tamman hampaat raspattiinkin muutama viikko takaperin, haluan tarkistuttaa nekin. Syöminen on vieläkin vähän vaikean oloista. Muutama vuosi taaksepäin Liekin hampaiden välistä löytyi metallipiikki. Sitä ei saatu pois helpoilla menetelmillä ja eläinlääkärit kautta maan (no muutamaa parhainta paikallisen klinikan eläinlääkäri jututti) olivat sitä mieltä, ettei sitä kannata poistaa ellei vaivaa. Viimeiset pari raspauskertaa ovat osoittaneet, että metallipiikki on kadonnut jonnekin. Mutta minne? Siksi olisikin hyvä kuvata purukalusto, jos se piikki onkin uponnut ikeneen tai jonnekin muualle ja vaivaa nyt hevosta.

Tumpelo treenaa hyvin. Sillä pojalla on ilo ajella, eteenpäin on hevosen mieli. Lenkit ovat nyt n. kuuden kilometrin mittaisia. Välillä ajellaan kevyillä harjoituskärreillä ja suuremmalla nopeudella ja välillä mennään painavilla käreillä rauhallisesti. Ihan kelin mukaan. Kunhan lumi on maassa, voi jo vähän miettiä treenejä etukäteen. Nyt ei. Routa kovettaa ajotiet aivan kiveksi ja välillä taas hiekkatie on mukavan pehmeä eli juuri sopiva pieneen irroitteluun . Ja välillä sitten niin märkää ja raskasta, että hevonen sotkeutuu omiin jalkoihinsa.

Tatsi on lunastanut paikkansa vanhassa laumassaan. Kaikki on niinkuin ennen. Sakarikin jo suostuu Tatsin rapsuteltavaksi ja "veljekset" ovat jo läheisimmissä väleissä. Joskus Sakari kyllä muistaa kiukutakin.

Luojan kiitos, Dobo loppuu parin viikon päästä. Oli virhe ilmoittautua tunneille. Vaikka se onkin hitsin mukavaa koiran mielestä, niin omassa mielessä painaa tekemättömät hommat, mitkä jää taas siltä illalta tekemättä. Minun pitäisi päästä iltaisin noita hevosiakin lenkittämään, mutta koirajutut on vienyt nyt niin paljon aikaa, että aika huonosti on ehtinyt. Ja jos totta puhutaan, eipä viime aikoina ole kiinnostanut lähteä tuonne pilkkopimeään. Myrskyää ja vettä sataa...  Kaipaan lunta. Ja vielä enemmän kaipaan valoisia iltoja!!!

Kuva: Katja Enberg