Koiramainen arki rullaa radallaan

Rinjan spondyloosia lääkitään nyt jo aika vahvoilla lääkkeillä. Viime kerralla akupunktiossa käydessämme katsoimme kesäiset röntgenkuvat, joissa spondyloosi näkyy. Ja nyt eläinlääkärin painellessa reagoi voimakkaammin kuin viimeksi. Pahaltahan se näytti ja heinäkuun aikana kaiken lisäksi lopetettiin nutrolin nivel monitehon käyttö ja tilanne alkoi heti pahenemaan. Kaiken sen kaikkien koirien sairastelu- ja lääkitysrumban keskellä ei lisäravinteet olleet ensimmäisenä muistilistalla ja se taisi kostautua. Nyt yritetään löytää taspainoa lääkityksessä (Gabapentin actavis 400mg 2-3krt/vrk, tarvittaessa tramal ja norocarp lisäksi ohjeiden mukaan) ja välillä onkin hyviä päiviä ja välillä sitten totaalisen huonoja. Rinja ei onnu eikä siitä ulospäin huomaa, jos ei osaa katsoa. Se mennä viuhtoo niinkuin aina ennenkin. Mutta levottomuus paljastaa, että välillä on kipuja ja niitä sitten lääkitsemme nopeavaikutteisilla lääkkeillä. Tuleva joulu onkin meidän viimeinen yhteinen joulumme..

Kaapolla on enää reilu viikko kortisonikuuria jäljellä. Todellakin toivon, että siitä päästään eroon lopullisesti. Maksa-arvot ovat kohonneet ja Kaapon alavatsa onkin turvoksissa ja välillä jopa kipeä. Samylin-kuurilla saimme tilanteen rauhoittumaan, lisäksi akupunktioneuloilla hoidettiin myös maksaa ja turvotus lähtikin hyvin laskemaan jo seuraavana päivänä. Mutta jotenkin minulla on tunne ettei kortisonista päästä eroon...
Kaapon lihakset jumiutuu todella helposti, siksipä se ihan itse tuleekin melkein joka ilta vaatimaan hierontaa. Tässä vaiheessa sen limakalvot suussa ovat aika vaaleapigmenttiset, hieronnan jälkeen olo on helpottunut ja limakalvot ovat ihan normaalit. Fiksu koira tietää mikä helpottaa..

Rino on nyt hoksannut, että minun korkeitakin verensokeireita voi ilmaista. Ja vaihteeksi minulla onkin ollut niitä korkeita aika paljon niin poika on saanut harjoitusta. Lisäksi minusta alkaa tuntua, että se huomioi myös minun nopeat verensokerin laskut. Bonusta vain! Yöharjoituksia emme ole vielä tehneet. Siis sellaisia harjoituksia, että se yöllä tulisi minut herättäämään matalien (tai korkeiden) sokereiden takia. Nämä harjoitukset olen päättänyt jättää siihen, kun Rinjaa ei enää ole tai Rinja hyväksyy Rinon paremmin lähelleni. Nyt välillä on niin ja näin se hyväksyminen. Ja jotenkin uskon, että jos tosipaikka on yöllä, Rino tulee minut herättämään Rinjasta huolimatta.. Ja vielä yksi huomio. Rino on alkanut tehdä ilmaisuja jo 4.9 paikkeilla. Ei ole ollenkaan huono juttu, koska jos tuon alle laskee verensokerini, olo heikentyy nopeasti. Tuossa vaiheessa kun syön jotain, olo pysyy normaalina. Tuo koira alkaa olla pian elävä verensokerimittari! Vaikkakin harjoituksia tietenkin täytyy tehdä koko ajan, nopeasti hommat unohtuu, jos laiskotellaan...

Olemme nyt jonkin verran tehneet hajutunnistusta eri koirien hajuilla, vähän kuin id-tunnistusta mutta koirien hajuilla. Kahden purkin erottelut sujuu jo hyvin. Jos on helppoja hajuja, esim. verrokkihajuina Kaapon ja Rinjan hajut ja sitten se yksi vieras etsittävä haju, helposti löytyy. Mutta ei passaa laittaa hajuradataa täyteen erilaisia vieraiden koirien hajuja, liian vaikeita tässä vaiheessa.

Mikä huipuinta nyt tässä meidän uudessa harrastuksessa, taidamme saada lisää innokkaita harrastuskavereita. Ainakin kaksi. Porukassa olisi niin paljon mukavampi harjoitella, voisi vaihdella ajatuksia ja pohtia eteen tulevia ongelmia...

Luottamus. Ylpeys. Onni. Rakkaus. Koira

Viime viikon puolessa välissä ilmestyi facebookiin ilmoitus kadonneesta koirasta.

Torstaina sain kaveriltani soiton, jonka sisällöstä en ensin ymmärtänyt yhtään mitään. Olin juuri juoksuttamassa Tatsia kentällä, joten keskittymiseni oli aivan jossain muualla kuin puhelussa. Se oli pipoani syövässä hevoisessa. Lyhyen puhelun jälkeen kuitenkin huomasin viipottavani vauhdilla sisälle, syöväni hädissäni banaanin, pakkaavani jäljestyskamat ja etsiväni puhtaan lasipurkin monien hajuerottelu-lasipurkkieni joukosta. Rinokin aisti ilmassa jotain, koska alkoi vikisemään ja juoksemaan huushollissa ympyrää. No, Rinon levottomuus palkittiin ja lähdettiin käveleksimään tien risteykseen, josta meidät oli tarkoitus poimia kyytiin. Olimme lähdössä etsimään pientä, kadonnutta koiraa.

Vähän oli ajatukset sellaiset, että mitähän tästäkin tulee. Rino ei ole koskaan etsinyt koiria tai muitakaan eläimiä. Hajutunnistustahan olemme opiskelleet jo vaikka kuinka kauan, mutta hypokoirana oleminen on kuitenkin eri juttu kuin kadonneiden etsiminen. Ja ID-kokemus kovinkin vähäistä. Jäljestys ja henkilöetsintä jotenkuten hanskassa. Mutta tottakai lähdimme auttamaan, virallinen etsijäkoira ehtisi paikalle vasta monen päivän kuluttua. Ja kyllähän Rino aivan varmasti kertoisi, jos pikkukoira olisi lähellä...

Paikan päällä kadonneen koiran omistaja laittoi pienen kaulapannan mukanani olleeseen lasipurkkiin ja annoin Rinolle alkunuuskut. Sitten mumisin jotain epämääräistä etsimisestä, koska eihän meillä ollut mitään käskysanaa tällaiseen. Eikä tarvinnutkaan näköjään...

Pienen epämääräisen pihalla pyörimisen jälkeen Rino lähti kannustuksestani (tai siitä huolimatta) talon taakse. Sitten lähtikin höyryveturi käyntiin. Nenä kävi, en ikinä ole kuullut sellaista röhkintää kyseisen koiraksi nimetyn eläimen hengitysrööreistä. Kirsu maata viiltäen se nuuhki ja päättäväisesti vei minut kuusiaidan takaa lähtevälle polulle ja sieltä valtatielle ja kohti Joensuuta. Valtatien reunaa pitkin juostiin, Rinolla nenä edelleen maassa ja minä yritin kumppareilla epätoivoisesti pysyä pystyssä. Lopulta vauhti hiipui ja koira oli hieman ymmällään. Katseli pellon yli kauempana olevalle talolle. Ajattelin, että siinäkö se nyt oli tämä jäljestys. Vein koiran tien toiselle puolelle, pienelle pellolle, siellä Rino vaan oli ja käyskenteli. Tulimme takaisin valtatielle ja Rino tahtoi taas kohti pellon takana olevaa taloa. Siispä soitin kadonneen koiran kotopihamaalle jääneelle ystävälleni ja kehoitin kyselemään lupia pihamaiden läpi kulkemiseen. Lupaa odotellessamme lähdimme kiertämään kauempana menevää reittiä pitkin, reitti kuitenkin johti pihamaalle. Tarkkaan Rino tutki pihamaan ja kaikki rakennukset, joitakin kohtia tarkemmin kuin toisia. Selvästikin jotain kiinnostavaa. Metsän reunassa alkoi vinkua, hyppiä minua vasten ja näykkiä hihaani. Se oli selvä merkki ettei sinne metsään ole hyvä mennä.

Palasimme lähelle kadonneen koiran kotia. Siellä Rino tahtoi kerta toisensa jälkeen naapurin pihaan. En uskaltanut sinne lähteä, jos pieni koira siellä piilotteleekin ja sitten säikähtää meitä.

Jo tuolloin torstaina tuntui, että Rinolla oli hommassa selvä idea, se ei turhan päitten töytäillyt ja merkkaillut jokaista puskaa. Se ei välittänyt valtatien autoista kovinkaan kummoisesti eikä vastaan tulevista lenkkeilijöistä. Rinolla oli agenda, sillä oli tietty päämäärä, johon se pyrki askel askeleelta. Se suhtautui työhönsä tosissaan ja innoissaan. Se näytti onnelliselta. Ja lopulta myös väsyneeltä.

Seuraavana päivänä sain kuulla uutisia kadonneen koiran omistajalta. Rino oli ollut oikeassa. Etsijäkoirat olivat merkanneet täsmälleen samat alueet kuin Rinokin. Rino oli siis tiennyt mikä on homman nimi. Ja se oli tiennyt mitä hänen pitää tehdä. Se oli yrittänyt kertoa omalla tavallaan mitä se tiesi pienestä koirasta. Se, että ymmärsinkö minä kaiken mitä Rino yritti kertoa, onkin jo ihan eri juttu.

Minä epäilin koiraani. Epäilin, ymmärtääkö se asiasta yhtään mitään. Minä epäilin, miten se selviää vieraista ihmisistä, hajuista, ohikulkevista autoista. Mietin, missä vaiheessa se lyö hanskat tiskiin ja lähtee jahtaamaan vaikkapa autoja. Olin erittäin, erittäin epäileväinen koko projetkia kohtaan. Sain nenilleni. Nyt luotan koiraani enemmän kuin koskaan ennen! Tiedän, että jos on tosi kyseessä, Rino hoitaa homman. Se pystyy keskittymään ja jättämään kaiken epäolennaisen huomioimatta.

Olen ylpeä tuosta karvaturrista. Hemmetti vieköön, minkä tempun se teki. Aivan käsittämätöntä.

Olen onnellinen, että olen saanut parhaaksi ystäväkseni Rinon. Tykkään siitä ihan valtavasti. Se on sellainen raivostuttavan rakas kuumakalle.

Ja kipinä syttyi. Seuraavaksi aloitellaan hajutunnista vieraiden koirien hajuilla. Ehkäpä jonain päivänä voimme olla avuksi jollekin toiselle vielä enemmän..

Lopuksi vielä toivomus siitä, että pieni koira löytyisi...

Aseet nivelrikkoa vastaan

Spondyloosiin lähdettiin apua hakemaan Rinjalle. Selkä olikin hyvä. Yllätyksenä tuli, että oikea lonkka ei. Eikä vasenkaan. Tiesinhän minä, että lonkissakin jotain pientä voi olla, onhan se välillä oikeaa takajalkaansa ontunut. Mutta luulin kuitenkin spondyloosin aiheuttavan takapään liikkeiden ahtauden ja ajoittaisen jäykkyyden. Mutta se olikin lonkka!

Tunnustelemalla siis löytyi lonkan kipu, ei antanut painella vaan yritti paeta. Poloinen. Apua kipuun Rinja sai Soilen neuloista ja laserlaitteesta ja heti hoitosession jälkeen mummo oli parempi. Kahden viikon päästä mennään uudestaan akupunktioon.

Mutta miten olen voinut olla niin sokea, etten huomannut asioiden olevan noin huonolla tolalla? Jonkun mielestä ei ehkä asiat ole huonosti, koira kun ei ole kipeän oloinen (eihän se kipuaan näytä), se leikkii, juoksee ja on aktiivinen. Mutta minulle riittää pienikin kivun merkki. Sellainen merkki aiheuttaa stressireaktion, ja koiralle on hankittava kaikki maanpäällinen apu mitä saatavissa on. Kivusta ei tarvitse oikeasti kärsiä!!

Siispä Nutrolin Nivel Monitehon annostusta nostin heti eilen illalla ja pidän huolen, että syö annoksensa joka ikinen ilta. Ruusunmarjarouhetta saa kaksi kertaa päivässä. Back On Track-loimet käyttöön heti suuremmalla volyymilla. Ei vain pahimmilla keleillä vaan ulkona aina ja sisällä verkkoloimi mahdollisimman usein. Lisäksi Onsior-kipulääkekuuri kaupan päälle. Jatkoin myös kurkumatahnan syöttämistä kaikille koirille. Siitäkin tuli nyt muutama viikko taukoa, koska Rino alkoi kutisemaan ja kutinan syy piti selvittää. Aloitin silloin eliminaatiodieetin ja nyt lisäilen pikkuhiljaa aineksia takaisin ja katson mihin reagoi. Kurkumasta tietoa lisää täällä, jos jota kuta kiinnostaa: Turmeric for Health. Joku uskoo, joku ei. Minulle ihan sama mitä kukin uskoo. Itseäni auttoi kipuihin. Huomaan eron, kun nyt en ole syönyt kurkumaa vähään aikaan. Se maistuu niin pahalle, etten meinaa saada sitä alas :)

Lenkkeilyyn meille on tullut tietynlainen rytmi, nyt kun koirat ovat kipeitä tai toipilaita. Pitkiä lenkkejä seuraa lepopäivä, joilloin ulkoilumatkat ovat lyhyempiä. Ja niitä voi olla useampia päivässä. Seuraavana päivänä voidaan taas tehdä pidempi lenkki. Koiratkin tarvitsevat lepopäiviä, tämä on ihan tutkittu juttu.Lisäksi kipeät koirat tarvitsevat sitä lepoa vieläkin enemmän, ja tällä rytmillä on hyvin mennytkin karvakorvien viimeaikainen elämä. Ja toivotaan hyviä päiviä paljon lisää!!

BOT-mallit. Koirat suorastaan sukeltavat loimiinsa

Kananpojat ja- tytöt

Rakkaissa, kultaisissa kanoissani jyllää jokin tauti. Tänään soitin läänineläinlääkärille, koska oireet viittaavat mycoplasma gallisepticumiin. Myco G on Eviran vastustettavien tartuntatautien listoilla eli, jos epäilee tartuntaa kanalassaan, asiasta on välittömästi tehtävä ilmoitus läänineläinlääkärille. Hänen kauttaan homma etenee Eviraan ja minä täällä nyt odottelen kuumeisesti mitä seuraavaksi tapahtuu.

Light Brahma-rouva ja Mille fleur-kanat

Kun kesällä kyseisen taudin epidemia puhkesi, moni kanaharrastaja joutui saneeraamaan positiiviseksi todennetun kanalansa. Käytännössähän tämä tarkoitti sitä, että kotkottajat oli lopetettava ja hävitettävä asianmukaisesti, tilat desinfioitava, aluset ja orret yms poltettava. Nyt niin radikaaleihin toimenpiteisiin tuskin tarvitsee ryhtyä. Kanaharrastajat odottelevatkin jo tietoa siitä, että kyseinen tauti poistuu vastustettavien tartuntatautien listalta ainakin harrastekanojen suhteen. Lihabroilerit ja tuotantomunijat ovat asia erikseen...

Ja tuohon minäkin pistän toivoni. Siis ettei tarvitse luopua kotkoistaan, vaikka myco g testi olisi positiivinen. Eniten ahdistaisi luopua Hattivatista. Siihen jättiläiseen on tullut kiinnyttyä erityisen kovasti. Onhan se semmoinen omituinen höpöttäjä. Ei mikään sylikana, mutta upea ilmestys ja aina potpottamassa rouvilleen tai mille vaan. Paitsi viime päivinä. Kukko on ollut aika hiljainen. Aivastelee, lima rohisee hengitysteissä. Toinen räkänokka on millekukko. Kanat ovat lievemmin sairaita. Aivastelua, pärskintää mutta ei rohisevaa hengitystä. Munia on aika vähän tullut viime aikoina, mutta en ole osannut olla huolissani siitä. Ovathan nuo brahmat ja millet sellaisia rotuja, jotka eivät niin paljon munikaan.

Light brahmat ja yksi blue brahma sekä kuusi milleä ja kaksi columbian buff nuorikkoa ovat tallin puolella olevassa kanalassa. Hopea brahmat, aikuiset columbian buff brahmat ja yksi tipu sekä pieni sekalainen seurakunta ovat uudessa kanalassa. Ja uuden kanalan puolella en ole pärskintää kuullut kuin ihan vähän. Mutta toisella puolella pihaa tauti jyllää sitten senkin edestä...

Columbian Buff nuorisoa, Blue Brahma nuorikko, millet ja Light Brahmat. Hattivatti on isoin

No, tässä sitä hyvin "rauhallisesti" odotellaan läänineläinlääkärin yhteydenottoa...

Koiran stressistä

Onko Artulla, Rinjalla tai Ellula millaisia merkkejä stressistä nähtävillä vai ovatko ne kaikki onnellisia päästyään lenkille?

Eilen olin mielenkiintoisella luennolla, joka käsitteli koiran stressiä. Vaikka aiheesta olen paljon lukenut, niin uutta tietoa tuli enemmän kuin paljon. Taas silmät avautuivat hieman lisää ja taas ymmärtää omia koiriaan ja muitakin koiria himpun verran enemmän. En kuitenkaan tarpeeksi siltikään. Valitettavasti.

Mitä syvemmälle uppoaa koirien maailmaan, sitä enemmän se kiehtoo. Nuo alati uskolliset kumppanimme ansaitsisivat oikeasti enemmän kuin mitä me ihmiset niille annamme. Ne ansaitsisivat sen, että jokainen koiran omistaja opiskelisi edes sen minimimäärän koiran elekielen oppimäärästä. Edes sen alkeistason. Silläkin pääsee jo jonkin matkaa ja jotkin väärinymmärrykset voisivat ehkä jäädä tapahtumatta.

Häntäänsä heiluttava koira on iloinen. Vai onko sittenkään aina niin? Minulle tuli yllätyksenä kuinka paljon koiran elekielessä on eleitä, jotka ilmoitavat stressaantumisesta. Se lista jatkui ja jatkui ja jatkui vaan. Silmien siristys, hyvin huomaamaton stressin merkki. Haukotteleminen, kaikki koiran omistajat tietää tämän. Tassun nostaminen ilmaan istuessa tai seisoessa. Huulien nuoleminen, pään pois kääntäminen, katseen pois kääntäminen, nenän lipaisu, istuminen, maan nuuskiminen, ravistelu, läähättäminen, selän kääntäminen jne jne.

Jos koira jäykistyy, murisee, kiertelee jäykin jaloin "kohdettaan, tuijottaa", silloin koiran stressitaso on jo todella korkealla. Räjähdys on lähellä. Näissä tilanteissa ihmisen pitäisi olla rauhallisin. Koiraa ei saisi kuitenkaan rangaista näistä eleistä, koska jos tämä toistuu useasti, koira voi jättää nämä signaalit näyttämättä ja siirtyy suoraan toimintaan eli hyökkää. Toiset koirat kestää enemmän rangaistuksia, jotkin koirat jättävät signaalit pois jo muutaman kerran jälkeen. Koira ei ajattele, että sitä kielletään olemasta vihainen jollekin. Se ymmärtää asian niin, että sai nuhteita siitä, kun näytti nämä tunteet. Ensi kerrallapa en näytäkään niitä, niin isäntä on tyytyväinen.

Kaikista vaarallisin tilanne mitä voi kuvitella, saattaa tapahtua lasten läsnäollessa. Lapsi lähestyy koiraa tai menee koiran luo "läpsyttelemään" ja repimään turkista. Koira varmasti näyttää rauhoittavia signaaleja kertoakseen, että tilanne on siitä epämieluisa. Se ehkä katsoo toisaalle, nuolee huoliaan, haukottelee.. Lapsen vanhemmat eivät huomaa näitä eleitä vaan tilanne saa jatkua. Seuraava signaali voikin olla murahdus, varoittaminen. Ja mitäpä tästä seuraa yleensä? Koiraa rangaistaan... Ja tämä kun toistuu tarpeeksi usein, tai ei ehkä niin useinkaan, koira jättää murahtamisen väliin ja puraisee turkkia repivää lasta. Ja koiran viaksihan se menee vaikka syynä oli lasten turvallisuudesta piittaamattomat vanhemmat.

Mitä sitten tehdä, jos koira stressaa? Tietenkin stressaava asia tulisi poistaa koiran läheisyydestä. Tai minimoida tilanteet, joissa stressiä syntyy. Totuttaa eli siedättää pikku hiljaa stressaavaan asiaan "kipukynnyksen" eli stressitason alapuolella. Edetä koiran ehdoilla.

Mitä koira stressaa? Sepä ei olekaan niin yksiselitteistä, että voisi noin vain luetella asiat. Koirat ovat erilaisia ja ne reagoivat tilanteisiin eri tavoin. Omaa koiraa seuraamalla ja sen elekieltä opettelemalla löytää ne stressaavat tilanteet. Sellaista koiraa ei ole olemassakaan, joka ei joskus tuntisi oloaan enemmän tai vähemmän epämukavaksi.

Kaikkihan me haluamme, että oma karvaturrimme elää onnellista ja tasapainoista elämää. Ja se onnistuu oikeastaan vain niin, että opiskelemme niiden kieltä ja yritämme ymmärtää mitä koirat meille yrittävät viestiä.

Minua ahdistaa aivan suunnattomasti ne virheet mitä omien koirien kanssa tulee tehtyä. Analysoin joskus liiankin tarkkaan kaiken ja olen rasittava pilkunviilaaja. Ja sitten kun tajuan tehneeni virheen, tuntuu, että maailma kaatuu. Mutta pyrkimys on parempaan ja toivon, että joskus joku tulevista koiristani saa elää mahtavan ja hyvän, tasapainoisen elämän, koska minä ymmärrän sitä paremmin. 

Katsokaa alla olevat youtube-videot. Olisitko osannut osoittaa kaikki stressaantuneen koiran rauhoittavat signaalit ja eleet?

Päivitystä

Kaapon leikkauksesta on kulunut viikko ja kaksi päivää. Alkuun Kaapo oli tosi pirteä ja kipuja ei tuntunut olevan. Koiran liikkumista piti rajoittaa, koska se olisi halunnut vain riehua ja rellestää. Lauantaina otin kipulaastarin kyljestä pois ja sen jälkeen alkoi alamäki. Koira muuttui päivä päivältä apaattisemmaksi ja siitä huomasi, että kipuja oli kovasti. Maanantaina aloitimme opiaattijohdannaisten syöttämisen eli tramadolia kivun lievitykseen. Tiistai-iltana Kaapo alkoi kipeytyä tosissaan, keskiviikkona tramadol annostusta nostettiin kahdesta tabletista kolmeen. Siltikin vielä koko sen keskiviikon ja torstain oli mielettömän kipeä. Vasta torstai-iltana olo alkoi koiran helpottumaan. Onneksi. Kaapo piristyi hieman ja nousemaan seisominen ei ollut enää niin vaikeaa ja kivuliasta. Tänään eläinlääkäriin verikokeisiin. Maksan toivomme kestävän nämä rankat lääkekuurit, aiemminhan se otti itseensä doximycin-kuurin aikana.

Jospa sitä pikku hiljaa alkaisi toipumisen merkkejä näkyä...


25.09.2015

Kaapon maksa-arvot olivat vain hieman koholla, mikä on kuulemma normaalia lääkekuurilla. Kipulääkitystä lisättiin.
Kaapo alkoi pikkuhiljaa toipua ja tramadolin annostusta vähennettiin pikkuhiljaa. Myös antibiootit loppuivat ja kortisolia alettiin pienentämään. Huimauskohtaukset palasivat, joten Aistin eläinlääkäri neuvoi nostamaan kortisonitason 30mg päivässä sekä aloittamaan antibiootit uudestaan. Antibiootti jatkuu nyt kuukauden ajan, kortisonia syödään jouluun saakka tällä annoksella ja ehkä vasta sitten aletaan pikku hiljaa alentamaan annostusta.

Aistin neurologi arveli, että kyseessä olisi pitkittynyt tulehdustila, joka on sitten vaikuttanut kaikkeen. Meidän oma, paikallinen eläinlääkäri nosti esille epäilyn autoimmuunisairaudesta. Kumpi lie, sitä ei tiedä. Mutta lääkitys on kumpaankin sama. Kortisoni.

Tällä hetkellä Kaapo voi hyvin. Pikku hiljaa lenkkien pituutta lisäillään, nyt mennään jo sellainen 400 metriä. Ja hyvin poika jaksaa!

Summa summarum... taas

Näköjään kuukausi sitten olen kirjoittanut viimeksi. Ei vaan ole jaksanut. Vaikka kirjoitettavaa olisi riittänyt runsain mitoin. Summaan tähän nyt tapahtumat lyhyesti. Lyhyestä virsi kaunis ja jospa saisi kirjoittaa "The End" loppuun.

Rinjan nisätulehdus lähti paranemaan tosi hyvin. Rino tervehtyi siinä samaan aikaan. Kaapon kohtauksia tuli ja meni ja sinne Aistiin oli aika varattuna tutkimuksia varten. Elettiin sunnuntai-iltaa, Aistiin olisi aika ollut tiistaina. Annoin koirilleni ruuat. Rinolle tuli paha olo heti syötyään ja viime aikojen Rinjan ja Rinon toisilleen kyräily huipentui siihen, että Rinja hyökkäsi oksentavan Rinon päälle. Syntyi oikea tappelu, jossa miteltiin ihan tosissaan. Yritin erottaa koiria siinä kuitenkaan onnistumatta. Olivat tarttuneet toisiinsa niin tiukasti kiinni. Viisainta oli poistua paikalta. Lähdin ulos saakka, että saisin Kaapon houkuteltua pois tappelun tieltä. Ja että minun läsnäoloni ei provosoisi liikaa koiria tappelemaan lisää. Taistelu loppuikin ja menin sisään ja huomasin heti ympäriinsä roiskuneen veren sekä verivanan joka kulki olohuoneesta pesuhuoneeseen. Mikään ei valmistanut siihen, mitä näin seuraavaksi. Rinja tuli pesuhuoneesta verta valuen ja toinen silmä roikkui poskella. Silmästä, tai siis silmäkuopasta valui verta noronaan. Näytti myös siltä, että silmä olisi haljennut ja silmämunan sisältä olisi tursunnut "tavaraa", jotain pehmeän näköistä mönjää. Täytyy myöntää, että tuossa vaiheessa meinasi kädet jo vapista, mutta aikaa henkiselle heikkoudelle ei ollut. Eli päivystykseen pitäisi koira saada, joten puhelin käteen ja eläinlääkärien numeroita puhelimen muistiosta selailemaan. Niitä taitaakin siellä muistiossa olla 16 kappaletta ja valitettavasti kaikkia niitä olen jossain vaiheessa tarvinnut..

Langan toisessa päässä vastasi vastaaja, jonka viesti tavasi minulle päivystävän eläinlääkärin numeroa. Perhanan kynä ei toiminut, enkä saanut numeroa muistiin. Uusi mustekynä käteen ja uusi soitto klinikan numeroon. Sain numeron, mutta huomasinkin eläinlääkäriä tavoitellessani, että olinkin kirjoittanut numeron väärin. Nyt myönnän heikkouteni jo toiseen kertaan. Hyperventiloin. Mutta vain hetken, kunnes sain itseni vakuutettua, ettei koira kuole siihen, jos silmä roikkuu poskella. Rinja istui vieressäni ja yritti toisella etutassullaan kokeilla silmää "mikäs hitto tässä heiluu, sehän täytyy huitaista pois"... Toisella kädellä pitelin koiraa, toisella soitin taas kerran klinikan numeroon ja kolmannella kädellä kirjoitin vastaajan hitaasti, äärimmäisen hitaasti taavaaman puhelinnumeron. Nyt sain kirjattua sen oikein. Mutta päivystäjäpä ei vastannut puheluuni vaan taas vastaaja vastasi ja neuvoi minua jättämään viestin äänimerkin jälkeen. Voi hemmetin hemmetti. Yritin tavata rauhallisella äänellä mitä oli tapahtunut ja pyysin soittamaan takaisin. Viesti varmaan meni näin: NYTÄKKIIAPPUU, KOIRALTANIPUTOSSILMÄ, SOITA MULLEÄKKIITAKAS!!!!.......................................................................................................................................................................AINIIN,PUHELINNUMEROMEINASUNOHTUU. SE ON 0451XXXXXX!HEIPPA!

Onneksi eläinlääkäri soitti ihan muutamassa minuutissa takaisin ja neuvoi ensiavun. Märkää rättiä silmän päälle ja sassiin. Silmä ei saa kuivaa. Tässä vaiheessa olin myös ehtinyt soittaa apuun ystävät ja kylänmiehet, koska minun piti ihan oikeasti päästä vessaan eikä Rinjaa voinut yksinkään jättää. Ne nuo virtsaputket YNNÄMUUT tuppaa toimimaan tehokkaasti paniikissa. Ja Venäjänreissulle lähteny, ei onneksi kauas ehtinytt Harrikin tuli takaisin kotiin hälytyksen kuultuaan ja päästiin matkustamaan klinikalle noin puolen tunnin päästä silmän pullahduksesta. Jännä osuus loppuu tähän, koska klinikalla Rinja nukutettiin ja silmää alettiin operoida paikalleen. Tunnin verran kesti tuo operaatio ja mukaan saimme hieman sekavan koiran pullotavan silmän kanssa. Silmä painettu puulastalla takaisin paikoilleen ja luomet ommeltu toisiinsa kiinni.

Valitettavasti silmä ei osoittanut parantumisen merkkejä vaan pullotti edelleen kuin pingispallo kireiden luomien takana, joten tiistaina oli taas lekurireissu edessä ja silmä poistettiin. Samana päivänä olisi ollut Kaapon neurologiset tutkimukset, mutta sinne emme siis päässeet....

Nyt siis alkoi Rinjan silmä, tai oikeastaan silmäkuoppa paranemaan. Ja hyvin paranikin. Kaapo oli melkein viikon ilman minkäänlaista kohtausta. Sitten ne tulivat takaisin. Pahempina ja useammin toistuvina. Koira ei voinut elää normaalia elämää. Liikkuminen huimasi. Uusi aika neurologille varattiin...

Viikko sitten maanantaina Kaapo pääsi neurologin tutkimuksiin. Neurologi tutki Kaapon liikkumista, testasi uhkavasteen (joka oli pienentynyt) sekä asentotunnon. Lisäksi minulla oli mukana videonpätkiä Kaapon kohtauksista. Magneettikuvissa näkyi jotain ylimääräistä, joka ahtautti selkäydinkanavaa. Tämä outo kasvu oli heti kallonpohjan takana olevien nikamien kohdalla, joten selkäydinneste ei päässyt virtaamaan normaalisti. Selkäydinneste painoi pikkuaivoja ja tasapainoaisti järkkyi tämän vuoksi. Vaihtoehtoja ei meille annettu. Kaapon auttamiselle oli vain yksi keino. Leikkaus. Neurologi epäili kystaa, mutta varma ei voinut olla ennen kuin koira leikattaisiin ja nähtäisiin mitä siellä selkärangassa olisi. Mukaan saimme reseptin kortisonille, jonka pitäsi auttaa siihen asti, että saisimme järjestettyä kotona asiat ja pääsisimme uudestaan Eläinsairaala Aistiin. Leikkaukseen.

Kortisoni auttoi ja reilun viikon Kaapo elikin täyttä elämää. Riehui ja riemuitsi.

Leikkaus olisi vaativa ja kestäisi kauan eikä varmuutta onnistumisesta annettu. Kaapo joutuisi jäämään vielä yöksi tarkkailuun, koska siellä haluttaisiin nähdä, käveleekö Kaapo edes ja kuinka muuten toipuu rankasta leikkauksesta.

Nyt viime tiistai-iltana pakkasin matkaa varten Kaapolle ruokaa ja oman pupun. Pupu olisi sairaalassa muistuttamassa omasta kodista. Yksin oudossa ympäristössä ei ole koiran mukava olla. Varsinkaan leikkauksen jälkeen. Tietenkin kunnon Kaapomaiset eväät mukaan, eihän koiraa sovi nälässä pitää, leikkaukseenkin kun piti mennä tyhjin vatsoin. Olisi sitten edes illalla tuttua ruokaa. Ja seuraavana aamuna.... Olin oikea optimisti, kun ajattelin, että tietenkin ahmatti-Kaapo haluaa syödä heti kun herää kunnolla...

Keskiviikkona aamuyöstä Harri lähti Kaapon kanssa Vantaalle. Minä jouduin jäämään kotiin pitämään huolta muista eläimistä. Reilun vuorokauden reissu ei onnistuisi, jos me molemmat lähtisimme. Jättäisimme muut eläimet oman onnensa nojaan. Keskiviikkopäivänä olin kuin tulisilla hiilillä. Odottelin uutisia. Kaapon valmistelut leikkaukseen olivat alkaneet jo puoli yhdeksän jälkeen ja aika vaan kului... Tunti. Kaksi... Kolme.... Neljä..

Lopulta iltapäivällä Harri soitti, että ovat tulossa kotiin. Kaapokin!!!! Leikkaus oli mennyt hyvin ja hetí narkoosista toivuttuaan Kaapo oli noussut jaloilleen ja ollut valmiina lähtemään kotiin. Epätoivoisesti. Lähtötohinoissa oli vääntänyt kunnon tortut eläinsairaalan lattialle, joten suolikin toimi loistavasti. Ei ollut mitään syytä miksi Kaapon olisi pitänyt jäädä tarkkailuun. Vahva Kaapo!

Eläinlääkäri ei ollut osannut kertoa, mitä siellä Kaapon selkärangassa oli. Tai kertoihan se, että siellä oli sidekudosta ja jotain rasvan näköistä kasvustoa sellaisissa paikoissa, missä ei olisi pitänyt olla. Mutta ei osannut kertoa mistä ne johtuivat.. Näytteet lähtevät patologille tutkittavaksi ja tulokset tulevat aikanaan...

Kahdeksan maissa illalla kotiin saapui väsynyt ja kipeä Kaapo. Ei maistunut vesi ei ruoka.  Häntä koipien välissä se hoippui nukkumaan. Ei jaksanut pissallakaan käydä. Ja tästähän minulle tietysti nousi hätä, mutta päätin olla panikoimatta. Katsotaan sitten huomenna. Kipulaastari kyljessä laittaa koiran vielä enemmän pökkyrään ja mietinkin jo sen poistamista ja kipulääkkeiden antoa suun kautta. Mutta onneksi jätin laastarin paikalleen, koska se näyttää tosiaan auttavan hyvin.

Yön aikana Kaapo oli siirtynyt lattialta sänkyyn nukkumaan. Aamulla pissakin irtosi jo loistavasti. Ruokakin maistui. Ja puolenpäivän aikaan tonnikalavesi upposi hyvin, aamulla juotin vielä ruiskulla. Iltapäivällä häntäkin heilui hieman ja kohosi pois takajalkojen välistä. Liikkuminen on vielä jäykkää ja niska on selvästi kipeä. Mutta hieman pystyi jo itseään ravistelemaan ja venyttelemään. Hitsin hyviä merkkejä.  Vahva ja reipas Kaapo! Puolitoista vuorokautta on nyt kulunut leikkauksesta piakkoin ja ihan hyvältä näyttää. Niskassa on iso haava, tikattu tietenkin kiinni. Kyljessä on kipulaastari, jonka saa poistaa ylihuomenna. Kuukausi pitäisi Kaapon malttaa ottaa todella rauhallisesti. Sen jälkeen pikkuhiljaa paluu normaaliarkeen. Fysioterapiaa ja allasjumppaa. Kuopioon on lähiaikoina avautumassa koirien uimala, meidän onneksemme...

Kolmen viikon loma hujahti hetkessä. Ei tässä hirveästi ehtinyt rentoutua, entistä väsyneempi olen. Mutta en viitsi valittaa. Ei ole valittamisen aihetta. Mulla on kolme sitkeää sissiä, elämäni sankaria, yhä vierelläni. Nuo rakkaat karvakorvat....

Summa summarum, oiskohan tämä The End näille sairasteluille? Saataisko hetki huokaista ja kerätä voimia?