maanantai 25. tammikuuta 2016

Suunnaton ikävä

En ole pystynyt aukaisemaan blogiani aikoihin. Nyt aukaisin ja kyyneleethän ne alkoivat virtaamaan heti. Saa nähdä pystynkö edes kirjoittamaan.. Vieläkään...

Yritän lyhyesti, sen enempään en pysty.

Jouluna jouduimme sanomaan hyvästit Kaapolle. 23.12 aamulla puoli yhdentoista tienoilla Kaapo matkasi sateenkaarisillan toiselle puolelle. Kaapon munuaiset lakkasivat toimimasta. Kaikkemme yritimme, mutta mistään ei enää ollut apua.

Raskain mielin vietimme joulua. Kipeää tekee vieläkin vaikka pitäisi jo muistella niitä hyviä hetkiä. Mutta ei vaan pysty muistelemaan mitään. Varmaankin se, että  Kaapon edestä taisteltiin paljon ja pitkään ja Kaapo taisteli itsekin, tekee ikävästä vielä suuremman. Tuntee epäonnistumista. Kun mikään ei auttanutkaan. Vaikka kaikki näytti leikkauksen jälkeen niin hyvältä. Ja sitten yhtäkkiä rakas ruttunaama olikin poissa.

Rottweilerin kokoinen aukko on meidän sydämissä ja se pitää saada täytettyä. Ja ehkäpä kuukauden päästä niin tapahtuukin. Ja ehkäpä kipeät muistot väistyvät, kun ohjaa uutta rottweilerpentusta uuden elämän alkuun...


Kevyet tassut Kaapo sinulle siellä sateenkaaren toisella puolella...

perjantai 11. joulukuuta 2015

Koiramainen arki rullaa radallaan

Rinjan spondyloosia lääkitään nyt jo aika vahvoilla lääkkeillä. Viime kerralla akupunktiossa käydessämme katsoimme kesäiset röntgenkuvat, joissa spondyloosi näkyy. Ja nyt eläinlääkärin painellessa reagoi voimakkaammin kuin viimeksi. Pahaltahan se näytti ja heinäkuun aikana kaiken lisäksi lopetettiin nutrolin nivel monitehon käyttö ja tilanne alkoi heti pahenemaan. Kaiken sen kaikkien koirien sairastelu- ja lääkitysrumban keskellä ei lisäravinteet olleet ensimmäisenä muistilistalla ja se taisi kostautua. Nyt yritetään löytää taspainoa lääkityksessä (Gabapentin actavis 400mg 2-3krt/vrk, tarvittaessa tramal ja norocarp lisäksi ohjeiden mukaan) ja välillä onkin hyviä päiviä ja välillä sitten totaalisen huonoja. Rinja ei onnu eikä siitä ulospäin huomaa, jos ei osaa katsoa. Se mennä viuhtoo niinkuin aina ennenkin. Mutta levottomuus paljastaa, että välillä on kipuja ja niitä sitten lääkitsemme nopeavaikutteisilla lääkkeillä. Tuleva joulu onkin meidän viimeinen yhteinen joulumme..

Kaapolla on enää reilu viikko kortisonikuuria jäljellä. Todellakin toivon, että siitä päästään eroon lopullisesti. Maksa-arvot ovat kohonneet ja Kaapon alavatsa onkin turvoksissa ja välillä jopa kipeä. Samylin-kuurilla saimme tilanteen rauhoittumaan, lisäksi akupunktioneuloilla hoidettiin myös maksaa ja turvotus lähtikin hyvin laskemaan jo seuraavana päivänä. Mutta jotenkin minulla on tunne ettei kortisonista päästä eroon...
Kaapon lihakset jumiutuu todella helposti, siksipä se ihan itse tuleekin melkein joka ilta vaatimaan hierontaa. Tässä vaiheessa sen limakalvot suussa ovat aika vaaleapigmenttiset, hieronnan jälkeen olo on helpottunut ja limakalvot ovat ihan normaalit. Fiksu koira tietää mikä helpottaa..

Rino on nyt hoksannut, että minun korkeitakin verensokeireita voi ilmaista. Ja vaihteeksi minulla onkin ollut niitä korkeita aika paljon niin poika on saanut harjoitusta. Lisäksi minusta alkaa tuntua, että se huomioi myös minun nopeat verensokerin laskut. Bonusta vain! Yöharjoituksia emme ole vielä tehneet. Siis sellaisia harjoituksia, että se yöllä tulisi minut herättäämään matalien (tai korkeiden) sokereiden takia. Nämä harjoitukset olen päättänyt jättää siihen, kun Rinjaa ei enää ole tai Rinja hyväksyy Rinon paremmin lähelleni. Nyt välillä on niin ja näin se hyväksyminen. Ja jotenkin uskon, että jos tosipaikka on yöllä, Rino tulee minut herättämään Rinjasta huolimatta.. Ja vielä yksi huomio. Rino on alkanut tehdä ilmaisuja jo 4.9 paikkeilla. Ei ole ollenkaan huono juttu, koska jos tuon alle laskee verensokerini, olo heikentyy nopeasti. Tuossa vaiheessa kun syön jotain, olo pysyy normaalina. Tuo koira alkaa olla pian elävä verensokerimittari! Vaikkakin harjoituksia tietenkin täytyy tehdä koko ajan, nopeasti hommat unohtuu, jos laiskotellaan...

Olemme nyt jonkin verran tehneet hajutunnistusta eri koirien hajuilla, vähän kuin id-tunnistusta mutta koirien hajuilla. Kahden purkin erottelut sujuu jo hyvin. Jos on helppoja hajuja, esim. verrokkihajuina Kaapon ja Rinjan hajut ja sitten se yksi vieras etsittävä haju, helposti löytyy. Mutta ei passaa laittaa hajuradataa täyteen erilaisia vieraiden koirien hajuja, liian vaikeita tässä vaiheessa.

Mikä huipuinta nyt tässä meidän uudessa harrastuksessa, taidamme saada lisää innokkaita harrastuskavereita. Ainakin kaksi. Porukassa olisi niin paljon mukavampi harjoitella, voisi vaihdella ajatuksia ja pohtia eteen tulevia ongelmia...


maanantai 16. marraskuuta 2015

Luottamus. Ylpeys. Onni. Rakkaus. Koira

Viime viikon puolessa välissä ilmestyi facebookiin ilmoitus kadonneesta koirasta.

Torstaina sain kaveriltani soiton, jonka sisällöstä en ensin ymmärtänyt yhtään mitään. Olin juuri juoksuttamassa Tatsia kentällä, joten keskittymiseni oli aivan jossain muualla kuin puhelussa. Se oli pipoani syövässä hevoisessa. Lyhyen puhelun jälkeen kuitenkin huomasin viipottavani vauhdilla sisälle, syöväni hädissäni banaanin, pakkaavani jäljestyskamat ja etsiväni puhtaan lasipurkin monien hajuerottelu-lasipurkkieni joukosta. Rinokin aisti ilmassa jotain, koska alkoi vikisemään ja juoksemaan huushollissa ympyrää. No, Rinon levottomuus palkittiin ja lähdettiin käveleksimään tien risteykseen, josta meidät oli tarkoitus poimia kyytiin. Olimme lähdössä etsimään pientä, kadonnutta koiraa.

Vähän oli ajatukset sellaiset, että mitähän tästäkin tulee. Rino ei ole koskaan etsinyt koiria tai muitakaan eläimiä. Hajutunnistustahan olemme opiskelleet jo vaikka kuinka kauan, mutta hypokoirana oleminen on kuitenkin eri juttu kuin kadonneiden etsiminen. Ja ID-kokemus kovinkin vähäistä. Jäljestys ja henkilöetsintä jotenkuten hanskassa. Mutta tottakai lähdimme auttamaan, virallinen etsijäkoira ehtisi paikalle vasta monen päivän kuluttua. Ja kyllähän Rino aivan varmasti kertoisi, jos pikkukoira olisi lähellä...

Paikan päällä kadonneen koiran omistaja laittoi pienen kaulapannan mukanani olleeseen lasipurkkiin ja annoin Rinolle alkunuuskut. Sitten mumisin jotain epämääräistä etsimisestä, koska eihän meillä ollut mitään käskysanaa tällaiseen. Eikä tarvinnutkaan näköjään...

Pienen epämääräisen pihalla pyörimisen jälkeen Rino lähti kannustuksestani (tai siitä huolimatta) talon taakse. Sitten lähtikin höyryveturi käyntiin. Nenä kävi, en ikinä ole kuullut sellaista röhkintää kyseisen koiraksi nimetyn eläimen hengitysrööreistä. Kirsu maata viiltäen se nuuhki ja päättäväisesti vei minut kuusiaidan takaa lähtevälle polulle ja sieltä valtatielle ja kohti Joensuuta. Valtatien reunaa pitkin juostiin, Rinolla nenä edelleen maassa ja minä yritin kumppareilla epätoivoisesti pysyä pystyssä. Lopulta vauhti hiipui ja koira oli hieman ymmällään. Katseli pellon yli kauempana olevalle talolle. Ajattelin, että siinäkö se nyt oli tämä jäljestys. Vein koiran tien toiselle puolelle, pienelle pellolle, siellä Rino vaan oli ja käyskenteli. Tulimme takaisin valtatielle ja Rino tahtoi taas kohti pellon takana olevaa taloa. Siispä soitin kadonneen koiran kotopihamaalle jääneelle ystävälleni ja kehoitin kyselemään lupia pihamaiden läpi kulkemiseen. Lupaa odotellessamme lähdimme kiertämään kauempana menevää reittiä pitkin, reitti kuitenkin johti pihamaalle. Tarkkaan Rino tutki pihamaan ja kaikki rakennukset, joitakin kohtia tarkemmin kuin toisia. Selvästikin jotain kiinnostavaa. Metsän reunassa alkoi vinkua, hyppiä minua vasten ja näykkiä hihaani. Se oli selvä merkki ettei sinne metsään ole hyvä mennä.

Palasimme lähelle kadonneen koiran kotia. Siellä Rino tahtoi kerta toisensa jälkeen naapurin pihaan. En uskaltanut sinne lähteä, jos pieni koira siellä piilotteleekin ja sitten säikähtää meitä.

Jo tuolloin torstaina tuntui, että Rinolla oli hommassa selvä idea, se ei turhan päitten töytäillyt ja merkkaillut jokaista puskaa. Se ei välittänyt valtatien autoista kovinkaan kummoisesti eikä vastaan tulevista lenkkeilijöistä. Rinolla oli agenda, sillä oli tietty päämäärä, johon se pyrki askel askeleelta. Se suhtautui työhönsä tosissaan ja innoissaan. Se näytti onnelliselta. Ja lopulta myös väsyneeltä.

Seuraavana päivänä sain kuulla uutisia kadonneen koiran omistajalta. Rino oli ollut oikeassa. Etsijäkoirat olivat merkanneet täsmälleen samat alueet kuin Rinokin. Rino oli siis tiennyt mikä on homman nimi. Ja se oli tiennyt mitä hänen pitää tehdä. Se oli yrittänyt kertoa omalla tavallaan mitä se tiesi pienestä koirasta. Se, että ymmärsinkö minä kaiken mitä Rino yritti kertoa, onkin jo ihan eri juttu.

Minä epäilin koiraani. Epäilin, ymmärtääkö se asiasta yhtään mitään. Minä epäilin, miten se selviää vieraista ihmisistä, hajuista, ohikulkevista autoista. Mietin, missä vaiheessa se lyö hanskat tiskiin ja lähtee jahtaamaan vaikkapa autoja. Olin erittäin, erittäin epäileväinen koko projetkia kohtaan. Sain nenilleni. Nyt luotan koiraani enemmän kuin koskaan ennen! Tiedän, että jos on tosi kyseessä, Rino hoitaa homman. Se pystyy keskittymään ja jättämään kaiken epäolennaisen huomioimatta.

Olen ylpeä tuosta karvaturrista. Hemmetti vieköön, minkä tempun se teki. Aivan käsittämätöntä.

Olen onnellinen, että olen saanut parhaaksi ystäväkseni Rinon. Tykkään siitä ihan valtavasti. Se on sellainen raivostuttavan rakas kuumakalle.

Ja kipinä syttyi. Seuraavaksi aloitellaan hajutunnista vieraiden koirien hajuilla. Ehkäpä jonain päivänä voimme olla avuksi jollekin toiselle vielä enemmän..

Lopuksi vielä toivomus siitä, että pieni koira löytyisi...

torstai 5. marraskuuta 2015

Aseet nivelrikkoa vastaan

Spondyloosiin lähdettiin apua hakemaan Rinjalle. Selkä olikin hyvä. Yllätyksenä tuli, että oikea lonkka ei. Eikä vasenkaan. Tiesinhän minä, että lonkissakin jotain pientä voi olla, onhan se välillä oikeaa takajalkaansa ontunut. Mutta luulin kuitenkin spondyloosin aiheuttavan takapään liikkeiden ahtauden ja ajoittaisen jäykkyyden. Mutta se olikin lonkka!

Tunnustelemalla siis löytyi lonkan kipu, ei antanut painella vaan yritti paeta. Poloinen. Apua kipuun Rinja sai Soilen neuloista ja laserlaitteesta ja heti hoitosession jälkeen mummo oli parempi. Kahden viikon päästä mennään uudestaan akupunktioon.

Mutta miten olen voinut olla niin sokea, etten huomannut asioiden olevan noin huonolla tolalla? Jonkun mielestä ei ehkä asiat ole huonosti, koira kun ei ole kipeän oloinen (eihän se kipuaan näytä), se leikkii, juoksee ja on aktiivinen. Mutta minulle riittää pienikin kivun merkki. Sellainen merkki aiheuttaa stressireaktion, ja koiralle on hankittava kaikki maanpäällinen apu mitä saatavissa on. Kivusta ei tarvitse oikeasti kärsiä!!

Siispä Nutrolin Nivel Monitehon annostusta nostin heti eilen illalla ja pidän huolen, että syö annoksensa joka ikinen ilta. Ruusunmarjarouhetta saa kaksi kertaa päivässä. Back On Track-loimet käyttöön heti suuremmalla volyymilla. Ei vain pahimmilla keleillä vaan ulkona aina ja sisällä verkkoloimi mahdollisimman usein. Lisäksi Onsior-kipulääkekuuri kaupan päälle. Jatkoin myös kurkumatahnan syöttämistä kaikille koirille. Siitäkin tuli nyt muutama viikko taukoa, koska Rino alkoi kutisemaan ja kutinan syy piti selvittää. Aloitin silloin eliminaatiodieetin ja nyt lisäilen pikkuhiljaa aineksia takaisin ja katson mihin reagoi. Kurkumasta tietoa lisää täällä, jos jota kuta kiinnostaa: Turmeric for Health. Joku uskoo, joku ei. Minulle ihan sama mitä kukin uskoo. Itseäni auttoi kipuihin. Huomaan eron, kun nyt en ole syönyt kurkumaa vähään aikaan. Se maistuu niin pahalle, etten meinaa saada sitä alas :)

Lenkkeilyyn meille on tullut tietynlainen rytmi, nyt kun koirat ovat kipeitä tai toipilaita. Pitkiä lenkkejä seuraa lepopäivä, joilloin ulkoilumatkat ovat lyhyempiä. Ja niitä voi olla useampia päivässä. Seuraavana päivänä voidaan taas tehdä pidempi lenkki. Koiratkin tarvitsevat lepopäiviä, tämä on ihan tutkittu juttu.Lisäksi kipeät koirat tarvitsevat sitä lepoa vieläkin enemmän, ja tällä rytmillä on hyvin mennytkin karvakorvien viimeaikainen elämä. Ja toivotaan hyviä päiviä paljon lisää!!

BOT-mallit. Koirat suorastaan sukeltavat loimiinsa

keskiviikko 4. marraskuuta 2015

Kananpojat ja- tytöt

Rakkaissa, kultaisissa kanoissani jyllää jokin tauti. Tänään soitin läänineläinlääkärille, koska oireet viittaavat mycoplasma gallisepticumiin. Myco G on Eviran vastustettavien tartuntatautien listoilla eli, jos epäilee tartuntaa kanalassaan, asiasta on välittömästi tehtävä ilmoitus läänineläinlääkärille. Hänen kauttaan homma etenee Eviraan ja minä täällä nyt odottelen kuumeisesti mitä seuraavaksi tapahtuu.

Light Brahma-rouva ja Mille fleur-kanat


Kun kesällä kyseisen taudin epidemia puhkesi, moni kanaharrastaja joutui saneeraamaan positiiviseksi todennetun kanalansa. Käytännössähän tämä tarkoitti sitä, että kotkottajat oli lopetettava ja hävitettävä asianmukaisesti, tilat desinfioitava, aluset ja orret yms poltettava. Nyt niin radikaaleihin toimenpiteisiin tuskin tarvitsee ryhtyä. Kanaharrastajat odottelevatkin jo tietoa siitä, että kyseinen tauti poistuu vastustettavien tartuntatautien listalta ainakin harrastekanojen suhteen. Lihabroilerit ja tuotantomunijat ovat asia erikseen...

Ja tuohon minäkin pistän toivoni. Siis ettei tarvitse luopua kotkoistaan, vaikka myco g testi olisi positiivinen. Eniten ahdistaisi luopua Hattivatista. Siihen jättiläiseen on tullut kiinnyttyä erityisen kovasti. Onhan se semmoinen omituinen höpöttäjä. Ei mikään sylikana, mutta upea ilmestys ja aina potpottamassa rouvilleen tai mille vaan. Paitsi viime päivinä. Kukko on ollut aika hiljainen. Aivastelee, lima rohisee hengitysteissä. Toinen räkänokka on millekukko. Kanat ovat lievemmin sairaita. Aivastelua, pärskintää mutta ei rohisevaa hengitystä. Munia on aika vähän tullut viime aikoina, mutta en ole osannut olla huolissani siitä. Ovathan nuo brahmat ja millet sellaisia rotuja, jotka eivät niin paljon munikaan.

Light brahmat ja yksi blue brahma sekä kuusi milleä ja kaksi columbian buff nuorikkoa ovat tallin puolella olevassa kanalassa. Hopea brahmat, aikuiset columbian buff brahmat ja yksi tipu sekä pieni sekalainen seurakunta ovat uudessa kanalassa. Ja uuden kanalan puolella en ole pärskintää kuullut kuin ihan vähän. Mutta toisella puolella pihaa tauti jyllää sitten senkin edestä...

Columbian Buff nuorisoa, Blue Brahma nuorikko, millet ja Light Brahmat. Hattivatti on isoin





No, tässä sitä hyvin "rauhallisesti" odotellaan läänineläinlääkärin yhteydenottoa...

maanantai 28. syyskuuta 2015

Koiran stressistä

Onko Artulla, Rinjalla tai Ellula millaisia merkkejä stressistä nähtävillä vai ovatko ne kaikki onnellisia päästyään lenkille?
Eilen olin mielenkiintoisella luennolla, joka käsitteli koiran stressiä. Vaikka aiheesta olen paljon lukenut, niin uutta tietoa tuli enemmän kuin paljon. Taas silmät avautuivat hieman lisää ja taas ymmärtää omia koiriaan ja muitakin koiria himpun verran enemmän. En kuitenkaan tarpeeksi siltikään. Valitettavasti.

Mitä syvemmälle uppoaa koirien maailmaan, sitä enemmän se kiehtoo. Nuo alati uskolliset kumppanimme ansaitsisivat oikeasti enemmän kuin mitä me ihmiset niille annamme. Ne ansaitsisivat sen, että jokainen koiran omistaja opiskelisi edes sen minimimäärän koiran elekielen oppimäärästä. Edes sen alkeistason. Silläkin pääsee jo jonkin matkaa ja jotkin väärinymmärrykset voisivat ehkä jäädä tapahtumatta.

Häntäänsä heiluttava koira on iloinen. Vai onko sittenkään aina niin? Minulle tuli yllätyksenä kuinka paljon koiran elekielessä on eleitä, jotka ilmoitavat stressaantumisesta. Se lista jatkui ja jatkui ja jatkui vaan. Silmien siristys, hyvin huomaamaton stressin merkki. Haukotteleminen, kaikki koiran omistajat tietää tämän. Tassun nostaminen ilmaan istuessa tai seisoessa. Huulien nuoleminen, pään pois kääntäminen, katseen pois kääntäminen, nenän lipaisu, istuminen, maan nuuskiminen, ravistelu, läähättäminen, selän kääntäminen jne jne.

Jos koira jäykistyy, murisee, kiertelee jäykin jaloin "kohdettaan, tuijottaa", silloin koiran stressitaso on jo todella korkealla. Räjähdys on lähellä. Näissä tilanteissa ihmisen pitäisi olla rauhallisin. Koiraa ei saisi kuitenkaan rangaista näistä eleistä, koska jos tämä toistuu useasti, koira voi jättää nämä signaalit näyttämättä ja siirtyy suoraan toimintaan eli hyökkää. Toiset koirat kestää enemmän rangaistuksia, jotkin koirat jättävät signaalit pois jo muutaman kerran jälkeen. Koira ei ajattele, että sitä kielletään olemasta vihainen jollekin. Se ymmärtää asian niin, että sai nuhteita siitä, kun näytti nämä tunteet. Ensi kerrallapa en näytäkään niitä, niin isäntä on tyytyväinen.

Kaikista vaarallisin tilanne mitä voi kuvitella, saattaa tapahtua lasten läsnäollessa. Lapsi lähestyy koiraa tai menee koiran luo "läpsyttelemään" ja repimään turkista. Koira varmasti näyttää rauhoittavia signaaleja kertoakseen, että tilanne on siitä epämieluisa. Se ehkä katsoo toisaalle, nuolee huoliaan, haukottelee.. Lapsen vanhemmat eivät huomaa näitä eleitä vaan tilanne saa jatkua. Seuraava signaali voikin olla murahdus, varoittaminen. Ja mitäpä tästä seuraa yleensä? Koiraa rangaistaan... Ja tämä kun toistuu tarpeeksi usein, tai ei ehkä niin useinkaan, koira jättää murahtamisen väliin ja puraisee turkkia repivää lasta. Ja koiran viaksihan se menee vaikka syynä oli lasten turvallisuudesta piittaamattomat vanhemmat.

Mitä sitten tehdä, jos koira stressaa? Tietenkin stressaava asia tulisi poistaa koiran läheisyydestä. Tai minimoida tilanteet, joissa stressiä syntyy. Totuttaa eli siedättää pikku hiljaa stressaavaan asiaan "kipukynnyksen" eli stressitason alapuolella. Edetä koiran ehdoilla.

Mitä koira stressaa? Sepä ei olekaan niin yksiselitteistä, että voisi noin vain luetella asiat. Koirat ovat erilaisia ja ne reagoivat tilanteisiin eri tavoin. Omaa koiraa seuraamalla ja sen elekieltä opettelemalla löytää ne stressaavat tilanteet. Sellaista koiraa ei ole olemassakaan, joka ei joskus tuntisi oloaan enemmän tai vähemmän epämukavaksi.

Kaikkihan me haluamme, että oma karvaturrimme elää onnellista ja tasapainoista elämää. Ja se onnistuu oikeastaan vain niin, että opiskelemme niiden kieltä ja yritämme ymmärtää mitä koirat meille yrittävät viestiä.

Minua ahdistaa aivan suunnattomasti ne virheet mitä omien koirien kanssa tulee tehtyä. Analysoin joskus liiankin tarkkaan kaiken ja olen rasittava pilkunviilaaja. Ja sitten kun tajuan tehneeni virheen, tuntuu, että maailma kaatuu. Mutta pyrkimys on parempaan ja toivon, että joskus joku tulevista koiristani saa elää mahtavan ja hyvän, tasapainoisen elämän, koska minä ymmärrän sitä paremmin. 

Katsokaa alla olevat youtube-videot. Olisitko osannut osoittaa kaikki stressaantuneen koiran rauhoittavat signaalit ja eleet?








perjantai 11. syyskuuta 2015

Päivitystä

Kaapon leikkauksesta on kulunut viikko ja kaksi päivää. Alkuun Kaapo oli tosi pirteä ja kipuja ei tuntunut olevan. Koiran liikkumista piti rajoittaa, koska se olisi halunnut vain riehua ja rellestää. Lauantaina otin kipulaastarin kyljestä pois ja sen jälkeen alkoi alamäki. Koira muuttui päivä päivältä apaattisemmaksi ja siitä huomasi, että kipuja oli kovasti. Maanantaina aloitimme opiaattijohdannaisten syöttämisen eli tramadolia kivun lievitykseen. Tiistai-iltana Kaapo alkoi kipeytyä tosissaan, keskiviikkona tramadol annostusta nostettiin kahdesta tabletista kolmeen. Siltikin vielä koko sen keskiviikon ja torstain oli mielettömän kipeä. Vasta torstai-iltana olo alkoi koiran helpottumaan. Onneksi. Kaapo piristyi hieman ja nousemaan seisominen ei ollut enää niin vaikeaa ja kivuliasta. Tänään eläinlääkäriin verikokeisiin. Maksan toivomme kestävän nämä rankat lääkekuurit, aiemminhan se otti itseensä doximycin-kuurin aikana.

Jospa sitä pikku hiljaa alkaisi toipumisen merkkejä näkyä...


25.09.2015

Kaapon maksa-arvot olivat vain hieman koholla, mikä on kuulemma normaalia lääkekuurilla. Kipulääkitystä lisättiin.
Kaapo alkoi pikkuhiljaa toipua ja tramadolin annostusta vähennettiin pikkuhiljaa. Myös antibiootit loppuivat ja kortisolia alettiin pienentämään. Huimauskohtaukset palasivat, joten Aistin eläinlääkäri neuvoi nostamaan kortisonitason 30mg päivässä sekä aloittamaan antibiootit uudestaan. Antibiootti jatkuu nyt kuukauden ajan, kortisonia syödään jouluun saakka tällä annoksella ja ehkä vasta sitten aletaan pikku hiljaa alentamaan annostusta.

Aistin neurologi arveli, että kyseessä olisi pitkittynyt tulehdustila, joka on sitten vaikuttanut kaikkeen. Meidän oma, paikallinen eläinlääkäri nosti esille epäilyn autoimmuunisairaudesta. Kumpi lie, sitä ei tiedä. Mutta lääkitys on kumpaankin sama. Kortisoni.

Tällä hetkellä Kaapo voi hyvin. Pikku hiljaa lenkkien pituutta lisäillään, nyt mennään jo sellainen 400 metriä. Ja hyvin poika jaksaa!