Koiran stressistä

Onko Artulla, Rinjalla tai Ellula millaisia merkkejä stressistä nähtävillä vai ovatko ne kaikki onnellisia päästyään lenkille?

Eilen olin mielenkiintoisella luennolla, joka käsitteli koiran stressiä. Vaikka aiheesta olen paljon lukenut, niin uutta tietoa tuli enemmän kuin paljon. Taas silmät avautuivat hieman lisää ja taas ymmärtää omia koiriaan ja muitakin koiria himpun verran enemmän. En kuitenkaan tarpeeksi siltikään. Valitettavasti.

Mitä syvemmälle uppoaa koirien maailmaan, sitä enemmän se kiehtoo. Nuo alati uskolliset kumppanimme ansaitsisivat oikeasti enemmän kuin mitä me ihmiset niille annamme. Ne ansaitsisivat sen, että jokainen koiran omistaja opiskelisi edes sen minimimäärän koiran elekielen oppimäärästä. Edes sen alkeistason. Silläkin pääsee jo jonkin matkaa ja jotkin väärinymmärrykset voisivat ehkä jäädä tapahtumatta.

Häntäänsä heiluttava koira on iloinen. Vai onko sittenkään aina niin? Minulle tuli yllätyksenä kuinka paljon koiran elekielessä on eleitä, jotka ilmoitavat stressaantumisesta. Se lista jatkui ja jatkui ja jatkui vaan. Silmien siristys, hyvin huomaamaton stressin merkki. Haukotteleminen, kaikki koiran omistajat tietää tämän. Tassun nostaminen ilmaan istuessa tai seisoessa. Huulien nuoleminen, pään pois kääntäminen, katseen pois kääntäminen, nenän lipaisu, istuminen, maan nuuskiminen, ravistelu, läähättäminen, selän kääntäminen jne jne.

Jos koira jäykistyy, murisee, kiertelee jäykin jaloin "kohdettaan, tuijottaa", silloin koiran stressitaso on jo todella korkealla. Räjähdys on lähellä. Näissä tilanteissa ihmisen pitäisi olla rauhallisin. Koiraa ei saisi kuitenkaan rangaista näistä eleistä, koska jos tämä toistuu useasti, koira voi jättää nämä signaalit näyttämättä ja siirtyy suoraan toimintaan eli hyökkää. Toiset koirat kestää enemmän rangaistuksia, jotkin koirat jättävät signaalit pois jo muutaman kerran jälkeen. Koira ei ajattele, että sitä kielletään olemasta vihainen jollekin. Se ymmärtää asian niin, että sai nuhteita siitä, kun näytti nämä tunteet. Ensi kerrallapa en näytäkään niitä, niin isäntä on tyytyväinen.

Kaikista vaarallisin tilanne mitä voi kuvitella, saattaa tapahtua lasten läsnäollessa. Lapsi lähestyy koiraa tai menee koiran luo "läpsyttelemään" ja repimään turkista. Koira varmasti näyttää rauhoittavia signaaleja kertoakseen, että tilanne on siitä epämieluisa. Se ehkä katsoo toisaalle, nuolee huoliaan, haukottelee.. Lapsen vanhemmat eivät huomaa näitä eleitä vaan tilanne saa jatkua. Seuraava signaali voikin olla murahdus, varoittaminen. Ja mitäpä tästä seuraa yleensä? Koiraa rangaistaan... Ja tämä kun toistuu tarpeeksi usein, tai ei ehkä niin useinkaan, koira jättää murahtamisen väliin ja puraisee turkkia repivää lasta. Ja koiran viaksihan se menee vaikka syynä oli lasten turvallisuudesta piittaamattomat vanhemmat.

Mitä sitten tehdä, jos koira stressaa? Tietenkin stressaava asia tulisi poistaa koiran läheisyydestä. Tai minimoida tilanteet, joissa stressiä syntyy. Totuttaa eli siedättää pikku hiljaa stressaavaan asiaan "kipukynnyksen" eli stressitason alapuolella. Edetä koiran ehdoilla.

Mitä koira stressaa? Sepä ei olekaan niin yksiselitteistä, että voisi noin vain luetella asiat. Koirat ovat erilaisia ja ne reagoivat tilanteisiin eri tavoin. Omaa koiraa seuraamalla ja sen elekieltä opettelemalla löytää ne stressaavat tilanteet. Sellaista koiraa ei ole olemassakaan, joka ei joskus tuntisi oloaan enemmän tai vähemmän epämukavaksi.

Kaikkihan me haluamme, että oma karvaturrimme elää onnellista ja tasapainoista elämää. Ja se onnistuu oikeastaan vain niin, että opiskelemme niiden kieltä ja yritämme ymmärtää mitä koirat meille yrittävät viestiä.

Minua ahdistaa aivan suunnattomasti ne virheet mitä omien koirien kanssa tulee tehtyä. Analysoin joskus liiankin tarkkaan kaiken ja olen rasittava pilkunviilaaja. Ja sitten kun tajuan tehneeni virheen, tuntuu, että maailma kaatuu. Mutta pyrkimys on parempaan ja toivon, että joskus joku tulevista koiristani saa elää mahtavan ja hyvän, tasapainoisen elämän, koska minä ymmärrän sitä paremmin. 

Katsokaa alla olevat youtube-videot. Olisitko osannut osoittaa kaikki stressaantuneen koiran rauhoittavat signaalit ja eleet?

Päivitystä

Kaapon leikkauksesta on kulunut viikko ja kaksi päivää. Alkuun Kaapo oli tosi pirteä ja kipuja ei tuntunut olevan. Koiran liikkumista piti rajoittaa, koska se olisi halunnut vain riehua ja rellestää. Lauantaina otin kipulaastarin kyljestä pois ja sen jälkeen alkoi alamäki. Koira muuttui päivä päivältä apaattisemmaksi ja siitä huomasi, että kipuja oli kovasti. Maanantaina aloitimme opiaattijohdannaisten syöttämisen eli tramadolia kivun lievitykseen. Tiistai-iltana Kaapo alkoi kipeytyä tosissaan, keskiviikkona tramadol annostusta nostettiin kahdesta tabletista kolmeen. Siltikin vielä koko sen keskiviikon ja torstain oli mielettömän kipeä. Vasta torstai-iltana olo alkoi koiran helpottumaan. Onneksi. Kaapo piristyi hieman ja nousemaan seisominen ei ollut enää niin vaikeaa ja kivuliasta. Tänään eläinlääkäriin verikokeisiin. Maksan toivomme kestävän nämä rankat lääkekuurit, aiemminhan se otti itseensä doximycin-kuurin aikana.

Jospa sitä pikku hiljaa alkaisi toipumisen merkkejä näkyä...


25.09.2015

Kaapon maksa-arvot olivat vain hieman koholla, mikä on kuulemma normaalia lääkekuurilla. Kipulääkitystä lisättiin.
Kaapo alkoi pikkuhiljaa toipua ja tramadolin annostusta vähennettiin pikkuhiljaa. Myös antibiootit loppuivat ja kortisolia alettiin pienentämään. Huimauskohtaukset palasivat, joten Aistin eläinlääkäri neuvoi nostamaan kortisonitason 30mg päivässä sekä aloittamaan antibiootit uudestaan. Antibiootti jatkuu nyt kuukauden ajan, kortisonia syödään jouluun saakka tällä annoksella ja ehkä vasta sitten aletaan pikku hiljaa alentamaan annostusta.

Aistin neurologi arveli, että kyseessä olisi pitkittynyt tulehdustila, joka on sitten vaikuttanut kaikkeen. Meidän oma, paikallinen eläinlääkäri nosti esille epäilyn autoimmuunisairaudesta. Kumpi lie, sitä ei tiedä. Mutta lääkitys on kumpaankin sama. Kortisoni.

Tällä hetkellä Kaapo voi hyvin. Pikku hiljaa lenkkien pituutta lisäillään, nyt mennään jo sellainen 400 metriä. Ja hyvin poika jaksaa!

Summa summarum... taas

Näköjään kuukausi sitten olen kirjoittanut viimeksi. Ei vaan ole jaksanut. Vaikka kirjoitettavaa olisi riittänyt runsain mitoin. Summaan tähän nyt tapahtumat lyhyesti. Lyhyestä virsi kaunis ja jospa saisi kirjoittaa "The End" loppuun.

Rinjan nisätulehdus lähti paranemaan tosi hyvin. Rino tervehtyi siinä samaan aikaan. Kaapon kohtauksia tuli ja meni ja sinne Aistiin oli aika varattuna tutkimuksia varten. Elettiin sunnuntai-iltaa, Aistiin olisi aika ollut tiistaina. Annoin koirilleni ruuat. Rinolle tuli paha olo heti syötyään ja viime aikojen Rinjan ja Rinon toisilleen kyräily huipentui siihen, että Rinja hyökkäsi oksentavan Rinon päälle. Syntyi oikea tappelu, jossa miteltiin ihan tosissaan. Yritin erottaa koiria siinä kuitenkaan onnistumatta. Olivat tarttuneet toisiinsa niin tiukasti kiinni. Viisainta oli poistua paikalta. Lähdin ulos saakka, että saisin Kaapon houkuteltua pois tappelun tieltä. Ja että minun läsnäoloni ei provosoisi liikaa koiria tappelemaan lisää. Taistelu loppuikin ja menin sisään ja huomasin heti ympäriinsä roiskuneen veren sekä verivanan joka kulki olohuoneesta pesuhuoneeseen. Mikään ei valmistanut siihen, mitä näin seuraavaksi. Rinja tuli pesuhuoneesta verta valuen ja toinen silmä roikkui poskella. Silmästä, tai siis silmäkuopasta valui verta noronaan. Näytti myös siltä, että silmä olisi haljennut ja silmämunan sisältä olisi tursunnut "tavaraa", jotain pehmeän näköistä mönjää. Täytyy myöntää, että tuossa vaiheessa meinasi kädet jo vapista, mutta aikaa henkiselle heikkoudelle ei ollut. Eli päivystykseen pitäisi koira saada, joten puhelin käteen ja eläinlääkärien numeroita puhelimen muistiosta selailemaan. Niitä taitaakin siellä muistiossa olla 16 kappaletta ja valitettavasti kaikkia niitä olen jossain vaiheessa tarvinnut..

Langan toisessa päässä vastasi vastaaja, jonka viesti tavasi minulle päivystävän eläinlääkärin numeroa. Perhanan kynä ei toiminut, enkä saanut numeroa muistiin. Uusi mustekynä käteen ja uusi soitto klinikan numeroon. Sain numeron, mutta huomasinkin eläinlääkäriä tavoitellessani, että olinkin kirjoittanut numeron väärin. Nyt myönnän heikkouteni jo toiseen kertaan. Hyperventiloin. Mutta vain hetken, kunnes sain itseni vakuutettua, ettei koira kuole siihen, jos silmä roikkuu poskella. Rinja istui vieressäni ja yritti toisella etutassullaan kokeilla silmää "mikäs hitto tässä heiluu, sehän täytyy huitaista pois"... Toisella kädellä pitelin koiraa, toisella soitin taas kerran klinikan numeroon ja kolmannella kädellä kirjoitin vastaajan hitaasti, äärimmäisen hitaasti taavaaman puhelinnumeron. Nyt sain kirjattua sen oikein. Mutta päivystäjäpä ei vastannut puheluuni vaan taas vastaaja vastasi ja neuvoi minua jättämään viestin äänimerkin jälkeen. Voi hemmetin hemmetti. Yritin tavata rauhallisella äänellä mitä oli tapahtunut ja pyysin soittamaan takaisin. Viesti varmaan meni näin: NYTÄKKIIAPPUU, KOIRALTANIPUTOSSILMÄ, SOITA MULLEÄKKIITAKAS!!!!.......................................................................................................................................................................AINIIN,PUHELINNUMEROMEINASUNOHTUU. SE ON 0451XXXXXX!HEIPPA!

Onneksi eläinlääkäri soitti ihan muutamassa minuutissa takaisin ja neuvoi ensiavun. Märkää rättiä silmän päälle ja sassiin. Silmä ei saa kuivaa. Tässä vaiheessa olin myös ehtinyt soittaa apuun ystävät ja kylänmiehet, koska minun piti ihan oikeasti päästä vessaan eikä Rinjaa voinut yksinkään jättää. Ne nuo virtsaputket YNNÄMUUT tuppaa toimimaan tehokkaasti paniikissa. Ja Venäjänreissulle lähteny, ei onneksi kauas ehtinytt Harrikin tuli takaisin kotiin hälytyksen kuultuaan ja päästiin matkustamaan klinikalle noin puolen tunnin päästä silmän pullahduksesta. Jännä osuus loppuu tähän, koska klinikalla Rinja nukutettiin ja silmää alettiin operoida paikalleen. Tunnin verran kesti tuo operaatio ja mukaan saimme hieman sekavan koiran pullotavan silmän kanssa. Silmä painettu puulastalla takaisin paikoilleen ja luomet ommeltu toisiinsa kiinni.

Valitettavasti silmä ei osoittanut parantumisen merkkejä vaan pullotti edelleen kuin pingispallo kireiden luomien takana, joten tiistaina oli taas lekurireissu edessä ja silmä poistettiin. Samana päivänä olisi ollut Kaapon neurologiset tutkimukset, mutta sinne emme siis päässeet....

Nyt siis alkoi Rinjan silmä, tai oikeastaan silmäkuoppa paranemaan. Ja hyvin paranikin. Kaapo oli melkein viikon ilman minkäänlaista kohtausta. Sitten ne tulivat takaisin. Pahempina ja useammin toistuvina. Koira ei voinut elää normaalia elämää. Liikkuminen huimasi. Uusi aika neurologille varattiin...

Viikko sitten maanantaina Kaapo pääsi neurologin tutkimuksiin. Neurologi tutki Kaapon liikkumista, testasi uhkavasteen (joka oli pienentynyt) sekä asentotunnon. Lisäksi minulla oli mukana videonpätkiä Kaapon kohtauksista. Magneettikuvissa näkyi jotain ylimääräistä, joka ahtautti selkäydinkanavaa. Tämä outo kasvu oli heti kallonpohjan takana olevien nikamien kohdalla, joten selkäydinneste ei päässyt virtaamaan normaalisti. Selkäydinneste painoi pikkuaivoja ja tasapainoaisti järkkyi tämän vuoksi. Vaihtoehtoja ei meille annettu. Kaapon auttamiselle oli vain yksi keino. Leikkaus. Neurologi epäili kystaa, mutta varma ei voinut olla ennen kuin koira leikattaisiin ja nähtäisiin mitä siellä selkärangassa olisi. Mukaan saimme reseptin kortisonille, jonka pitäsi auttaa siihen asti, että saisimme järjestettyä kotona asiat ja pääsisimme uudestaan Eläinsairaala Aistiin. Leikkaukseen.

Kortisoni auttoi ja reilun viikon Kaapo elikin täyttä elämää. Riehui ja riemuitsi.

Leikkaus olisi vaativa ja kestäisi kauan eikä varmuutta onnistumisesta annettu. Kaapo joutuisi jäämään vielä yöksi tarkkailuun, koska siellä haluttaisiin nähdä, käveleekö Kaapo edes ja kuinka muuten toipuu rankasta leikkauksesta.

Nyt viime tiistai-iltana pakkasin matkaa varten Kaapolle ruokaa ja oman pupun. Pupu olisi sairaalassa muistuttamassa omasta kodista. Yksin oudossa ympäristössä ei ole koiran mukava olla. Varsinkaan leikkauksen jälkeen. Tietenkin kunnon Kaapomaiset eväät mukaan, eihän koiraa sovi nälässä pitää, leikkaukseenkin kun piti mennä tyhjin vatsoin. Olisi sitten edes illalla tuttua ruokaa. Ja seuraavana aamuna.... Olin oikea optimisti, kun ajattelin, että tietenkin ahmatti-Kaapo haluaa syödä heti kun herää kunnolla...

Keskiviikkona aamuyöstä Harri lähti Kaapon kanssa Vantaalle. Minä jouduin jäämään kotiin pitämään huolta muista eläimistä. Reilun vuorokauden reissu ei onnistuisi, jos me molemmat lähtisimme. Jättäisimme muut eläimet oman onnensa nojaan. Keskiviikkopäivänä olin kuin tulisilla hiilillä. Odottelin uutisia. Kaapon valmistelut leikkaukseen olivat alkaneet jo puoli yhdeksän jälkeen ja aika vaan kului... Tunti. Kaksi... Kolme.... Neljä..

Lopulta iltapäivällä Harri soitti, että ovat tulossa kotiin. Kaapokin!!!! Leikkaus oli mennyt hyvin ja hetí narkoosista toivuttuaan Kaapo oli noussut jaloilleen ja ollut valmiina lähtemään kotiin. Epätoivoisesti. Lähtötohinoissa oli vääntänyt kunnon tortut eläinsairaalan lattialle, joten suolikin toimi loistavasti. Ei ollut mitään syytä miksi Kaapon olisi pitänyt jäädä tarkkailuun. Vahva Kaapo!

Eläinlääkäri ei ollut osannut kertoa, mitä siellä Kaapon selkärangassa oli. Tai kertoihan se, että siellä oli sidekudosta ja jotain rasvan näköistä kasvustoa sellaisissa paikoissa, missä ei olisi pitänyt olla. Mutta ei osannut kertoa mistä ne johtuivat.. Näytteet lähtevät patologille tutkittavaksi ja tulokset tulevat aikanaan...

Kahdeksan maissa illalla kotiin saapui väsynyt ja kipeä Kaapo. Ei maistunut vesi ei ruoka.  Häntä koipien välissä se hoippui nukkumaan. Ei jaksanut pissallakaan käydä. Ja tästähän minulle tietysti nousi hätä, mutta päätin olla panikoimatta. Katsotaan sitten huomenna. Kipulaastari kyljessä laittaa koiran vielä enemmän pökkyrään ja mietinkin jo sen poistamista ja kipulääkkeiden antoa suun kautta. Mutta onneksi jätin laastarin paikalleen, koska se näyttää tosiaan auttavan hyvin.

Yön aikana Kaapo oli siirtynyt lattialta sänkyyn nukkumaan. Aamulla pissakin irtosi jo loistavasti. Ruokakin maistui. Ja puolenpäivän aikaan tonnikalavesi upposi hyvin, aamulla juotin vielä ruiskulla. Iltapäivällä häntäkin heilui hieman ja kohosi pois takajalkojen välistä. Liikkuminen on vielä jäykkää ja niska on selvästi kipeä. Mutta hieman pystyi jo itseään ravistelemaan ja venyttelemään. Hitsin hyviä merkkejä.  Vahva ja reipas Kaapo! Puolitoista vuorokautta on nyt kulunut leikkauksesta piakkoin ja ihan hyvältä näyttää. Niskassa on iso haava, tikattu tietenkin kiinni. Kyljessä on kipulaastari, jonka saa poistaa ylihuomenna. Kuukausi pitäisi Kaapon malttaa ottaa todella rauhallisesti. Sen jälkeen pikkuhiljaa paluu normaaliarkeen. Fysioterapiaa ja allasjumppaa. Kuopioon on lähiaikoina avautumassa koirien uimala, meidän onneksemme...

Kolmen viikon loma hujahti hetkessä. Ei tässä hirveästi ehtinyt rentoutua, entistä väsyneempi olen. Mutta en viitsi valittaa. Ei ole valittamisen aihetta. Mulla on kolme sitkeää sissiä, elämäni sankaria, yhä vierelläni. Nuo rakkaat karvakorvat....

Summa summarum, oiskohan tämä The End näille sairasteluille? Saataisko hetki huokaista ja kerätä voimia?

Mitä pirua tämä oikein on???

Nyt alkaa oma ymmärrys loppumaan. Ja voimat sekä mielenterveys. Ihanpa oikeasti. Viime yönäkin seurasin pientä mustaa ja pörröistä olentoa, joka leijui huoneen puolivälissä.. Voitte varmaan kuvitella, että oliko siinä oikeasti sellaista leijumassa.. Illalla huidoin pihalla olemattomia ötököitä. Olemattomia tosiaan, koska ei niitä oikeasti ollut. Kirkkaita pisteitä, jotka poukkoilivat sinne tänne näkökentässäni. Juuri niin. Hulluksi tulossa kenties?? Tai sitten tämä väsymys ja ikuinen ahdistus alkaa vaatia veronsa. Mutta vaikka väsyttää, uni ei kovin helposti tule. Ajatukset pyörii päässä. On paha olo ja päähän koskee. Ruoka ei maistu, mutta pakko on syödä ja sitten syön tietenkin jotain epäterveellistä. Lohturuoka kylläkin maistuu. Mitä pahempi olo, sitä paremmalle maistuu suklaa. Tupakkaa kuluu myös kiitettävästi. Mutta nyt ei oikeasti jaksa miettiä mitään terveysintoiluja. Pitäisi pitää itsestään huolta, mutta jotenkin ei jaksa keskittyä siihen. Kaupassa ei osaa etsiä enää mitään ruokaa. Sitä vaan kävelee hyllyjen välissä napsien mukaansa sitä ja tätä. Ajattelematta sen kummemmin.

Tämän blogin nimi ei pitäisi olla Nilokselan tila vaan koirien miljoonat sairaudet. Kuinkahan paljon näiden kuukausien aikana olen kahlannut julkaisuja ja muuta tekstiä läpi etsien yhtymäkohtaa koirieni oireisiin. Tutustunut erilaisiin sairauksiin, lukenut keskustelupalsoja koiran sairasteluihin liittyen sekä lukenut työpaikalla lääkärien tietokantaa, josta löytyy ihmisten sairauksista julkaisuja laidasta laitaan. Enkä haluaisi olla se eläinlääkäri, jonka luo jonkin koirani kanssa tupsahdan. Koska oireet ovat mielessäni jo kietoutuneet kaikenlaisiin sairauksiin, olen jo valmiiksi päättänyt mitä tutkitaan. Kuinka objektiivisesti enää pystyn oireiluista kertomaan ilman johdattelua suuntaan tai toiseen? Saako eläinlääkäri seulottua faktat ja kuvitelmat minun kertomuksistani? Enhän minä niitä välttämättä erota enää itsekään. Kaikennäköiset pienetkin oireet ovat nykyisin katasrofin alku... Tosin, omasta tarkkavaisuudesta ja luulottelusta on hyötyäkin. Rino sai jatkaa elämäänsä juuri sen takia, etten allekirjoittanut täysin eläinlääkärin alkuperäsitä diagnoosia. Koska koira ei omaan silmään näyttänyt siltä...

Nyt kun Rino alkaa olla suht koht voimissaan, piti elämänkin asettua edes vähän lähemmäs uomaansa. Pois sieltä myrskvirtauksesta. Vaan eipä niin tietenkään käynyt....

Sunnuntai-iltana Rinja oli vaisu. Nukuttiin yö vierekkäin sängyllä. Tarkkailin koiran hieman vaivalloista hengitystä. Aamulla minun oli lähdettävä töihin, Rinja kuitenkin omilla jaloillaan seisoi ja kuljeksi, joten uskalsin jättää sen ilman valvontaa. Vaikka ei se kylläkään syönyt tai käynyt tarpeillaan. Kun tulin töistä kotiin, mummokoira oli selvästi kipeä. Yritin pakkosyöttää sille edes jotain pientä, niin että voisi antaa kipulääkkeen. Yhden nisän alueella oli suunnaton kivikova patti. Nisätulehdus tuli heti mieleen. Kaivelin antibiootteja, joita löytyi paljonkin, mutta ajattelin että mennäänpäs sittenkin tutkimuksiin eikä aloiteta mitään omahoitoa. Ja taas puhelin kauniiseen käteen ja soitto klinikalle, jossa minut taidetaan tuntea jo liiankin hyvin. Enkä ole hankala asiakas, minun koirat vaan sairastaa liikaa. Vierailen siis siellä varmaan viikottain. Valitettavasti. En tahtoisi, mutta ei näytä olevan minun käsissäni se tahto. Ja kukaro kiittää kevennyksestä (ihan kuin siellä mitään rahaa olisikaan viime aikoina ollut).

Klinikalla Rinja tutkittiin. Lämpö oli normaali eikä suolistossakaan ollut mitään epänormaalia sillä alueella, minkä eläinlääkäri sormella pystyi tunnustelemaan. Röntgenissä sitten näkyikin ärtynyt suolisto ja mahalaukku (taas) sekä jotain muutakin ylimääräistä. Se ylimääräinen saattoi olla kasvain tai sitten nisätulehduksen aiheuttama. Eläinlääkäri ei hirveästi toiveita antanut, sanoi että ehkä tämän viikon loppuun koira saattaa elää, jos kyseessä oli kasvain. Mutta aloitettiin kuitenkin antibiootti nisätulehduksen varalta. Tai siellähän voi olla molemmat, nisätulehdus ja kasvain. Pernakin oli suurentunut. Rinja pitäisi saada syömään, muuten olisi peli menetetty. Lähtiessämme Rinja sai niskaansa vaikka sun mitä lääkettä ensiapuun.

Kotona koira oli ihan tokkurassa saaduista lääkkeistä. Vettä onneksi joi, mutta syönyt ei mitään. Illalla pakkosyötin löysää lihavelliä hieman. Että mahassa olisi edes jotain. Yön nukuin lattialla sen vieressä eikä koira koko yönä jaksanut liikkua minnekään.

Aamulla nousin kovalta lattialta ranka ihmeellisen hyvänä. Luulisi, että kivikova lattia jumittaisi lihaksen jos toisenkin. Olen tainnut näiden viikkojen  aikana jo tottua koirien vieressä makoillessani, ei tunnu kova lattia enää missään. Rinjallapa olikin yllättäen nälkä ja hyvällä ruokahalulla se söikin kaikki tarjotut ruuat. Ja lääkkeet. Ja joi vettä. Nisän pattikin oli jo pehmeämpi. Ulostanut ei vieläkään. 

Töihin oli lähdettävä ja kun neljän maissa sitten myöhäisiltapäivällä saavuin jännittyneenä kotiin, Rinja oli vastassa portilla. Häntä heiluen. Oli se jo käynyt pienellä lenkilläkin. Ruoka maistui vallan mainiosti, lääkkeetkin. Ja patti oli taas pienentynyt eikä ollut enää kosketusarka. Tänä iltana tulee kaksi vuorokautta diagnoosista, patti oli taas aamulla entistä pienempi. Ulostanut Rinja ei ole vieläkään ja se hiukan huolestuttaa. Tosin viimeksikin, kun Rinjalla oli ärtynyt suolisto, meni pari päivää ennenkuin koira alkoi kykkimään. Mutta silti huolestuttaa, onhan se pieni mahdollisuus, että siellä vatsaontelossa on se kasvain, joka painaa suolistoa. Ja se ei ole hyvä se. Toisaalta, olisiko koira alkanut syömään, jos siellä suoliston alueella olisi jotain ylimääräistä painamassa? Niin, en tiedä. 

Ja sitten Kaapo, rakas pieni murheenkryyni. Tuo iloinen hännänheiluttaja saa "huimauskohtauksia" yhä useammin. Joko tasapainoa hakee tai sitten oikeasti jalat pettää alta. Nyt kun akuutit vaiheet Rinolta ja Rinjalta ovat menneet ohi, voidaankin lähteä Kaapon kanssa tutkimuksiin. Suuntaamme Vantaalle Eläinsairaala Aistiin ja siellä neurologin tutkimuksiin. Magneettikuvaus ainakin ja lisäksi kaikki muut mahdolliset ja mahdottomat tutkimukset.

Kaapo ei selvästikään kärsi noista kohtauksistaan. Hämmentyy vain. Makoilee hetken ja taas lähtee puuhailemaan omiaan. Nyt nuo kohtaukset olisi videoitava. Kaapolle ei saa puhua kohtauksen aikana eikä sitä saa auttaa. Neurologin on nähtävä kohtaus sellaisenaan. Pitäisi saada kohtaus kuvattua ihan alusta saakka. Siitä kun askel alkaa hoipertamaan ja jalat pettää ja sinne saakka, kun koira lähtee taas kävlemään. Koska tämän jälkeen koira vaan makoilee, ei siinä ole mitään katsottavaa enää. Kaapo on koko ajan tajuissaan. Kohtauksen jälkeen Kaapo yleensä menee syömään ruohoa, eli viittaa kovasti pahaan oloon. Tai sitten sijaistoiminta tapahtuneen aiheuttamalle hämmenykselle. Ja saattaahan se tuntea kipuakin. Enhän minä oikeasti voi tietää, kun ei se kerro!

Toivottavasti viikon päästä tiedetään enemmän!

P.s. Eikä tässä vielä kaikki. Jokin peto on vienyt meiltä jo seitsemän kanaa. Ihan röyhkeästi keskellä kirkasta päivää. Nyt ei enää yhtään lähde sen pedon mukaan, kotkot ovat sisällä kanalassa siihen saakka, kunnes uusi tarha aivan meidän talon vieressä on käyttövalmis. Tänään meille muuttaa kolme kanaa, yksi kukko ja neljä pikkuista. Yksi kanoista on light brahma, kaksi kanaa buff columbian brahmoja sekä samanlainen kukko. Pikkuiset ovat näiden "kolumbialaisten" jälkeläisiä.

Palkintona elämä

Ei sitä aamulla herätessään tiedä mitä päivä tuo tullessaan...

Tiistaina tulin töistä kotiin ja huomasin heti, ettei Rino ole kunnossa. Väsyneen oloinen reppana, hoippui vain ja käveli varovasti. Yritti kuitenkin kovasti pysyä perässäni, kun laittelin hevosille heinät ja käytin muut koirat tarpeillaan. Yritti, mutta ei jaksanut vaan korvat lurpallaan istui pihamaalla ja odotteli minua. Olin edellisenä iltana hieronut Rinon, koska silloinkin käveli hieman vaikeasti ja ajattelin sen johtuvan kipeistä lihaksista. Hieronnan jälkeen olikin pirteämpi. Mutta eipä näyttänytkään syy olevan lihaksissa. Soitin päivystävälle eläinlääkärille ja jo tunnin päästä Rinoa valmisteltiin nesteytykseen. Kuumetta 41,1, ei ihmekään jos oli vähän vetelä olo. Verikokeet toivat lisää huolenaihetta. Valkosolut: 2,2, hemoglobiini 112, trombosyytit 45, eli kaikki aivan liian matalat. Hälyttävän matalat. Amylaasi oli melkein 1700 eli liian korkea. Amylaasi kertoo siis haiman tilasta. Mistään ei Rino aristanut eläinlääkärin painellessa vatsaa. Rinolle laitettiin niskaan tulehduskipulääke ja antibiootti. Saatesanoin: jos ei kolmen päivän sisällä ala olo korjaantua niin sitten takaisin eläinlääkäriin. Jossakin päin elimistöä on tulehdus, mutta ei voi sanoa, että missä.

Muutaman tunnin katselin koiran hoippumista kotona ja illalla kymmenen jälkeen soitin Kuopion Tuhatjalkaan, lähimpään päivystävään klinikkaan kunnon laittein. Rinosta otettiin jälleen verikokeet, tulokset olivat samat. Lisääksi analysoitiin lipaasi, joka oli sekin hieman koholla. Alkuun eläinlääkäri mietti, että emme ole päivystystapaus, kun kuumekin oli laskenut. Mutta suostui kuitenkin tutkimaan. Röntgenkuvatkin otettiin. Kuvissa näkyi epämääräistä massaa pernan tienoilla. Eläinlääkäri kouraisi kunnolla Rinon vatsaa ja vasta silloin sai kunnon kipureaktion aikaan. Koira poloinen antautui kaikkeen käsittelyyn. Varmuuden vuoksi pidimme sillä kuonokoppaa, mutta ei se missään vaiheessa edes yrittänyt vastustella. Rinon tempperamentti oli poissa.

Aamuyöllä ajoimme Harrin kanssa kotiin mieli mustana, Rino nukkui kontissa. Eläinlääkäri arvioi, että Rinolla on pernassa kasvain ja perna on revennyt aiheuttaen sisäistä verenvuotoa. Suositteli eutanasiaa, koska leikkaus on riskitoimenpide eikä koira todennäköisesti selviä. Varasin kuitenkin leikkausajan. Saimme sen torstai-iltapäiväksi. Ihan varan vuoksi vain, koska se olisi helppo perua, kunhan olisimme miettineet mitä teemme. Kotimatkalla väsytti niin vietävästi, olimme pian olleet hereillä 24 tuntia. Silmiä painoi, ehjin nahoin päästiin onneksi kotiin..

Kotona nukuin ne aamun muutamat tunnit Rinon vieressä lattialla. Kun heräsin, olo oli hetken hyvä. Mitä nyt käsi oli hieman puutunut, olihan se ollut allani lattiaa vasten pari tuntia. Rino oli yhä vieressäni nukkumassa. Silittelin sen pehmeää turkkia. Sitten muistin viiltävästi mikä on tilanne. Sydäntäni kouraisi ja henkeäni ahdisti. Mutta unessani olin jo tehnyt päätöksen, Rino lähtee leikkaukseen. Tänään! Nyt, heti, mahdollisimman nopeasti. Siispä aloin soittelemaan sinne ja tänne heti kun kello löi kahdeksan. Oli keskiviikko aamu ja leikkaukseen olisi kiire.

Koska Joensuuhun tai Kuopioon emme päässeet hätäleikkaukseen, lähdimme Herrin ja Rinon kanssa kohti Jyväskylää. Sinnekin soittelin useampaan paikkaan ja lopulta, satojen kilometrien ja loputtomalta tuntuvien tuntien jälkeen päädyimme Jyväskylän Animagiin. Kello oli tuolloin n. 12:45. Sydän kurkussa astelimme meille aivan vieraaseen eläinsairaalaan hoippuva koira kannoillamme. Emme tienneet mitä odottaa, millainen paikka Animagi olisi.
Meidät kutsuttiin ilmoittautumisen jälkeen muutamassa minuutissa eläinlääkärin juttusille, hän kertoi meille leikkauksen kulusta. En muista mitään, kuten en myöskään kovinkaan paljoa muista ajomatkasta Jyväskylään. Rino pääsi leikkaukseen valmistautumiseen heti eli se nesteytettiin kunnolla, annettiin happea, kipulääkkeitä. Istuimme Rinon vieressä lattialla, minä välillä pötköttelin koiran vieressä ja annoin lisähappea aika ajoin. Noin varttia vaille kaksi Rino rauhoitettiin ja nostettiin kuljetusalustalle. Sinne se lähti leikkaukseen ja voin sanoa, että romahdin. Rinon hoitaja vielä halasi minua ennen kuin vei Rinon, sanoen "Älä huoli, pidämme Rinosta hyvää huolta". Se oli kyllä liikaa minun hermoilleni ja olin luuhistua. Miten kauhealta tuntuikaan ajatus, että siinä saattoi olla viimeinen kerta, kun Rinon näin. Rino jäi leikkaukseen, Animagin ovi sulkeutui takanamme ja me lähdimme Jyväskylän lähiöihin tutustumaan ja aikaa tappamaan. Jotain piti saada syödäkseenkin, olinhan minä viimeksi murkinoinut edellisen vuorokauden puolella.. Aika tuntui matelevan, kun odottelimme soittoa eläinlääkäriltä. Ehdimme ajella sinne ja tänne ja tuonne. Vahdin puhelintani, onko siihen tullut jotain vikaa, kun ei soi.. Vihdoin, varttia yli neljän, puhelin soi ja eläinlääkäri kertoi Rinon leikkauksen olevan ohi. "Leikkaus onnistui ja koira on heräämössä." Hän kertoi pernan olleen tulehtunut, mitään sisäisiä verenvuotoja tai kasvaimia ei ollut näkynyt. Perna oli poistettu, vatsalaukku oli kiinnitetty, ettei se pääsisi liikkumaan. Koska perna ei ollut enää tukemassa vatsalaukkua, vatsalaukun kiertymän riski olisi ollut ilman kiinnitystä erittäin suuri.

En ollut uskoa korviani. Koira, jonka olin ajatuksissani jo hyvästellyt melkein pari tuntia sitten, olikin heräilemässä anestesiasta. Leikkaus takana ja eläinlääkäri kuulosti kovin positiiviselta. Leikkaus oli sujunut hyvin, mitään yllättävää ei ollut leikkauksessa tapahtunut. Saisimme mennä odottelemaan Rinon heräämistä. Nyt oli mennyt vuorokausi siitä, kun ensimmäisen kerran vein Rinon päivystävän eläinlääkärin luo. Vaan luoja, että aika oli tuntunut pitkältä. Tuntui, ettei kellon viisarit liiku yhtään minnekään. Kun aamulla olin herännyt seitsemän maissa hevosia syöttämään ja kahdeksaan saakka piti odotella, että eläinklinikoiden puhelimet avautuvat, ei ole minuutit ikinä tuntuneet niin pitkiltä.

Nyt kaikki tuo jännitys ja pelko oli takana päin ja Rino oli heräilemässä. Kuuden aikaan keskiviikkoiltana nostimme vötkylän ja sekavan oloisen koiran autoon ja matka kotiin pääsi alkamaan. Nyt matka sujuikin jo paljon mukavammin. Seurailin välillä taakseni kuinka Rino voi. Ei sillä mitään hätää ollut, nukkui sikeästi kotiin saakka.

Siitä se toipuminen sitten alkoikin. Torstai-iltana kävimme vielä eläinlääkärissä tiputuksessa, koska Rinon limakalvot olivat niin vaaleat ja se oli muutenkin aika heikon oloinen. Ruokaa suostui syömään vain pakottamalla. Lääkkeet saatiin vaivoin syötettyä, taistelun kautta. Ja lääkkeistä tuli pahaa oloa ja sekavuutta. Vettäkään ei oikein tahtonut juoda vaan piti pakkojuottaa. Näillä eväillä Rinon tila sitten huononikin aika lailla. Se oli pakko saada syömään ja juomaan paremmin. Eikun siis enemmän ruokaa kitusiin, veteen lisäsin hieman laktoositonta maitoa (maisuu paremmalta) ja jo päivässä koiran olemus piristyi ja se alkoikin sitten juomaan ihan itse. Eilen illalla, 8 päivää leikkauksesta, se söi jo aivan normaalisti.  Muutenkin poika on energinen ja hyväkuntoinen olosuhteisiin nähden. Pää sillä käy ylikierroksilla, eihän me mitään ole sairaana nyt treenattu. Eikä edes lenkkeilty, koska ei saada. Hihnassa pitää tehdä ne pienetkin lenkit. Tänään illalla, kun aikaa leikkauksesta on kulunut 9vrk, ajattelin jo käydä hieman pidemmän lenkin. Puoli kilometriä ehkä? Eilen tehtiin jo 300 metrin pituinen lenkki. Siitä se pikkuhiljaa... Mahdoton määrä lääkkeitä on jo jäänyt pois. Pelkästään rimadyliä kipuun olen antanut aamuisin. Senkin lopetan nyt, huomenna ei saa enää yhtään mitään lääkettä ellei kovin kivuliaalta vaikuta.

Nyt uskaltaa jo huokaista. Syvään. Oli varsin stressaavaa aikaa. Vahtia koiraa 24/7. Vahtia muitakin koiria, ettei synny epäsopua. Muistaa lääkitä. Syöttää ja juottaa. Kunnella hengitystä, tarkkailla limakalvoja, mitata kuumetta. Vahtia ulostaako tai pissaako normaalisti. Valvoa yöt.... Mutta tekisin kaiken uudestaan! Ja varmaan Rinokin. Mitä siitä, jos muutama päivä meneekin lääketokkurassa (joka vie kivut), jos palkintona on koko loppuelämä!!

Borrelioosi?

Kävimme ostamassa kirpparilta pehmoleluja. Varsinkin Kaapo rakastaa lelujaan, pörröisiä ja pieniä eläinhahmoja

Usean viikon ajan Kaapon oikea takajalka on pettänyt alta. Alkuun ihan vähän, tasapainohäiriöitä oikeastaan. Sitten jalka katosi kokonaan alta ja koira kaatui. Ilmeisesti vasenkin puoli "halvaantui" hieman, koska Kaapo ei pysynyt pystyssä. Kohtaus kesti muutamia sekuntteja ja sitten koira oli taas aivan normaali. Useinmiten näitä tapahtui lenkillä tai muuten Kaapon liikkuessa reippaammin.

Akupunktiossa käydessämme Soile epäili lihasrevästymää jalassa. Lepoa ja parin päivän kipulääkekuuri kainalossa lähdettiin kotiin päin.

Jonkin ajan kuluttua kohtaukset pahentuivat. Sanon jalan/jalkojen pettämistä kohtauksiksi, koska sellaisilta ne tuntuivat. Yhtäkkisiä, odottamattomia ja hetkellisiä. Koira alkoi pyöriä paikallaan ympyrää. Liike oli pakko lopettaa, koska tämä kohtaus olisi jatkunut ja jatkunut. Näitä tuli milloin sattui, mitään järkevää kaavaa en ole keksinyt, mikä tämän kohtauksen laukaisi. Useinmiten kuitenkin hevosaitauksilla, en tiedä miksi. Koira kiihtyi hevosten läheisyydessä? 

Kiropraktikko totesi oikean takajalan olevan todella jäykkä. Aristi lantionseutua sekä lonkkaa. Lihakset olivat kivikovat. Tällä kertaa epäilynä hermopinne ja käsittelyn jälkeen Kaapon jalka tuntuikin toimivan hieman paremmin.

Torstaina jalat pettivät alta hetkellisesti. Myös perjantaina. Kirjoitin Talvion Timolle sähköpostia, johon ynnäsin koko Kaapon sairauskertomuksen lyhennettynä. Olisi helpompi puhua puhelimessa, kunhan Timo olisi ensin lukenut Kaapon tarinan. Timo Talvio on erittäin arvostettu eläinlääkäri ja ortobedi etelä-Suomessa. Koko hermopinne teoria alkoi kuulostaa kaukaa haetulta. Ennemminkin kohtaus näytti takajalkojen halvaantumiselta, joka oli ohi hetkessä. Mietiskelin välilevyn pullistumaa, voisiko olla vaikka röntgen ei näyttänyt mitään. Eihän se välttämättä näytäkään. Myös se jo hiukan unholaan jäänyt borrelioosi alkoi vaivata mieltäni. Myös lauantaina koiralta pettivät takajalat alta.

Sunnuntai-iltana Kaapo köllötteli keittiön sohvalla ja katseli, kun tein mansikkakakkua. Odotteli omaa ruokaansa. Yhtäikkiä tunsin jonkun oudon tunteen ja käännyin katsomaan koiraa. Kaapo oli jähmettynyt kouristuksenomaiseen asentoon eli pää kääntyi oikealle aivan kuin niissä pyörimiskohtauksissa. Nyt koira vaan ei pyörinyt. Silmät olivat kääntyneet nurinperin ja värisivät. Ei minun tarvinnut arvailla, selvä epilepsiakohtaus. Istuin koiran viereen, silittelin ja puhuin Kaapolle. Kaapo oli koko ajan tajuissaan, reagoi puheeseeni ja silitykseeni hännän heilutuksella. Kohtaus kesti ehkä parikymmentä sekunttia, puoli minuuttia. Siltikin ikuisuuden. Kohtauksen jälkeen koira oli aivan normaali, joskin tietenkin hieman väsynyt.

Minulla paloi pinna. Meni hermot itseeni, muihin ihmisiin, eläinlääkäreihin, koko maailmaan ja Jumalaan. Ihan kaikkeen!! Ajattelin, että "Vittu, nyt riitti! Huomenna haen sen borrelioosilääkityksen vaikka kiven sisästä. Kukaan, ei kukaan tule minulle enää sanomaan, että "kun ne testit ovat negatiiviset". Otan riskin! Voin olla väärässä, mutta voin hemmettivie olla oikeassakin!!! Kokeilemalla ei häviä kuin rahaa minun kukkarosta ja Kaapo joutuu kärsimään yhden antibioottikuurin lisää. Niitä turhia kuureja on ollut muutama aiemminkin, kun on yritetty parannella mystisiä oireita. Jos sunnuntain kohtaus ja tasapainohäiriöt ja muut mystiset jutu johtuivat esim. välikorvatulehduksesta, samalla lääkekuurilla katoaa sekin. Jos kyseessä on jotain muuta, jota ei bakteerit ole aiheuttaneet, jatkamme edelleen syyn etsimistä.

Sain reseptin 10 vrk:n Doximycin kuurille, 600mg/vrk. Borrelioosiin pitäisi antibiootteja syöttää yhtäjaksoisesti kuukauden ajan, mutta kinuan ne puuttuvat vuorokaudet myöhemmin. Nyt jännätään! Jos on borrelioosi, oireet alkavat helpottamaan muutamassa vuorokaudessa. Eli katoaako takajalan jäykkyys, halvauskohtaukset ja muut neurologiset kohtaukset??

Kaapon oireet alusta saakka mm. seuraavia:

• korva- ja nielutulehdukset
• ihan hemmetin kipeä niska
• kipeät ja jäykät lihakset
• ontumista
• jalkojen kosketusarkuus
• luonteen muuttuminen araksi
• maksatulehdus
• väsymys
• pissaamisongelmat
• jalkojen tärinä, ensin vain yhdessä leviten lopuksi kaikkiin
• toispuoleinen "naamahalvaus": silmäluomi roikkui, ylähuuli roikkui, kieli mutkalla läähättäessä
• ajoittaista kuumetta, yskää
• kipukohtauksia

Nämä oireet eivät nyt aivan mene järjestyksessä. Mutta jos yksi oire katosi, tilalle tuli kaksi uutta. Lihasvaivat ovat olleet alusta asti mukana. Ne hellittivät kesän alussa, todennäköisesti akupunktion avustuksella. Sen jälkeen koira oli muutamia viikkoja todella hyvässä kunnossa. Kunnes iski nuo pienet ja epämääräiset tasapainohäiriöt oikean takajalan tienoille, pahentuen lopulta epilepsiakohtaukseksi,

Noin kuukausi sitten saimme tulokset myasthenia gravis-lihastaudin toteamista varten otetuista näytteistä. Ne arvot olivat raja-arvot ja siksipä ajateltiinkin kaikkien oireiden johtuneen,jos ei kokonaan, niin ainakin osittain tuosta. Borrelioosikokeita on otettu kahdesti, pikatestillä ja C6-analyysillä. Negatiivisia. Kummatkin kokeet otettu lääkuurin aikana tai heti sen jälkeen. Kaikenlaiset lääkekuurit voivat sotkea tuota analyysia antaen virheellisen negatiivisen arvon. Borrelia-bakteeri on myöskin erittäin hyvä piiloutumaan elimistöön. Tästä syystä niin ihmiselle kuin koirallekin on joskus hankala saada diagnoosia, vaikka borrelioosi olisikin tarttunut. IgM- ja IgG-vasta-aineet saattaisivat kertoakin jotain, mutta nyt niitä ei otettu. Nyt sitten mietin noita asetyylikoliinireseptori vasta-aineita (myasthenia gravis). Voisiko ne hiukan kohota borrelioosissa? Borrelioosihan voi tulehduttaa hermojen juuret, jolloin olisi ihan luonnollista ajatelle, etteivät ne toimi kunnolla ja näin ollen asetyylikoliinia ei pääse vapautumaan normaalisti? Hermoimpulssi on havainnollistettu tässä solunetin animaatiossa oikein hyvin. Toisaalta, jos asetyylikoliini pääsee vapautumaan normaalisti, vastaanottaja eli reseptori ei toimi kunnolla. Nämä reseptorit sijaitsevat lihassolussa. Voisiko borrelioosi vahingoittaa lihassoluja niin, ettei hermoimpulssissa vapautuneet asetyylikoliinit pääse reseeptoriin? Ja mikä borrelioosissa aiheuttaa niitä reseptorin vasta-aineita niin, että reseptorit tuhoutuvat eikä asetyylikoliinilla ole paikkaa minne mennä? Kaapollahan oli vasta raja-arvot, ovatko ne luontaisia Kaapolle? Kun ei tiedetä mitä ne ovat olleet ennen? Olen viime aikoina pohdiskellut kaikennäköistä. Nyt pohdiskelen tätä, tutkailen lääketieteellisiä julkaisuja, surffaan netissä. Rasittavaa tämä tiedon jano, enkö voisi vain antaa olla perehtymättä syntyihin syviin. Jos olisin käyttänyt puoletkaan tästä energiasta opiskeluun silloin aikoinaan, niin olisi varmaan ollut aika paljon parempi päättötodistus :)

Rino oli eilen todella vaisu, lenkilläkin vain käveli. Normaalisti porhaltaa edellä ja energiaa on jakaa koko kylälle. Nyt vain laahusti. Mahakin näytti olevan kuralla. Mietiskelin, että olisiko voinut mennä kipeäksi sunnuntain lenkkeilystä. Kävimme normaalia pidemmän lenkin ihan kaksistaan. Hieroin illalla koiran läpikotaisin ja hieronnan jälkeen Rino olikin pirteämpi. Mutta nyt taas aamulla löntysteli vain. Annoin maitohappobakteereja sekä kipulääkkeen. Toivottavasti olisi paremmassa kunnossa, kun menen kotiin. Muuten lähdetään eläinlääkäriin.

Hassua, parhaimmassa kunnossa oleva koira on Rinja-mummeli. Yli 10-vuotias teräsmummo. Ei ole noilla pojilla toivoakaan päästä samaan..

Hypotusta!!!

Jeeee!!! Eilen teki mieli hyppiä ja pomppia ja tuulettaa. Meillä oli hypokontaktitunnit ja oman osuutemme ajattelin suorittaa ulkona. Meidän vuoromme oli Rinon kanssa viimeisenä. Ryhmässämme on neljä koiraa, joten seurasimme ensin muiden harjoittelua. Hyvin kyllä toimivat kaikki koirat, aloittelijat ja jo hieman edenneet. Lopuksi siirryimme ulos Rinon ja minun suoritusta tekemään. Piilottelin hypohajua itseeni, muistaakseni 2.6 oli verensokerilukema, jonka noin viikko sitten sain itsestäni talteen. Kaksi kuitukangaslappua ja kaksi tai kolme meikkisienen palasta. Helpotin hieman tehtävää, koska olimmehan aika stressaavassa ympäristössä eli piilotin useita hajunlähteitä itseeni. Hupparin taskuun, liivien taskuun, rintaliivien sisäpuolelle, housun kauluksen sisäpuolelle... Ympärillämme olevissa autoissa oli koiria, aiemmin pihalla oli ollut koiraryhmä treenaamassa, vieraita ihmisiä seuraamassa suoritustamme, hajuja ja ääniä...

Otin koiran autosta. Rino oli rauhaton. Enpä ehtinyt kuin astella lähemmäs katsojia ja pysähtyä, niin Rino ilmaisi.. Raapaisi ensin pohkeeseen ja palkan saatuaan siirtyi etupuolelleni raapimaan. Siinä sitten onnesta pakahtuen ja raapimisesta kärsien palkkasin koiraa. Ja koirahan oli tomera, raapaisut teräviä. Jälkeenpäin videolta suoritusta katsellesani huomasin, että väistelen jaloillani Rinon raapaisua. En kuitenkaan liikaa, saa raapaistua siltikin. Tiedostamaton väistämisreaktio, olenhan jo oppinut, että Rinon raapaisu tekee kipeää...

Uskon ja luotan, että Rino tulee aikanaan hoitamaan tehtävänsä oikein mallikkaasti. Se, että saadaanko me viralliset tukikoiraliivit, onkin eriasia. Meidän pitää läpäistä Kiva Koirakansalainen-testi...