Kerro, kerro kuvastin, ken on maassa typerin??

Kun Rinolla menee kuppi nurin, niin sitten se menee. Taas joudun itseäni katsomaan peilistä, että mitä tein väärin.. Rauhallinen koira muuttui stressaantuneeksi höseltäjäksi, joka piippaa pienimmästäkin asiasta. Huomaan, että sillä on todella, todella paha olla kaiken sen kiihkeyden alla. Aivot käy taas ylikierroksilla eikä koira saa rauhaa. Mitä tein??? Mitä tapahtui??

Alan siis muistelemaan...

Viikolla oli rally-tokotreenit, joissa Rino kulki kuin unelma. Meillä oli mukavaa ja koira oli todella rauhallinen.

Lauantain treeneihin otin Arminkin mukaan. Treenipaikalla Armi pääsi ensimmäisenä ulos autosta. Rino jäi huutamaan perään omassa kuljetushäkissään.. Kun sitten hieman myöhemmin laitoin Armin takaisin autoon, Rino hyppäsi ovesta ulos. Oli murtautunut ulos kuljetushäkistään..

Kävelimme Rinon kanssa treenialuetta ympäri ja seurailimme toisten koirien tekemisiä. Rino oli häkin rikkomis-episodista huolimatta todella rauhallinen ja rally-toko-rata meni hienosti läpi.

Sunnuntaiaamuna Rino läähätti, arvelin sen johtuvan siitä, kun sisällä oli aika kuuma ja koirat juuri olivat ulkonat riehuneet. Kävimme lenkillä ja siellä sillä oli koko ajan kiire eteenpäin eikä ollenkaan malttanut odottaa minua. Kiirekiirekiire.. Melkein turhauduin. Kaikki matkan varrella häkeissään ja juoksunaruissaan haukkuvat ja ryntäilevät koirat ohitimme kuitenkin hienosti.

Illalla vaihdettiin autoon uusi häkki Rinon rikkoman häkin tilalle. Tämä uusi häkki on hieman pienempi ja häkin seinien alaosat ovat vaneria. **Dingdingding** Hälytyskellojen olisi jo pitänyt soida. Enhän minä voi mennä Rinolle vaihtamaan häkkiä tuosta noin vain..

Koko matkan treenipaikalle koira piippasi.

Saavuimme treenipaikalle, jossa olemme viimeksi käyneet reilu vuosi sitten. Sieltä Rinolla on huonoja kokemuksia muista koirista ja ihmisistä. Ja tarkoitus oli fiilistellä kunnolla ennen suoritustamme. Rauhoittua ja katsella.

Auto jäi huonosti liian lähelle rataa ja Rino näki ensimmäisen koiran suorituksen häkistään. Muutamat ärjynnät päästi. Lähdimme kävelemään ennen omaa suoritustamme, kiersimme muutaman sadan metrin pituisen lenkin. Pysähdyimme kauemmaksi odottamaan vuoroamme radalle. Ja niinpä siinä sitten minut pääsi yllättämään ohikulkeva ihminen räksyttävän pikkukoiransa kanssa. En nähnyt heitä, koska olin selin. Ja pieni koira alkoi räksyttämään vasta kun oli liian myöhäistä minunkaan reagoida. Pikkupuudeli tempoi ja juoksi hihnassaan, huusi ja räksytti. Ja Rinolla meni hermot ja ärähti takaisin. Siihen kuivui meidän harjoittelut positiivisista koirakohtaamisista.. Ja heti perään tuli pyöräilijä juoksuttaen koiraansa pyörän vierellä. Ei mennyt ärinäksi, mutta Rino jähmettyi. Ei auttanut kuin mennä näköesteeksi..

Tässä vaiheessa minun olisi pitänyt ymmärtää jättää se hemmetin rally-tokorata tekemättä. Mutta sinne vain itseni koiran kera änkesin ja aivan väärässä tunnetilassa mentiin rata läpi. Rinohan teki, tottakai se tekee. Sillä on selkäytimessä kaikki tuollaiset radan suorittamiseen tarvittavat käskyt. Mutta kyllähän sillä kiinnostus muutaman kerran herpaantui radan laidoille. Eikä sen silmistä loistanut se tunne, mikä sillä yleensä on, kun jotain tehdään..  Treenien jälkeen käytiin Rinon kanssa kävelemässä, rauhoittumassa, ennenkuin lähdimme ajelemaan takaisin kotiin. Siltikin se koko kotimatkan piippasi ja vinkui häkissään. Ja minä hakkasin päätäni kojelautaan samaa tahtia: tyhmä tyhmä minä!! Suorastaan idiootti!! Siinä ajellessani sitten ynnäilin päässäni tekemiäni virheitä, joista suurimman osan kirjoitinkin tuohon ylle. Lisäksi Rinolla on nyt ollut lelut jonkin aikaa vapaasti saatavilla. Ja niillä on leikittykin yhdessä..

Ja miten meinasimme palautua tästä kuormituksesta? Jaa-a.. Parin päivän huilitauko treeneistä ainakin. Lelut pois. Pitkiä ja rauhallisia metsälenkkejä. Nenänkäyttöharjoituksia. Mikään ei lennä minun kädestäni, mitään en potkaise.

Joku ei nää mitään outoa tässä kirjoituksessani. Joku olisi korjannut piippaukset ja ärähtelyt komentamalla tiukasti. Kyllähän minä kiellän Rinoa. On sallittua tekemistä ja sitten on sitä ei sallittua tekemistä. Vaan tässä tilanteessa koira oli jo niin kuormittunut, että minun tiukat ei-komennot (ja äänessä olisi kuulunut tympääntyminen ja kiukustuminen, vaikka sitä kuinka yrittää peittää) olisivat vain pahentaneet asiaa ja koira olisi muistanut seuraavalla kerralla, että emäntäkin stressaantui näistä samoista jututista, joten niiden on oltava pahoja.. Nyt yritin kiinnittää huomioni itseeni, lopulta estin suoran kontaktin toiseen koiraan ainoalla sillä hetkellä käytössä olevalla tavalla eli menin itse väliin..

Mistään tuskin oli mitään hyötyä enää tuossa tunnetilassa. Vahinko oli ehtinyt tapahtua ja nyt palataan taas ihan helv*tinmoinen askel taaksepäin matkalla siihen pisteeseen, että vieraat koirat eivät ole Rinon mielestä pahin asia maailmassa..

Miten sitä voikaan olla niin tyhmä, että ihan tarkoituksella pilaa kaiken sen mikä on saavutettu? Olen niin vihainen itselleni, että savu nousee korvista.. Tällä hetkellä tuntuu, että voisin jo luovuttaa...

Koiranmuonatehtailua...

Kaikkihan meistä lukevat tarkasti mitä siinä koiranruokapussin kyljessä sanotaan. Olemmehan niin tietoisia siitä mitä me haluamme koirillemme syötää. Ruuan halutaan sisältävän kaikki hyvät rasvat, kaikki suoliston toimintaa ylläpitävät ravinteet, kaikki niveliä voitelevat ravinteet, kaikki mikä pitää koiran terveenä ja elinvoimaisena...

Kuinka moni meistä oikeasti lukee ne pienellä präntätyt tekstit? Tietää sen, mitä koiran syömä kuiva- tai märkäruoka sisältää? Vai uskommeko me sokeasti mainoslauseisiin ja helkutin hyvään markkinointiin?

Otan tässä vertailun kohteeksi ihan hyväksi haukutun Golden Eagle Holistic Health-koiranruuan. Holistic tarkoittaa kokonaisvaltaista eli ruoka sisältää kaiken mitä koira tarvitsee. Ruokaa mainostetaan luonnollisena täysravintona, joka sisältää valikoituja, korkealaatuisia proteiinien ja hiilihydraattien lähteitä sekä terveellisiä kasviksia ja hedelmiä - ilman kemiallisia säilöntä-, maku- tai väriaineita.

Sitten tutkaillaan mitä proteiininlähteitä ruuassa on käytetty. Kana, porsas, lohi kananmuna..  Ravintoaineselostus sanoo valkuaista olevan minimissään 23%.. Uskokaa pois, tuon yli sitä valkuaista ei todellakaan ole. Rasvaa 13%... 

Koostumusseloste menee siinä järjestyksessä kuin niitä aineiksia on ruuassa. Enemmän ensin ja vähemmän sitten Kanalihajauhoa sanotaan olevan yli 25%. Sitten tulee tumma täysjyväriisi, valkoinen täysjyväriisi, kaurapuuro, kananrasva, pellavansiemen, tomaattimurska.. Porsaanlihajauho > 5%, kananmuna > 3%, lohi >3%.. Juurikasjauho, herne, porkkana, alfaalfa, lohiöljy, kananmaksakastike, suola, merilevä, ycca, glukosamiini, kondroitiini, omena, karpalo, seleeni, inuliini, betakarotiini, L-karnitiini, beetaglukaani jne jne, myös maitohappobakteerit, vitamiint ja kivennäisaineet....

Omegan lähyeinä lohesta saatu omega-3 ja pellavansiemenet.

Glukosamiini ja kondroitiini nivelten voiteluun

Riisi ja viljat täyttävät koiran hiilihydraattitarpeet

Hedelmät ja kasvikset terveydenhoitoon ja -ylläpitoon

Jne jne

Tämä kaikki kuulostaa ihan hyvältä.. Jos unohtaa sen asian, että koira on lihansyöjä ja sen suolisto on niin lyhyt, ettei kasviksista ja hedelmistä ehdi ravintoaineita ja vitamiineja elimistöön imeytyä. Eikä myöskään riisistä ja viljasta. Ne kaikki ovat vaan vatsantäytettä ilman sen suurempaa hyötysuhdetta. Joten näiden osalta mainostaminen on harhaanjohtavaa. Eikö voisi vain todeta, että suurin osa ruuan sisältämistä aineista on vatsan täytettä? Lihaa on aivan liian vähän lihansyöjän tarpeiksi. Glukosamiinia ja kondroitiinia koiranruuissa on vain nimeksi, ne eivät koskaan yllä edes lähellekään vähimmäissuosituksia. Omegarasvat; kaikkihan tietävät, että rasva härskiintyy. Kuinkahan hyvässä hapessa rasva onkaan koiran ruuissa.? Maitohapot.. No, niiden pitäisi olla mikrokapseloidussa muodossa, että ne pääsisivät lähellekään sitä paikkaa, minne niiden kuuluisi mennä...

Hyvä asia on vitamiinit ja hivenaineet, joita koira saa tarpeeksi annossuositusta pienemmällä annoksella. Paitsi sinkkiä ja D-vitamiinia ja ehkä ei myöskään E-vitamiinia. Vaikka söisi suurinta annossuositusmäärää. Mutta niitä voi aina lisätä.

Tuo ylläoleva koostumuspähkäily liittyy Golden Eagle Holistic Health, Large Breed Adult- ruokaan..

Entäs jos haluaisinkin syöttää tuota hyväksiä haukuttua ruokaa pennulle? Silloin valitsen tietenkin Golden Eagle Holistic Health, Large & Giant Breed Puppy- kuivamuonan..

Lukaisen tuoteselosteen ja ravintoainekoostumuksen... Hmmm...luonnollinen täysravinto, joka sisältää valikoituja, korkealaatuisia proteiinien ja hiilihydraattien lähteitä sekä terveellisiä kasviksia ja hedelmiä - ilman kemiallisia säilöntä-, maku- tai väriaineita jne jne.... 

-Hei, hetkinen, mites tämä kuulostaa niin tutulta??

Niinpä niin, kun teen kahden saman valmistajan aikusten koirien ruuan ja penturuuan välillä vertailun, ei ole oikeastaan mitään vertailtavaa. Tuoteseloste ja ravintoainekoostumus ovat melkein identtisiä. Eli mikäs se penturuuan ja aikusten ruuan ero sitten onkaan? No, eipä taida olla mikään muu kuin raekoko ja hinta..

Sama toistuu muidenkin koiranruokamerkkien kohdalla.. Ruoka tulee samasta tehtaasta, samaan aikaan saman linjaston läpi. Erona vain se, että loppupäässä osa ruuasta ajetaan pienemmän "hakkurin" läpi. Että semmosta... 

Ehkäpä kannattaa hieman vilkaista säkkien tuoteselosteita ja valita se halvin tästä lähtien. Se koiralle sopivin allergiat ja yliherkkyydet huomioon ottaen. Ja lisätä kuivaruuan joukkoon paljon lihaa. Proteiinia ei kannata pelätä vaikka vanhat uskomukset niin väittävätkin. 

Tai sitten syöttää pelkkää lihaa. Raakaruokaa. Tutustua aiheeseen ja miettiä miten toteuttaa vitamiinien ja hivenaineiden tarpeen tyydyttymisen. Ei ole vaikeaa. Ja koira tykkää ja voi hyvin...

Uusi aika

Maaliskuun 10. päivä jouduimme hyvästelemään Rinjan. Rinja oli ollut levoton jo muutaman päivän ja sen olemuksesta näki, että nyt on aika luopua. Muutamana iltana se tuli viereeni istumaan sohvalla, nosti tassun käsivarrelleni ja katsoi silmiin. Rinjalla ei ollut enää hyvä olla.
Viimeiselle matkalle saatellessa selvisi, että nisäkasvain oli todella kipeä. Lisäksi perna oli nyt ilmeisesti alkanut vuotaa, paineet mummelilla olivat todella matalat. Suurinta rakkautta on päästää irti.

Rino jäi siis yksin. Se masentui täysin. Ruoka ei maistunut, mikään ei kiinnostanut. Rino vain nukkui. Akupunktio toi hetken helpotuksen, koira hiukan piristyi. Jonkin ajan päästä se vaipui taas jonkinlaiseen horrokseen. Lenkkeilimme paljon ja tutustuimme uusiin paikkoihin. Harjoittelimme nose workia, jonka piti olla se piristysruiske Rinolle. Mutta sekään ei riittäänyt ja jouduimme lopulta lopettamaan kaikki hajusteluharjoitukset, ettei huono fiilis pilaa kaikkea sitä mitä olemme jo oppineet. Ainoa asia mistä Rino innostui, oli tottelevaisuusliikkeet ja palkkana lelu. Mutta vietin nostattama innostus oli vain hetkellinen.

Jotain oli tehtävä.

Niinpä viidakkorumpu soimaan ja pyysimme ystäviä pitämään silmiään auki: täällä olisi koti tarjolla aikuiselle rotikka nartulle.

Muutamaa koiraa harkitsimme, mutta sitten sain vinkin nuoresta nartusta eteläisestä Suomesta. Otin yhteyttä omistajaan ja hän kertoi minulle koirastaan, josta joutui luopumaan. Jokin kolahti.

Eihän siinä montaa päivää mennyt kun haimme Armin kotiin. Tätä kirjoittaessani Armi on ollut meillä noin neljä vuorokautta ja koira on sopeutunut meidän elämään hyvin. Muuttostressi alkaa olla poissa ja koira jo rentoutuu. Ulkona se piehtaroi hangessa, heinissä ja hevonpaskassa.. Kaivaa kuoppia lumihankeen, nuuskuttelee hevosia, tutkii paikkoja ja lenkkeilee. Vielä emme ole alkaneet opetella sen kummempia tottelevaisuusliikkeitä, ensin totutellaan. Mutta pikkuhiljaa kai sitä pitäisi rallytokoilemaan ryhtyä..

Rino puhkesi kukkaan Armin myötä. Ruoka maistuu ja häntä heiluu. Ja minun omat silmät aukesivat. Pojasta on tullut aika tasapainoinen ukkeli. Jotain stressiperäisiä käyttäytymistapoja siihen on juurtunut mutta pahin särmä on taittunut. Tuntuu ihan oudolta katsella rauhallista, levollista koiraa.. Jos Rino tällaisena pysyy, niin luulen, että sen elämä on aika strerssivapaata.. Kotioloissa ja tutuissa paikoissa..

Pian alkaisi Kiva Koirakansalainen -kurssi, johon Rinon kanssa osallistumme. Kesäkuussa olisi testi ja jos Rino tuon testin läpäisee, se saa melko viralliset hypokoiraliivit.

Suunnaton ikävä

En ole pystynyt aukaisemaan blogiani aikoihin. Nyt aukaisin ja kyyneleethän ne alkoivat virtaamaan heti. Saa nähdä pystynkö edes kirjoittamaan.. Vieläkään...

Yritän lyhyesti, sen enempään en pysty.

Jouluna jouduimme sanomaan hyvästit Kaapolle. 23.12 aamulla puoli yhdentoista tienoilla Kaapo matkasi sateenkaarisillan toiselle puolelle. Kaapon munuaiset lakkasivat toimimasta. Kaikkemme yritimme, mutta mistään ei enää ollut apua.

Raskain mielin vietimme joulua. Kipeää tekee vieläkin vaikka pitäisi jo muistella niitä hyviä hetkiä. Mutta ei vaan pysty muistelemaan mitään. Varmaankin se, että  Kaapon edestä taisteltiin paljon ja pitkään ja Kaapo taisteli itsekin, tekee ikävästä vielä suuremman. Tuntee epäonnistumista. Kun mikään ei auttanutkaan. Vaikka kaikki näytti leikkauksen jälkeen niin hyvältä. Ja sitten yhtäkkiä rakas ruttunaama olikin poissa.

Rottweilerin kokoinen aukko on meidän sydämissä ja se pitää saada täytettyä. Ja ehkäpä kuukauden päästä niin tapahtuukin. Ja ehkäpä kipeät muistot väistyvät, kun ohjaa uutta rottweilerpentusta uuden elämän alkuun...


Kevyet tassut Kaapo sinulle siellä sateenkaaren toisella puolella...

Koiramainen arki rullaa radallaan

Rinjan spondyloosia lääkitään nyt jo aika vahvoilla lääkkeillä. Viime kerralla akupunktiossa käydessämme katsoimme kesäiset röntgenkuvat, joissa spondyloosi näkyy. Ja nyt eläinlääkärin painellessa reagoi voimakkaammin kuin viimeksi. Pahaltahan se näytti ja heinäkuun aikana kaiken lisäksi lopetettiin nutrolin nivel monitehon käyttö ja tilanne alkoi heti pahenemaan. Kaiken sen kaikkien koirien sairastelu- ja lääkitysrumban keskellä ei lisäravinteet olleet ensimmäisenä muistilistalla ja se taisi kostautua. Nyt yritetään löytää taspainoa lääkityksessä (Gabapentin actavis 400mg 2-3krt/vrk, tarvittaessa tramal ja norocarp lisäksi ohjeiden mukaan) ja välillä onkin hyviä päiviä ja välillä sitten totaalisen huonoja. Rinja ei onnu eikä siitä ulospäin huomaa, jos ei osaa katsoa. Se mennä viuhtoo niinkuin aina ennenkin. Mutta levottomuus paljastaa, että välillä on kipuja ja niitä sitten lääkitsemme nopeavaikutteisilla lääkkeillä. Tuleva joulu onkin meidän viimeinen yhteinen joulumme..

Kaapolla on enää reilu viikko kortisonikuuria jäljellä. Todellakin toivon, että siitä päästään eroon lopullisesti. Maksa-arvot ovat kohonneet ja Kaapon alavatsa onkin turvoksissa ja välillä jopa kipeä. Samylin-kuurilla saimme tilanteen rauhoittumaan, lisäksi akupunktioneuloilla hoidettiin myös maksaa ja turvotus lähtikin hyvin laskemaan jo seuraavana päivänä. Mutta jotenkin minulla on tunne ettei kortisonista päästä eroon...
Kaapon lihakset jumiutuu todella helposti, siksipä se ihan itse tuleekin melkein joka ilta vaatimaan hierontaa. Tässä vaiheessa sen limakalvot suussa ovat aika vaaleapigmenttiset, hieronnan jälkeen olo on helpottunut ja limakalvot ovat ihan normaalit. Fiksu koira tietää mikä helpottaa..

Rino on nyt hoksannut, että minun korkeitakin verensokeireita voi ilmaista. Ja vaihteeksi minulla onkin ollut niitä korkeita aika paljon niin poika on saanut harjoitusta. Lisäksi minusta alkaa tuntua, että se huomioi myös minun nopeat verensokerin laskut. Bonusta vain! Yöharjoituksia emme ole vielä tehneet. Siis sellaisia harjoituksia, että se yöllä tulisi minut herättäämään matalien (tai korkeiden) sokereiden takia. Nämä harjoitukset olen päättänyt jättää siihen, kun Rinjaa ei enää ole tai Rinja hyväksyy Rinon paremmin lähelleni. Nyt välillä on niin ja näin se hyväksyminen. Ja jotenkin uskon, että jos tosipaikka on yöllä, Rino tulee minut herättämään Rinjasta huolimatta.. Ja vielä yksi huomio. Rino on alkanut tehdä ilmaisuja jo 4.9 paikkeilla. Ei ole ollenkaan huono juttu, koska jos tuon alle laskee verensokerini, olo heikentyy nopeasti. Tuossa vaiheessa kun syön jotain, olo pysyy normaalina. Tuo koira alkaa olla pian elävä verensokerimittari! Vaikkakin harjoituksia tietenkin täytyy tehdä koko ajan, nopeasti hommat unohtuu, jos laiskotellaan...

Olemme nyt jonkin verran tehneet hajutunnistusta eri koirien hajuilla, vähän kuin id-tunnistusta mutta koirien hajuilla. Kahden purkin erottelut sujuu jo hyvin. Jos on helppoja hajuja, esim. verrokkihajuina Kaapon ja Rinjan hajut ja sitten se yksi vieras etsittävä haju, helposti löytyy. Mutta ei passaa laittaa hajuradataa täyteen erilaisia vieraiden koirien hajuja, liian vaikeita tässä vaiheessa.

Mikä huipuinta nyt tässä meidän uudessa harrastuksessa, taidamme saada lisää innokkaita harrastuskavereita. Ainakin kaksi. Porukassa olisi niin paljon mukavampi harjoitella, voisi vaihdella ajatuksia ja pohtia eteen tulevia ongelmia...

Luottamus. Ylpeys. Onni. Rakkaus. Koira

Viime viikon puolessa välissä ilmestyi facebookiin ilmoitus kadonneesta koirasta.

Torstaina sain kaveriltani soiton, jonka sisällöstä en ensin ymmärtänyt yhtään mitään. Olin juuri juoksuttamassa Tatsia kentällä, joten keskittymiseni oli aivan jossain muualla kuin puhelussa. Se oli pipoani syövässä hevoisessa. Lyhyen puhelun jälkeen kuitenkin huomasin viipottavani vauhdilla sisälle, syöväni hädissäni banaanin, pakkaavani jäljestyskamat ja etsiväni puhtaan lasipurkin monien hajuerottelu-lasipurkkieni joukosta. Rinokin aisti ilmassa jotain, koska alkoi vikisemään ja juoksemaan huushollissa ympyrää. No, Rinon levottomuus palkittiin ja lähdettiin käveleksimään tien risteykseen, josta meidät oli tarkoitus poimia kyytiin. Olimme lähdössä etsimään pientä, kadonnutta koiraa.

Vähän oli ajatukset sellaiset, että mitähän tästäkin tulee. Rino ei ole koskaan etsinyt koiria tai muitakaan eläimiä. Hajutunnistustahan olemme opiskelleet jo vaikka kuinka kauan, mutta hypokoirana oleminen on kuitenkin eri juttu kuin kadonneiden etsiminen. Ja ID-kokemus kovinkin vähäistä. Jäljestys ja henkilöetsintä jotenkuten hanskassa. Mutta tottakai lähdimme auttamaan, virallinen etsijäkoira ehtisi paikalle vasta monen päivän kuluttua. Ja kyllähän Rino aivan varmasti kertoisi, jos pikkukoira olisi lähellä...

Paikan päällä kadonneen koiran omistaja laittoi pienen kaulapannan mukanani olleeseen lasipurkkiin ja annoin Rinolle alkunuuskut. Sitten mumisin jotain epämääräistä etsimisestä, koska eihän meillä ollut mitään käskysanaa tällaiseen. Eikä tarvinnutkaan näköjään...

Pienen epämääräisen pihalla pyörimisen jälkeen Rino lähti kannustuksestani (tai siitä huolimatta) talon taakse. Sitten lähtikin höyryveturi käyntiin. Nenä kävi, en ikinä ole kuullut sellaista röhkintää kyseisen koiraksi nimetyn eläimen hengitysrööreistä. Kirsu maata viiltäen se nuuhki ja päättäväisesti vei minut kuusiaidan takaa lähtevälle polulle ja sieltä valtatielle ja kohti Joensuuta. Valtatien reunaa pitkin juostiin, Rinolla nenä edelleen maassa ja minä yritin kumppareilla epätoivoisesti pysyä pystyssä. Lopulta vauhti hiipui ja koira oli hieman ymmällään. Katseli pellon yli kauempana olevalle talolle. Ajattelin, että siinäkö se nyt oli tämä jäljestys. Vein koiran tien toiselle puolelle, pienelle pellolle, siellä Rino vaan oli ja käyskenteli. Tulimme takaisin valtatielle ja Rino tahtoi taas kohti pellon takana olevaa taloa. Siispä soitin kadonneen koiran kotopihamaalle jääneelle ystävälleni ja kehoitin kyselemään lupia pihamaiden läpi kulkemiseen. Lupaa odotellessamme lähdimme kiertämään kauempana menevää reittiä pitkin, reitti kuitenkin johti pihamaalle. Tarkkaan Rino tutki pihamaan ja kaikki rakennukset, joitakin kohtia tarkemmin kuin toisia. Selvästikin jotain kiinnostavaa. Metsän reunassa alkoi vinkua, hyppiä minua vasten ja näykkiä hihaani. Se oli selvä merkki ettei sinne metsään ole hyvä mennä.

Palasimme lähelle kadonneen koiran kotia. Siellä Rino tahtoi kerta toisensa jälkeen naapurin pihaan. En uskaltanut sinne lähteä, jos pieni koira siellä piilotteleekin ja sitten säikähtää meitä.

Jo tuolloin torstaina tuntui, että Rinolla oli hommassa selvä idea, se ei turhan päitten töytäillyt ja merkkaillut jokaista puskaa. Se ei välittänyt valtatien autoista kovinkaan kummoisesti eikä vastaan tulevista lenkkeilijöistä. Rinolla oli agenda, sillä oli tietty päämäärä, johon se pyrki askel askeleelta. Se suhtautui työhönsä tosissaan ja innoissaan. Se näytti onnelliselta. Ja lopulta myös väsyneeltä.

Seuraavana päivänä sain kuulla uutisia kadonneen koiran omistajalta. Rino oli ollut oikeassa. Etsijäkoirat olivat merkanneet täsmälleen samat alueet kuin Rinokin. Rino oli siis tiennyt mikä on homman nimi. Ja se oli tiennyt mitä hänen pitää tehdä. Se oli yrittänyt kertoa omalla tavallaan mitä se tiesi pienestä koirasta. Se, että ymmärsinkö minä kaiken mitä Rino yritti kertoa, onkin jo ihan eri juttu.

Minä epäilin koiraani. Epäilin, ymmärtääkö se asiasta yhtään mitään. Minä epäilin, miten se selviää vieraista ihmisistä, hajuista, ohikulkevista autoista. Mietin, missä vaiheessa se lyö hanskat tiskiin ja lähtee jahtaamaan vaikkapa autoja. Olin erittäin, erittäin epäileväinen koko projetkia kohtaan. Sain nenilleni. Nyt luotan koiraani enemmän kuin koskaan ennen! Tiedän, että jos on tosi kyseessä, Rino hoitaa homman. Se pystyy keskittymään ja jättämään kaiken epäolennaisen huomioimatta.

Olen ylpeä tuosta karvaturrista. Hemmetti vieköön, minkä tempun se teki. Aivan käsittämätöntä.

Olen onnellinen, että olen saanut parhaaksi ystäväkseni Rinon. Tykkään siitä ihan valtavasti. Se on sellainen raivostuttavan rakas kuumakalle.

Ja kipinä syttyi. Seuraavaksi aloitellaan hajutunnista vieraiden koirien hajuilla. Ehkäpä jonain päivänä voimme olla avuksi jollekin toiselle vielä enemmän..

Lopuksi vielä toivomus siitä, että pieni koira löytyisi...

Aseet nivelrikkoa vastaan

Spondyloosiin lähdettiin apua hakemaan Rinjalle. Selkä olikin hyvä. Yllätyksenä tuli, että oikea lonkka ei. Eikä vasenkaan. Tiesinhän minä, että lonkissakin jotain pientä voi olla, onhan se välillä oikeaa takajalkaansa ontunut. Mutta luulin kuitenkin spondyloosin aiheuttavan takapään liikkeiden ahtauden ja ajoittaisen jäykkyyden. Mutta se olikin lonkka!

Tunnustelemalla siis löytyi lonkan kipu, ei antanut painella vaan yritti paeta. Poloinen. Apua kipuun Rinja sai Soilen neuloista ja laserlaitteesta ja heti hoitosession jälkeen mummo oli parempi. Kahden viikon päästä mennään uudestaan akupunktioon.

Mutta miten olen voinut olla niin sokea, etten huomannut asioiden olevan noin huonolla tolalla? Jonkun mielestä ei ehkä asiat ole huonosti, koira kun ei ole kipeän oloinen (eihän se kipuaan näytä), se leikkii, juoksee ja on aktiivinen. Mutta minulle riittää pienikin kivun merkki. Sellainen merkki aiheuttaa stressireaktion, ja koiralle on hankittava kaikki maanpäällinen apu mitä saatavissa on. Kivusta ei tarvitse oikeasti kärsiä!!

Siispä Nutrolin Nivel Monitehon annostusta nostin heti eilen illalla ja pidän huolen, että syö annoksensa joka ikinen ilta. Ruusunmarjarouhetta saa kaksi kertaa päivässä. Back On Track-loimet käyttöön heti suuremmalla volyymilla. Ei vain pahimmilla keleillä vaan ulkona aina ja sisällä verkkoloimi mahdollisimman usein. Lisäksi Onsior-kipulääkekuuri kaupan päälle. Jatkoin myös kurkumatahnan syöttämistä kaikille koirille. Siitäkin tuli nyt muutama viikko taukoa, koska Rino alkoi kutisemaan ja kutinan syy piti selvittää. Aloitin silloin eliminaatiodieetin ja nyt lisäilen pikkuhiljaa aineksia takaisin ja katson mihin reagoi. Kurkumasta tietoa lisää täällä, jos jota kuta kiinnostaa: Turmeric for Health. Joku uskoo, joku ei. Minulle ihan sama mitä kukin uskoo. Itseäni auttoi kipuihin. Huomaan eron, kun nyt en ole syönyt kurkumaa vähään aikaan. Se maistuu niin pahalle, etten meinaa saada sitä alas :)

Lenkkeilyyn meille on tullut tietynlainen rytmi, nyt kun koirat ovat kipeitä tai toipilaita. Pitkiä lenkkejä seuraa lepopäivä, joilloin ulkoilumatkat ovat lyhyempiä. Ja niitä voi olla useampia päivässä. Seuraavana päivänä voidaan taas tehdä pidempi lenkki. Koiratkin tarvitsevat lepopäiviä, tämä on ihan tutkittu juttu.Lisäksi kipeät koirat tarvitsevat sitä lepoa vieläkin enemmän, ja tällä rytmillä on hyvin mennytkin karvakorvien viimeaikainen elämä. Ja toivotaan hyviä päiviä paljon lisää!!

BOT-mallit. Koirat suorastaan sukeltavat loimiinsa