Miltä Joulu maistuu?

Kuvassa Liekki varsana ja ensimmäinen hevoseni Lucky Git

Joulu on keskitalven juhla. Juhla, jolloin päivä alkaa voittaa yötä. Näin se on ollut muinaisista ajoista lähtien. Kunnes keksittiin Jeesus. Vähän aikaa joulua on juhlistettu Jeesuksen syntymäpäivänä. Sitten syntyi Joulupukki ja nykyäänhän tuo Joulu alkaa olla yhä enemmän Joulupukin juhla lapsille ja 'kulutusjuhlan keskeyttämisen aikaa' aikuisille. Hetki, jolloin voi rentoutua viikkojen kaupoissa juoksemisen, stressin ja kiireiden jälkeen. Kunnes normaali arki alkaa jälleen.

Onneksi en ajattele joulusta noin aikuismaisen kyynisesti. Ajattelen lapsekkaan viattomasti, minähän siis uskon vieläkin Joulupukkiin. Joka ikinen aattoilta tähyilen tähtitaivaalle, jos vaikka sen Petterin johtaman poroletkan näkisin vilahtavan taivaalla. Petteri, Ailu, Suivakka, Mutsikki, Valkko, Tilkku, Sipsu, Täpy, Turpo, Pyry, Kipinä, Maskotti, Saukki ja Poku. Ja tietenkin pulska pukki lahjasäkin kera reessä. No, suomalaiset porothan eivät osaa lentää eikä pukilla ole rekeä vaan ahkio. Sitäkin vetää korkeintaan kaksi poroa. Pikku juttu, ei se minun Jouluntaikaa häiritse. Ja tiedänhän minä ettei Joulupukkia oikeasti ole olemassa, mutta toivoisin että olisi. Hyväntahtoinen ja kiltti mies, joka tuo iloa ja onnea maailman lapsille edes kerran vuodessa. Tässä maailmassa tuollaista miestä tarvitaan. Siksi tähyilen joka aattoilta taivaalle kuin odottaen ihmettä tapahtuvaksi.

Kuva:YLE

Ei Joulu ole mikään törsäämisen ja ahmimisen juhla. Joulu on yhdessä oloa rakkaiden kanssa. Joulu on rauhaa ja raukeutta. Joulu on kynttilänvaloa. Joulu on lunta. Joulu on se erityinen tunne sydämmessä.

Joulu tulee myös ilman kiirettä ja stressiä. Ei se Joulu välitä onko joka ikinen nurkka tomutettu pölyttömäksi. Ei sitä haittaa, vaikka joulupöydästä puuttuu jokin perinteinen herkku. Ei se tunne huonoa omaatuntoa vaikka joulutervehdykset olisi lähettämättä. Eikä se varsinkaan halua kukkarosi olevan tyhjä kaikenmaailman joululahjojen ja muiden jouluostosten jäljiltä. Joululle riittää vähempikin. Se viihtyy luonasi, jos niin haluat. Jos tunnet niin sydämmessäsi.

Mitä minä tarvitsen saadakseni joulun tunnelman? Lunta ainakin. Lumi tuo aina mieleen lapsuuden Joulut. Ne ajat, jolloin jännitti niin himskatisti Joulupukin tulo. Ei meinannut pöksyissään pysyä. Varhaisimmat muistot ovat ajalta, jolloin asuimme isovanhempieni yläkerrassa. Jouluaterialle keräännyttiin pienen pöydän ääreen alakertaan. Sitten saapuikin Joulupukki. Turkis päällä ja pahvinaamari kasvoillaan. Isosta säkistään kaiveli muutaman lahjan. Muistan joulukuusen ja muistan tunnelman. Sellaisen rauhallisen mummin ja ukin aikaansaaman tunnelman. Mummin ja ukin luona aina oli rauhallista. Seuraava muisto on ajalta, jolloin asuimme kerrostalossa kylällä. Sillä aikaa, kun olimme saunassa (tai isovanhempien luona syömässä), oli joulupukki tuonut neljä nallea. Kaksi isoa ja kaksi pienenmpää. Toiset olivat veljelleni ja toiset minulle. Saimme päättää kumpi ottaa mitkäkin. Minä ihastuin heti nalleen, jolla oli mustat silmänympärykset. Huijasin siis veljeni ottamaan sen toisen nallepariskunnan, että sain juuri sen haluamani. Sitten hypätäänkin muistoissa kotvanen aika eteenpäin. Aikaan, jolloin oman koiran kanssa kuljeskelin lumisessa metsässä miettien Joulupukkia ja odottaen, että aika kuluisi ja olisi jo ilta. En enää uskonut Joulupukkiin, mutta toivoin hänen olevan totta.

Joulumuistoja ovat myös vanhempien "salaiset" joululahjapiilot. Kyllähän niitä paketteja taidettiin veljen kanssa käydä tutkailemassa. "Salaa"... Muutamana Jouluna isäni kävi vuokraamassa videonauhurin. Niin, aivan. Silloin aikoinaan videonauhuri ei ollut joka kodin vakiovaruste. Ai niinkuin mikäkö on videonauhuri? No se, mikä edelsi DVD-soitinta, tietenkin. Isä vuokrasi meille myös elokuvia. Disneyn piirettyjä katseltiin sitten videolta veljeni kanssa. Eräänä jouluna isä vuokrasi Modesty Blaise-elokuvan, sen vanhan ja alkuperäisen. Sekin on jäänyt joulumuistoksi. Muistan jopa muutamia kohtauksia kyseisestä elokuvasta, vaikka tuskin olin edes 12-vuotta. On ne nuo ihmiset aivot aika jännä kapistus.

Mitä muuta minä tarvitsen jouluntunnelmaan? Muuta kuin lunta ja muistot? Rakkaat ihmiset ja eläimet tietenkin. Entäs muuta? 

Paikka, jossa asun, muistuttaa talvisin Joulumaata. Luminen pelto, luminen metsä, vanhoja rakennuksia lumisine kattoineen. Metsän eläinten jälkiä pihamaalla. Lumitaakan alla notkuvia pihlajapuita. Varpusia, talitinttejä ja punatulkkuja. Jäniksiä, kettuja ja oravia. Ei kaupungin valoja eikä melua, vain tähtien tuike, puiden pauke sekä askelten narske pakkasessa. Rauhaa ja levollisuutta. Leikkiä ja iloisuutta. Onnellisuutta. Hevosen hirnuntaa ja kanan kotkotusta. Koiran haukahdusta. Revontulia ja hiljaista lumisadetta. Tallitontun vilahdus nurkan takana... 

Aattoaamu alkaa arkisin askarein, koirien kanssa aamutalliin kun tepastelen. 

Hevosetkin sen aistivat, on tunnelma nyt erilainen.

Hörähdellen ne tervehtivät, liikehtivät levottomasti, ulos jo tahtovat. 

Pakkasessa kirmaillen, hengitys höyryten ne telmivät ja sitten syömään asettuvat. 

Kaviot narskuen tallovat maata, kun kilpaa parasta paikkaa paalin ympäriltä halajaavat.

Kanalan oven takaa motkotus kuuluu. Ruokaa, valoa kanat jo tahtovat. 

Tipuset mamman helmoissa piipittävät, pian sinne tänne vipeltävät.

Kukko kiekuu, huomenen toivottaa.

Alle lumisten puiden koirien kanssa yhdessä sukellamme. 

Telmien ja hyppien, keppejä kannellen matka taittuu. 

Ei ristin sielua metsässä, puut vaan pakkasessa paukkuu. 

Vain minä, koirat ja kiireetön hetki. 

Jälkiä metsäneläinten tutkailemme, mukava on tämä Joulun retki.

Hetkeksi hevosen selkään piipahdan ja pienen matkan teemme. 

Poskia pakkanen nipistää.

Nautin laukan rytmistä, maisema silmissä vilistää. 

Hiljennän vauhtia ja ihailen jäätynyttä Pielijoen rantaa. 

Jäljet jäniksen sen kertovat, hieman jo jääkin kantaa.

Järven ja puita tuhansia, vaaran laelta kauas näen.

Jopa oman kylän kirkkomäen.

Hevonen korska lumista, kapeaa polkua eteenpäin kulkee.

Talvinen metsä meidät pian syleilyynsä sulkee.

Ilta jo hämärtyy.

Taivaan kansi tähtien painosta taipuu.

Tuike tuhansien, äärettömyydessä hiljaisuuskin kaikuu.

Tunnelma sydämmessä onnea on,

tämä hetki aivan unohtumaton.

Tässä vain olla vois,

en koskaan tahtoisi pois..

 

Ihanaa Joulun (t)aikaa kaikille!

 

... ja pian on Joulukin...

Joulu lähestyy kovaa vauhtia, kaamos on pahimmillaan. Ja sen tuntee kropassaan. Ei jaksa, ei kehtaa eikä ainakaan huvita tehdä mitään ylimääräistä.

Liekin kaviokuume on parantunut hyvin. Tosin eilen huomattiin, että se pirulainen oli käynyt takakavioissakin. Sitä ei edes kukaan ollut huomannut. Eilen sitten kengityksen yhteydessä nähtiin punaiset nauhat kavionpohjassa.. Otti päähän...

Kaapo on taas lääkekuurilla. Se saamarin patti alkoi taas kasvamaan etujalassa. Nyt on kaksi viikkoa lääkekuuria takana, antibioottia ja kortisonia. Vielä viikko antibiootti- ja kaksi viikkoa kortisonikuuria jäljellä. Lisäksi vatsansuojalääkket, maitohappobakteerit, molkosan ja korvatipat mahakipujen ja hiivaoireiden loitolla pitämiseen. Kummassakaan emme ole 100%:sti onnistuneet. Maha rulisee ja silloin tällöin Kaapo saa pahoja närästyskohtauksia. Rapsuti rapsuti, nahkaa ja korvia kutittaa. Käy niin sääliksi koiraparkaa. Patti on pienentynyt ja pehmennyt, mutta ei ole kadonnut kokonaan. Mutta tämä on viimeinen lääkekuuri, enää ei tuon patin häätöön syödä yhden ainutta pilleriä. Leikkaus on seuraava vaihtoehto. Jääköön arpi ja valkeat karvat, rokottakoon tuomarit niistä. Tai ehkä ei enäää osallistuta näyttelyihin? Mistä sitä tietää...

Vajaan kuukauden päästä minulla ja Rinolla alkaa hypokoira-koulutus. Kestää koko kevään, ensimmäinen jakso. Ja jaksoja tulee useita, niin monta kunnes koira osaa hommansa eli meikäläisen vahtimisen. Minun matalan tai korkean verensokeritason ilmaisemisen. Hyvin minä ne tähän saakka olen itsekin hoksannut, mutta tulee aika, jolloin en hoksaakaan. Ja silloin on koira hyvänä apuna. Ja koira aistii aiemmin sokeritason laskun matalalle kuin minä ja voi ilmaista sen. Näin ollen saan homman haltuun ennenkuin sokeritaso laskee vaarallisen alas. Mielenkiinnolla odotan, millainen koulutus on..

Kanalassa tapahtuu taas. Silkkikanan alle tyrkkäsin kolme viikkoa sitten viisi Mille fleur-kanan munaa. Eilen läpivalaisin munat. Yhdessä olikin jo särö. Muutamasta kuului piipitystä ja tipujen nokat heiluivat kiivaasti munien sisällä. Tänään siellä emokanan alla olikin jo yksi märkä ja pieni tipunen. Piipitti kovasti, kun siirsin emokanaa syrjään nähdäkseni paremmin. Kiire on töistä pian kotiin. Ovatkohan loputkin syntyneet jo? Pääsenkin muuttopuuhiin. Pikku pesue täytyy siirtää toiseen häkkiin etteivät isot kanat hätyyttele niitä. Silkkiemo kaiken kukkuraksi ei hautonut munia pesään vaan kanalan lattialle seinän viereen. Siinä se sitkeästi makasi, vaikka toiset talloivat ja kuoputtivat purutkin poloisen kanaemon päälle. Joulutipuset....

Ensi viikolla on jouluaatto. Joka vuosi sitä odottaa. Odottaa joulun tunnelmaa.  Nyt olisi tiedossa valkea joulu ilman turhaa hössötystä. En tiedä jaksanko kuustakaan koristella. Lepäilyä ja syömistä, ratsastusta ja normaali hommia. Siitä on meikäläisen joulu tehty jo monena vuonna...

Susia vai ei?

Kuva Public domain

 Kanta-arvio on 140-155 sutta. Tähän arvioon ei kuulu sudet, jotka poikkeavat itärajan yli Suomen itäisimpien kuntien alueille. Tämä arvio kattaa koko Suomen alueella pysysvästi liikkuvat sudet. Jos susia on oikeasti noin vähän, miksi havainnot niistä ovat lisääntyneet? Miksi petovahinkoja raportoidaan enemmän? 2000-luvun puolessa välissä susia oli enemmän (arvio jopa 270 sutta), mutta havaintoja vähemmän? Mikä nyt mättää? Kerrotaanko julkisuuteen vääränlaisia tietoja susikannasta? Vai ovatko susien käyttäytymismallit muuttumassa?

Susi kuuluu luontoon. Sen kuuluu tehdä tätä:

Kuva: Yellowstonen susia (www.archives.expressnews.ualberta.ca)

Ei siis tätä:

Kuva: Osmo Viitanen

 Eikä myöskään tätä:

 Kuva: TS/Toni Koskinen

Mitähän asialle voitaisiin tehdä ilman että tulisi ilmisota susien puolustajien ja meidän lemmikkinsä, perheensä (pienet lapset koulutiellä) ja elinkeinonsa puolesta pelkäävien kesken?

Kuva: Sepponet

 Oma kantani susiin on yksinkertainen. Tavallaan... Häirikkösudet pitäsi saada poistettua. Häirikkösudeksi sanotaan sutta, joka saalistaa koiria, lampaita, vasikoita, poroja. Häirikkösusi ilmaantuu ihmisten pihapiireihin. Se ei pelkää ihmistä. Häirikkösudet kulkevat helpon saaliin perässä. Ne oppivat, että ihmisten lähettyvillä on ruokaa tarjolla eikä sen eteen tarvitse tehdä juuri mitään. Ihmisen haju on niille positiivinen asia. Eli ne on positiivisesti ehdollistettu ihmiseen. Ja koiraihmiset tietävät mitä positiivinen ehdollistaminen tarkoittaa koiran koulutuksessa. Samalla tavalla ne sudetkin sen oppivat.

Sitten nämä häirikkösudet tekevät jälkeläisiä. Jälkeläisetkin oppivat samoille tavoille. Ja sama toistuu sukupolvesta toiseen, kunnes häirikkösusi on syrjäyttänyt tavallisen ja aran riistaa metsästävän suden. Koska onhan sanomattakin selvää, että täysin luonnon armoilla elo on kovempaa..

En minä halua, että susi metsästetään sukupuuttoon. Susi, tuo ylväs ja komea koiraeläin kuuluu Suomen luontoon siinä missä karhu, ilves, ahma, hirvi, kettu ja monet monet muut kotoiset metsäneläimet. Mutta omalle pihamaalleni minä en näitä halua. Vasta-argumenttina susikeskusteluissa monet käyttävät kysymystä "Miksi meillä on oikeus viedä susien elintilaa? Miksi meillä on oikeus tappaa niitä? Susi oli täällä ensin".. No niin oli. Mutta eikös se ole luonnon laki, että heikompi väistää vahvempaa??

Kaviokuumeisen selviytymisopas, mistä niitä saa?

Jonkinlainen selviytymisopas olisi kiva juttu oikeasti. Onneksi googlella löytyy paljon tietoa. Mutta löytyy myös niitä mutuja ja luulotteluja. Mutta parhaani mukaan olen yrittänyt auttaa tammaa. Ikäänkuin se hyvittäisi kaikki virheet ja laiminlyönnit (heinän sokeri ja vähäisempi liikunta) joita tein ja sain hevoseni sairastumaan. Mutta myöhäistä pieraista kun on paskat jo housuissa vai miten se olikaan.

Varpaan lyhennystä

Kaviokuumeisella tammalla on nyt sairaskengät alla. Eilen kävi kengittäjä ja tamma antoi hienosti kengittää. Kaviot vuoltiin pienemmäksi ja laitettiin kenkään. Kenkien varvasosa on suora, normaalistihan se on kaareva. Kenkä asetettiin kaviossa taaemmas, niin, että se suora "orsi" tuki anturaa juuri siitä kohdasta, missä kavioluun pää tällä hetkellä sijaitsee. Ja kavion varvas jäi tyhjän päälle. Tämän jälkeen varvasta lyhennettiin niin paljon, että se tuli kengän kanssa tasalleen. Pienet ja tylpät kaviot siis. Kengissä ei myöskään ole varpaalla käännettä, joten sekään ei osaltaan luo painetta kavioon.

Paine kavioissa on ilmeisesti helpottanut, kävely on ollut vaivattomampaa jo usean päivän ajan. Varsin sokeriseksi osoittautunut heinä vaihdettiin toiseen vähäsokerisempaan vaihtoehtoon. Nämäkin heinät alkuun liotin vedessä ihan joka kerta. Varsinaista lähräämistä. Lisäksi tamma on saanut heinänsä heinäverkoista ja slowfeeding verkoista. Tarhana sillä on parin karsinan kokoinen alue pellolla. Kivennäiset vaihdettiin melassilla makeutetusta mineral plussasta vähäsokeriseen racing mineraliin. Porkkanoita ei enää tarjoilla. Rehuina puoli kourallista pellavarouhetta sekä puoli desiä chia-siemeniä aamuin illoin. Chia-siemeniä suositellaan kaviokuumeiselle niiden toksiineja poistavan ominaisuutensa vuoksi (totta vai tarua?). Chia-siemenet turvotetaan ensin vedessä, koska niillä on aivan uskomaton kyky imeä itseensä nestettä. Saattavat imeä vettä erään väitteen mukaan jopa 27-kertaisen määrän. Luinkin juuri, että kuivana nuo siemenet voivat tukkia ruokatorven.. Turvotessaan siemen täyttää vatsaa ja näyttää pitävän nälän loitolla. Tammalle ei enää anneta vapaasti heinää ja heinän määräkin on vähentynyt huimasti. Silti tuolla ei niin kauhea nälkä näytä olevan.

Koska Liekille laitettiin eilen eteen kengät, verkkosyöttäminen ulos loppui. En tahdo hevosen sotkeutuvan verkkoon, jos jää kengästään siihen kiinni. Sisälläkin slowfeeding-verkko nostetaan ylemmäs. Yöksi annettavat heinät edelleen liotan, päiväksi pihalle saa sekaisin liotettua että kuivaa heinää. Tuo märkä heinä tuppaa jäätyä aika nopeasti, jos on vähänkään pakkasta.

Ja samaan syssyyn meillä muuttui muidenkin hevosten ruokavalio. Tietenkin nuo liikaa sokeria sisältävät heinät lingottiin linnunradalle. Myös mineraalit vaihdettiin. Rehua kukaan hevosista ei ole saanut vuosiin eikä saa nytkään. Joulukuussa hevoset saavat tarhaan heinähäkin, jonka sisään laitetaan slowfeeding-verkossa oleva pyöröpaali. Eli heinää on koko ajan tarjolla, mutta syömisen eteen hevosen on tehtävä töitä eikä se pysty ahmimaan enää samalla tavalla. Tässä alla Vainikan aitan linkki.
Tähän tyyliin meilläkin pian syödään heinää.

Nyt vaan elellään, olellaan ja toivotaan parasta. Huoli painaa koko ajan, ei ole kiva katsoa kipeää eläintä. Alkaa jo minuunkin vaikuttaa psyykkisesti. Tämän sairasjakson jälkeen ollaan valmiita lataamoon, sekä minä että Liekki. Fyysinen väsymyskin painaa, mutta siitä selviää, kun ei vaan ajattele asiaa. Liotellaan vaan niitä heiniä ja aherretaan tamman puolesta, sen se on ansainnut.




Kaviokuumelinkkejä:
tämä työ on vuodelta 2005
Yliopistollinen eläinsairaala
kaviokuumeen kotihoito
Vainkan aitta

Klinikkareissun jälkeen

En ole jaksanut tänne viime päivinä kirjoitella. Muutamaan kertaan olen aloittanut, mutta ajatus ei ole kulkenut. Olen ollut hieman huolissani tuosta hevosestani.

Klinikalla käytiin polvea näyttämässä, Liekkihän on enemmän tai vähemmän ontunut viime aikoina. Polvi on ollut välillä turvoksissa ja koko ajan kosketusarka. Röntgenkuvien perusteella polvi oli ihan kunnossa mutta kaviot ei. Kaviokuumehan se siellä salakavalasti jyllää. 

Tietoa kaviokuumeesta täältä!

En oikeasti osannut edes odottaa moista vastausta, mutta selvästihän se näkyi röntgenkuvissa. Ja arvatkaapa vaan kuinka paljon syytän itseäni!!! Viime kesä ja laidunaika. Silloin jo huomasin, että tamma on hieman jäykkä, mutta pistin lihasten piikkiin kaikki oireet. Koska ne menivät ja tulivat. Ja laitumelle mennessä tamma oli pikkasen pläski ja sai sitten lisäksi tuoretta vihreää syödä. Yhtälö oli siinä. Eikä vieläkään hälytyskellot soineet! Mutta kesän ja syksyn mittaan tamma laihtui enkä ollut huolissani. Tamma alkoi ontua ja sitten ei ontunut ja taas ontui. Vasta viime viikolla pikkaisen iski epäilys, että voisiko sittenkin olla. Mutta eihän se voi, kun polvihan tässä on se mikä oireilee.. Ja polvea mentiinkin tutkituttamaan ja takaisin kotiin tuotiin kaviokuumepotilas. Ei ollut hyviä uutisia mukana.

No mitäpä nyt? Kaviokuumehevosilla ennuste on varsin huono. Ainakin nyt tässä tilanteessa, kun kaviokuume on jo kroonistunut. Kuitenkaan tilanne ei ole toivoton ja pahempiakin tapauksia on takaisin elävien kirjaan kuulemma saatu. Mutta kaikki riippuu nyt kaikesta. Kuinka hyvin onnistuu kaviokuumeen etenemisen pysäyttäminen? Ja jos pysähtyy niin saadaan tehdä hartiavoimin töitä seuraavat kuukaudet. Vuodet? Ehkä hevosen loppuikä, ettei sairaus uudistu, jos sen nyt saa edes parannettua.

Jo matkalla klinikalta kotiin soitin kengittäjälle, joka lupasi tulla heti kuin mahdollista. Ehkä jo tänään. Kaviot nyt ainakin vuollaan ja kengätkin laitetaan, jos tamma antaa vaan laittaa niitä. Kun sehän on varsin tuskallinen toimenpide. Kotona kaikki tammalle annettava heinä liotetaan, että saadaan liika sokeri valutettua pois. Myöskin kaikki herkut on poistettu ruokalistalta, ei omenoita, porkkanoita tai leipää. Kivennäiset vaihdetaan. Nyt on käytössä mineral plussaa ja siinähän on sokeria. Kunhan pakkaset tulevat, avaamme kolme tai neljä pyöröpaalia ja lähetämme heinää analysoitavaksi. Jos sokeripitoisuus on matala, niillä tamma pärjää pitkälle talveen. Voisimmehan tietysti ostaa joltain toiselta heinää, mutta eipä se sitä takaa etteikö sokeripitoisuus olisi korkea. Ei vaikka olisi kuivaheinää... Ja kuivaheinäähän tuo tamma ei voi keuhkojensa takia edes syödä, alkaa yskimään.

Tarhausolosuhteet pitää nyt miettiä myös tarkoin. Paras vaihtoehto onkin rajata ratsastuskentästä tammalle pieni alue. Hiekka tukee jalkoja ihan eri tavalla kuin pehmeä pelto. Nyt Liekki on vielä normaalitarhassa, mutta ei kuitenkaan toisen hevosen seurassa. Eemeli tuppaa juoksuttamaan tammaa oman mielensä mukaan ja nyt lepo olisi erityisen tärkeää. Mutta pian pakkanen on kovettanut joka paikan, joten enpä tiedä missä olisi paras tarhata toipilasta.

Hetki kerrallaan, päivä ja viikko kerrallaan. Rahanmenoa ei nyt lasketa, tärkeintä on tamman tervehtyminen. Ja jos paranemista ei tapahdu tai tamma on kivulias, sitten pitää tehdä vaikea päätös. Luopua elämäni hevosesta...

Hevosklinikalle...

Kuva:Katja Enberg

Parhaillaan yritän tässä saada eläinlääkäriä kiinni. Taas. Tällä kertaa kyse on Liekistä. Loppukesästä saakka Liekkiä vaivannut on-off ontuminen on nykyään pelkkää on-ontumista. Välillä kävelee paremmin ja välillä huonommin. Alkuunhan luulin kaiken johtuvan lihaksista. Että tamma on aivan jumissa. Taivuttelu ja ratsastaminenhan auttoivat ja tamma olikin hyvässä iskussa ja tehtiin reippaitakin lenkkejä jo. Mutta nyt syksyllä tapahtui käänne huonompaan.

Erotin Eemelin ja Liekin eri aitauksiin, koska Eemeli alkoi pomottamaan Liekkiä vähän liikaa. Ja nyt kuitenkin on tärkeää, että tamma saa levätä ja liikkua oman halunsa mukaan. Ontuman syy on paikantunut polveen, tarkemmin vasemman etupolven takaosaa. Tamma oirehtii kuin karpaalikanavassa olisi se vika. Luupiikki, murtuma, jänne vaurioitunut, kanava täyttynyt, hermo jäänyt puristuksiin.. Silmän alla jatkuvasti nykivä elohiirikin puolustaisi tuota hermopinnettä. Eilen kengittäjä kysyi tamman kavioita vuollessaan, että onko tämä sairastanut kaviokuumeen. Siellä anturassa oli pieni tummentuma. Mutta koska kavion ulkopuolella ei näkynyt mitään erikoista, niin tuskin oli kaviokuumeesta kyse kesällä, jolloin tamma oli niin jäykkä. Pieni pelko persiissä on, että olipa eläinlääkärin uutiset mitä tahansa, ne eivät ole hyviä. Eivätkä halpoja. Kun vaan ei olisi edessä tilanne, josta ei ole kuin yksi ulospääsy. Se kaikista raskain vaihtoehto minulle....

Vaikka tamman hampaat raspattiinkin muutama viikko takaperin, haluan tarkistuttaa nekin. Syöminen on vieläkin vähän vaikean oloista. Muutama vuosi taaksepäin Liekin hampaiden välistä löytyi metallipiikki. Sitä ei saatu pois helpoilla menetelmillä ja eläinlääkärit kautta maan (no muutamaa parhainta paikallisen klinikan eläinlääkäri jututti) olivat sitä mieltä, ettei sitä kannata poistaa ellei vaivaa. Viimeiset pari raspauskertaa ovat osoittaneet, että metallipiikki on kadonnut jonnekin. Mutta minne? Siksi olisikin hyvä kuvata purukalusto, jos se piikki onkin uponnut ikeneen tai jonnekin muualle ja vaivaa nyt hevosta.

Tumpelo treenaa hyvin. Sillä pojalla on ilo ajella, eteenpäin on hevosen mieli. Lenkit ovat nyt n. kuuden kilometrin mittaisia. Välillä ajellaan kevyillä harjoituskärreillä ja suuremmalla nopeudella ja välillä mennään painavilla käreillä rauhallisesti. Ihan kelin mukaan. Kunhan lumi on maassa, voi jo vähän miettiä treenejä etukäteen. Nyt ei. Routa kovettaa ajotiet aivan kiveksi ja välillä taas hiekkatie on mukavan pehmeä eli juuri sopiva pieneen irroitteluun . Ja välillä sitten niin märkää ja raskasta, että hevonen sotkeutuu omiin jalkoihinsa.

Tatsi on lunastanut paikkansa vanhassa laumassaan. Kaikki on niinkuin ennen. Sakarikin jo suostuu Tatsin rapsuteltavaksi ja "veljekset" ovat jo läheisimmissä väleissä. Joskus Sakari kyllä muistaa kiukutakin.

Luojan kiitos, Dobo loppuu parin viikon päästä. Oli virhe ilmoittautua tunneille. Vaikka se onkin hitsin mukavaa koiran mielestä, niin omassa mielessä painaa tekemättömät hommat, mitkä jää taas siltä illalta tekemättä. Minun pitäisi päästä iltaisin noita hevosiakin lenkittämään, mutta koirajutut on vienyt nyt niin paljon aikaa, että aika huonosti on ehtinyt. Ja jos totta puhutaan, eipä viime aikoina ole kiinnostanut lähteä tuonne pilkkopimeään. Myrskyää ja vettä sataa...  Kaipaan lunta. Ja vielä enemmän kaipaan valoisia iltoja!!!

Kuva: Katja Enberg

Mitä tänne jää? Osa 3

 KAIPAUS

Vanhus makaa sängyssään huoneessa numero 14. Matkattu on edestakaisin isoon keskussairaalaan, siellä leikkaus ja viikon tarkkailujakso. Nyt ollaan täällä takaisin. Lääkäri oli puhunut jostain disklokoituneesta murtumasta tai jostain. Lonkkaan oli asennettu puoliproteesi ja ennuste kuulemma olisi hyvä. Kipuja on vieläkin, mutta tehokas lääkitys pitää ne suurimmaksi osaksi loitolla. Se kipeä lonkka, se vuosia sitten leikattu, vaatisi lääkärin mielestä uuden leikkauksen. Ja paljon kaikkea muuta se lääkäri kertoi hienolla kielellään, josta tavallinen ihminen ei ymmärtänyt yhtään mitään. Vanhus oli tyytynyt vain myöntelemään. Niin yleensä pääsi helpommalla. Nyt joku keski-ikäinen nainen käy päivittäin auttamassa ja neuvomassa, jalkaa väännellään ja käännellään. Noustaan istumaan ja seisomaan. Se on sitä kuntoutusta ilmeisesti.

Suurimman osan ajasta vanhus kuitenkin makaa sängyssään. Yksin ja aivan hiljaa. Poikkeuksen tilanteeseen tuo vain ne muutamat kerrat, kun henkilökunta pyörähtää huoneessa. Aamulla laboratoriokokeet ja aamupala. Sen jälkeen muut aamutoimet. Vessaan avustetaan ja sieltä tuodaan pois. On ne jonkun pyörillä olevan kelkan tuohon sängyn viereen tuoneet, mutta vanhus ei sitä vielä ole käyttänyt. Sängyssä maaten, kattoon tuijottaen kuluu tunnit ruokailuun saakka ja jälleen kahviin ja iltaruokaan ja iltapalaan saakka. Huonetoverien kanssa saattaa joskus jutella, mutta suurimman osan ajasta nekin vain makaavat hiljaa sängyssään. Vierailijoita käy harvakseltaan ja nekin vierailijat menevät aina naapuripetien miesten luo. 

No oli se poika käväissyt keskussairaalassa silloin yhtenä päivänä leikkauksen jälkeen. Kovin oli ollut hiljainen tuokio se vierailu. Kuulumiset oli kysellyt ja vähän vaimonsa ja lapsiensa terveisiä kertonut. Kaikki toivottivat pikaista paranemista. Lähtiessään oli vielä sanonut ettei työkiireiden takia ihan heti pääse käymään uudestaan, mutta tulee kyllä jonakin päivänä.

Nelospedin mies ei pysty enää omin voimin liikkumaan. Hän makaa selällään tai kyljellään, sen mukaan miten hoitajat hänet asettavat. Hänet syötetään, pestään ja puetaan. Pää tällä miehellä leikkaa yhä kuin partaveitsi. Siksi kaikki onkin paljon vaikeampaa. Aamuisin tuo mies saattaa aamunäytteitä ottamaan tulevalta hoitajalta kysellä, että eikö täältä jo pääsisi pois? Hoitaja saattaa vastata ettei hän sitä voi kertoa, kun lääkäri päättää milloin täältä pois saa lähteä. Kaikki muut huoneessa asuvat tietävät, ettei nelospetiläinen tarkoita kotiin pääsyä vaan pois lähtemistä kokonaan tästä maailmasta. Ironista kyllä, hoitaja vastaa osittain oikein. Lääkärihän se määrää kuinka kauan elämää pitkitetään vaikka itse asianomainen haluaisikin jo luovuttaa.

Naapurisängyn alkuperäinen asukki, se joka oli sängyssä maannut silloin, kun vanhus ensimmäistä kertaa oli tullut huoneeseen, menehtyi muutama päivä sitten. Keskellä kirkasta päivää. Mies oli juuri päässyt eläkkeelle ja saanut sydänkohtauksen. Siitä toipumassa oli ollut nyt täällä sairaalassa. Aamiaisen jälkeen oli naapurisängyn ympärillä alkanut kuhina. Verhot vedettiin eteen ja ohjeita huudeltiin. Siinä viereisessä sängyssä maatessaan ja naapurimiehen elvytystä kuunnellessaan vanhus tunsi ensimmäistä kertaa kuolemanpelkoa. Mitä, jos se ei olekaan hyvä paikka olla? Mistäs sen tietää, kun kukaan ei ole koskaan palannut kertomaan.

Isä oli kuollut varsin nuorena. Sydänkohtaukseen niinkuin naapuripedin mieskin. Kotona tämä kaikki oli tapahtunut ja aivan äidin silmien alla. Hän itse oli jo muuttanut tuoreen vaimonsa kanssa toisaalle. Vaimo opiskeli kaupungissa. Eihän äiti osannut mitään apua antaa, harva tavallinen maallikko 50-luvun lopulla mitään mistään elvytyksestä tiesi. Siihen tuvan sänkyyn oli kuollut, humalassakin oli ollut. Hautajaiset olivat olleet pienet ja koruttomat. Muutama sukulainen, kyläläinen ja oma perhe. Äiti ei ollut itkenyt yhtään, eikä hän itsekään. Vanhus miettii, että äidin elämä oli helpottunut paljon isän kuoleman jälkeen. Ei tarvinnut pitää huolta kuin itsestään. Eikä tarvinnut pelätä isän mielenvaihteluja. Välillä isä oli ollut ihan hyvälläkin tuulella, mutta muuttuikin sitten yhtäkkiä aivan arvaamattomaksi. Äiti oli oppinut olemaan näkymätön, häneltä itseltään se ei ollut käynyt niin helposti. Nuoruusvuosinaan hän oli saanut isältään selkäänsä useita kertoja. Ja useinmiten aivan syyttä suotta. Oli äitikin joutunut mustelmiaan peittelemään tai valehtelemaan lääkärille murtuneesta kädestään tai selässään olleesta polttojäljestä, jonka isä oli aiheuttanut tumpatessaan tupakkansa äidin selkään saunan eteisessä..

Kun äiti vanheni eikä jaksanut isoa taloa yksinään huolehtia, oli hän vaimoineen muuttanut kotitilalle. Äiti asui kuolemaansa saakka kotona siellä heidän kanssaan. Kotitila sisälsi muutaman hehtaarin peltoa ja hieman metsää. Talo oli normaali kaksikerroksinen rintamamiestalo, jonka isä ja muutama sukulainen sekä tuttava talkoilla rakensivat sodan jälkeen. Iso leivinuuni keskellä alakertaa piti lämpimänä sekä tuvan että kammarin. Tuvan lattiassa oli luukku kellariin. Se oli ollut kiehtova paikka silloin nuorempana. Äiti oli säilyttänyt siellä pihan marjapensaista kerättyjä marjoja ja mehua. Syksyn sienisato siirtyi säilöttynä pimeän kellarin hyllyille. Isän viinapulloa ei siellä ollut, se oli aina piilossa ulkoliiterissä puupinon ja seinän välissä. Pienestä ja pimeästä eteisestä johti kapeat ja kaartuvat portaat yläkertaan. Siellä hän sai poikasena asua melkein omissa oloissaan. Mitä nyt äiti kapusi melkein päivittäin paukuttamaan kangaspuitaan. Nurkassa olikin pino toinen toistaan kirjavampia räsymattoja. Isä ei kimurantteja portaita kovin usein viitsinyt puujalallaan nousta ylös.

Yläkerrassa meni kummallakin seinustalla pitkät varastot. Siellä säilytettiin vaikka mitä rojua. Ne tavallaan toimivat myös yläkerran eristyksenä ulkoseinän ja huoneen välissä. Hänen omasta pojastaan ne varastot olivat olleet mukavia piilopaikkoja. Siellä se taskulamppuineen yleensä hääri, jos ei pihalla näykynyt. Sieltä varastoista löytyi äidin säilyttämät vanhat tavarat, lehdet ja astiat. Myös hänen oma kastemekkonsa oli arkussa säilynyt hyvässä kunnossa. Äidin mattoja olivat hiiret repineet ja hiiren ulosteita oli muuallakin ympäriinsä. 80-luvun alussa talo remontoitiin nykyaikaisemmaksi. Enää ei tarvinnut käyttää öisin ämpäriä tarpeidensa tekemiseen tai juosta pihan perälle huussiin. Sisävessa helpotti elämää. Sisävessan myötä tietenkin taloon vedettiin vesijohdot. Siihen asti vesi oli kannettu pihakaivosta. Ikkunat vaihdettiin ja uunikin purettiin ja muurattiin uusiksi. Peltipintainen vanha uuni muuttui punaiseksi tiiliuuniksi.

Piharakennukset ovat vielä tänäkin päivänä samanlaiset kuin silloin ennen. Tietenkin niille on kasvojenkohotusta ja korjausta tehty, mutta vanhan saunankin katto on yhä päreestä tehty. Siihen vain aika ajoin vaihdettiin uudet päreet. Äiti halusi niin. Liiteri saunan päässä ja pieni, matala kivinavetta pienine ikkunoineen. Pihan ympärillä pieni pelto.

Vaikka lapsuus ei tuolla tilalla aina niin onnellinen ollutkaan, oli se silti vanhuksen koti. Ja aikuisena vanhus rakasti sitä paikkaa. Ja rakastaa yhä. Se on hänen ainoa, oikea kotinsa. Siellä ei naapurit paukuttele seinien takana. Portailta avautuva maisema on ihan jotakin muuta kuin taajaman betonibunkkerit. Linnun laulua ja heinäsirkan sirkutusta kesäisin. Joskus saattoi kuulla karhunpennun viheltelevän emoaan jossain lähistöllä. Tuonne kotiin vanha mies kaipasi nyt niin kovasti.

Vanhus kaipaa vaimoaan. Rakasta ja tarmokasta Mirjaa, joka piti talon miehet, eli hänet ja poikansa, ruodussa lempein ottein. Koko avioliiton ajan ja aiemminkin, vanhus oli rakastanut vaimoaan kuin hullu. Kyllähän se rakkauden roihu oli ajan mittaan hieman hiipunut, mutta elämä ilman toista puoliskoa ei ole elämää ollenkaan. Vuosien mittaan sitä oppi tuntemaan toisen kuin omat taskunsa. Sanoja ei tarvittu mutta ymmärrettiin silti. Yhdessä elettiin ja askaroitiin. Toiseen tottui, siihen toisen kulkuun rinnalla sekä myötä- ja vastamäessä. Niinkuin silloin aikoinaan luvattiinkin. Ja vaikka tottui, ei toista silti pidetty itsestään selvyytenä koskaan.

Määrätön yksinäisyyden tunne hulvahtaa vanhuksen mieleen. Ikävä ja kaipaus puristaa rintaa niin, että on vaikea hengittää. Kaipaus on niin suuri, että se säteilee kipuna ympäri vanhan miehen kehoa. Tämän kivun rinnalla ei lonkan pienet vihlaisut ole mitään. Ja tälle kivulle ei ole keksitty mitään lääkettä. Millään ei ole enää mitään merkitystä. Hän on yksin tässä maailmassa. Hänellä ei ole ketään. Hänellä ei ole mitään. Jäljellä on vain se järjetön rakkaus, joka etsii hapuillen kohdettaan, koskaan sitä kuitenkaan löytämättä. Vaimo on poissa. Poissa on lempeät halaukset ja posken sipaisut pehmeillä huulilla. Rohkaiseva käsi olkapäällä, joka varsinkin nyt tökkäisi lempeästi eteenpäin. Ei hänellä ole enää mitään syytä jatkaa tätä taistelua. Elämä on turhaa. Kaikki on turhaa. Oma poikakin on aivan vieras.

Vanhus tahtoo luovuttaa. Vanhus tahtoo täältä pois. Pois rakkaan vaimonsa luo. Ei kuolema häntä sittenkään pelota. Se tuo armahduksen ja unohduksen. Mieluummin hän tahtoisi vaimonsa luo, jos sellainen on edes mahdollista siellä kuoleman jälkeisessä tilassa. Mutta jos se ei ole mahdollista, hän tahtoo vain unohtaa. Unohtaa rakkauden, siitä seuranneen kaipauksen ja ikävän. Saada helpotuksen kaipuusta ja ikävästä syntyneeseen kaiken voittavaan kipuun......


......................................................................

Tämä on pieni jatkotarina, johon kiedottu tuttujen ja tuntemattomien elämää. Fiktiota. Mutta valitettavasti niin totta. Tarina vanhasta yksinäisestä miehestä.

......................................................................

Pitkään olen miettinyt kirjoittavani aiheesta vanhuus ja yksinäisyys. En vaan tiennyt, miten siitä kirjoittaisin. Sitten keksin tarinan, ja tarinalle päähenkilön. Ja tarina lähti elämään omaa elämäänsä minun mielikuvituksessani. Päähenkilön elämää. Ja lopulta päätin kirjoittaa tarinan kaikille luettavaksi. Vanhuksen tarina jatkuu....

Mitä tänne jää? Osa 2

HÄPEÄ

Vanhus raottaa varovasti silmiään. Valo tunkeutuu sokaisevana ripsien raosta ja saa silmät kostumaan. Päässä jyskyttävä kipu räjähtää. Pikkuhiljaa ympäristö tarkentuu. Vanhus erottaa vaalean katon kirkkaine kattovaloineen, ympärillä on vihreät verhot. Kauempaa kuuluu ovien pauketta ja ihmisten puheen sorinaa. Verhon takana piippaa jokin laite. Vanhus ähkäisee tajutessaan olevansa sairaalassa. "Piruko minut tänne lennätti?" Muistikuvissa välähtelee kauppareissu ja syksyisen harmaa aamupäivä.

"Täällähän ollaan hereillä", vanhus kuulee jonkun sanovan. Hän yrittää katseellaan löytää puhujaa. Pään kääntäminen on varsin tuskallista, mutta lopulta hän näkee nuoren naisen valkeassa työpuvussaan. "Olette sairaalan ensiavussa. Kaaduitte kadulla ja teidät tuotiin ambulanssilla tänne jokin aika sitten". Vanhus yrittää muistella, mutta ei saa millään palautettua mieleensä äsken kerrottua tapahtumaa. "Minnekäs se koskee?" kysyy hoitaja. Vanhus on hiljaa. Suu tuntuu kuivalta kuin saharan autiomaa. Vanhus ajattelee pääkipuaan ja tuntee samassa vihlaisun terveessä lonkassaan. "Lonkka perkele", vanhus manaa enemmän itselleen kuin hoitajalle. Hoitaja tuumii, että pian pääseekin kuvauksiin, kunhan vaan tuo röntgenhuone vapautuu. Ja samalla kuvataan pääkin, onhan siellä aika iso haava. Vanhus nostaa kättään tunnustellakseen päätään. Voimattomana käsi kuitenkin putoaa takaisin alas sängylle.

Röntgenkuvat paljastavat reisiluunkaulan murtuman eli lonkkamurtuman. Lääkäri selittää jotain pikaisesta leikkauksesta. Vanhus saa kuulla, että joutuu jäämään sairaalan vuodeosastolle odottamaan leikkausta. Leikkauksen jälkeen alkaisi kova kuntoutus, että vanhus pystyisi omatoimiseen elämään. Niinpä niin, ajattelee vanhus ja vaipuu muistoihinsa.

Hänen isällään ei ollut jalkaa. Lapsuudesta kumpuaa muisto isän tekojalasta. Se oli kummallinen kapistus nahkaa ja puuta. Joskus paljon myöhemmin isä oli saanut toisenlaisen jalkaproteesin, mutta ei sekään näyttänyt kovin aidolta. Kävely oli hassunnäköistä. Kylän lapset naureskelivat jalkapuolen perään.  Isä oli syntynyt ensimmäisen maailmansodan kynnyksellä. Toisen maailmansodan syttyessä isä oli joutunut lähtemään monen muun sopivan ikäisen miehen tavoin sotaan. Isä oli taistellut JR 25:n ensimmäisessä pataljoonassa ja saanut pahan osuman kranaatisirpaleista jalkaansa jo sodan alkumetreilla. Silloin oli isä oli palannut kotiin ilman jalkaa. Hän oli lopun ikäänsä tuntenut häpeää ja katkeruutta. Häpeää siitä, että ei toveriensa tavoin puolustanut maataan. Katkeruutta menetetystä jalastaan. Viina sai isän unohtamaan sodan, mutta toi esille väkivaltaisen ja arvaamattoman ihmisen.

Vanhus oli syntynyt muutama vuosi ennen Jatkosotaa. Kohtalon ivaa syntyä isänsä tavoin maailmaan, jossa sota on syttymässä. Lapsuus meni sodan varjossa. Kun suomalaiset sotilaat puolustivat kotimaataan Talvisodassa, perhe eli jatkuvassa nälässä ja puutteessa. Ruokaa oli vähän, lapsuuttaan vanhus tuskin voi sanoa onnelliseksi. Silloin tuntui, että aina oli sota. Synkkää aikaa, vaikka lapsi ei sellaisesta mitään vielä tajuakaan. Mutta lapsi vaistoaa äitinsä hädän ja väsymyksen. Kun vihdoin Lapinsota päättyi ja viimeinenkin saksalainen oli ajettu Norjaan, hän oli ollut kymmenen vuotias. Pian hän joutuikin ahertamaan kuin aikamies. Pula-aika ja sotakorvaukset sekä Suomen jälleenrakentaminen vaativat kaikkien kansalaisten panoksen. Äiti kävi töissä ja yritti elättää perheen, isä juopotteli. Hän itse teki mitä vaan pientä palkkaa vastaan. Sieltä se tiukka työmoraali sai alkunsa. Koko pitkän työuransa aikana hän oli ollut poissa töistä vain muutaman kerran. 

Vuodeosasto 1, huone 14, peti numero 1. Siinä hänen osoitteensa tulevat viikot. Huone on yksinkertaisesti kalustettu, neljä sänkyä ja neljä valkoista ja korkeaa pöytää. Yksi jokaisen sängyn vieressä. Ikkunat ovat suuret ja vanhan näköiset. Niistä varmasti vetää, vanhus huomaa ajattelevansa. Valkoiset, kukalliset pienet verhot yrittävät tuoda edes jonkinlaista kodikkuutta ankeaan huoneeseen. Muutama iso kaappi ja ovi vessaan. Ruokapöytä, jonka ääreen hyväkuntoisimat voivat nousta syömään. Sälekaihtimet ovat avoinna ja ikkunoista näkyy muutaman puun latva sekä harmaa taivas. Huoneessa on kolme muutakin miestä. Hiljaisia miehiä niinkuin hän itsekin. Tässä olen enkä muuta voi, miettii mies ironisesti. Särkylääkkeet ovat vieneet kivun pois, mutta liikkumaan ei siitä huolimatta pääse. Olo on voimaton. Katon rajaan kiinnitetty televisio pauhaa kovalla. Se on kuitenkin käännetty näkymään toiselle puolelle huonetta, joten vanhus kuulee vain äänen. Uutiset siellä tuntuvat olevan menossa. Joku auto on törmännyt linja-auton keulaan ja henkilöauton matkustajat ovat menehtyneet. Osa lapsia. Vanhus ei jaksa kuunnella enempää vaan vaipuu sekavaan uneen. 

Uneen, jossa vaimo on vielä nuori. Naapurin heinäpellolta vaimo löytyi 50-luvun alkupuoliskolla. Tummatukkainen ja tähtisilmäinen tytönhupakko. Pyöreät kasvot ja naurava suu. Naurun helmeilyn vanhus saattoi kuulla elävänä vielä vuosikymmenien jälkeenkin. Elämäniloinen tyttölapsi oli tullut kaupungista maalle sukuloimaan ja auttamaan heinätöissä. Siellä syttyi roihuava romanssi, joka kesti vaimon kuolemaan saakka. Häitä juhlittiin muutaman vuoden kuluttua. Lasta yritettiin saada kauan onnistumatta siinä kuitenkaan. Vaimo oli surullinen. Mutta suru päättyi lopulta ilon ja onnen kyyneliin, kun pieni poika syntyi keskussairaalan synnytysosastolla. Synnytys oli ollut vaikea, vaimo oli ensisynnyttäjäksi jo iäkäs.

Vanhus herää unestaan silmänurkka kosteana. Vastakkaisella seinällä olevasta sängystä kuuluu puhinaa. "Ei perkele, paskantaako se housuihinsa?", vanhus miettii. Imelän hajun saavuttaessa huoneen viimeisenkin sopukan, vanhus yrittää kiukkuisena pidättää hengitystään. "Ja minähän en jumalauta housuihini pasko vaikka räjähtäisin!" Häpeän tunne on valtava, kun vanhus tajuaa sairaalahousujensa alla olevan vaipan. "Ne saatanat ovat kapaloineet minut kuin vauvan!"

Huoneen ovi aukeaa ja raidalliseen työasuun pukeutunut nainen kantaa tarjottimen hänen eteensä. Tarjottimella on lautasellinen jotain perunamössöä, kaksi ruisleipää, pari palaa makkaraa, lasillinen maitoa ja jälkiruuaksi jotain punaista. "Hyvää ruokahalua!", nainen toivottaa... Vanhuksella ei ole yhtään nälkä, mutta ei halua heittäytyä hankalaksi. "Tulevat vielä syöttämään minua. Aikuista miestä!" Hitaasti ja varovasti mies lusikoi perunamössön suuhunsa. Nieleminenkin on vaivalloista. Jokainen liike vaatii kovan ponnistelun. Kun pitkän ajan kuluttua joku tulee kerämään ruokailuastiat pois, sängyssään nukkuu hyvin väsynyt mies. Hyvin vanha ja väsynyt.

Vanhus nukkuu koko illan ja yön. Aamulla hän havahtuu hereille, kun vatsaa vääntää. "Ei helvetti, nyt se paska tulee!". Hädissään mies etsii soittokelloa, jolla hänet on neuvottu kutsumaan hoitaja paikalle, jos on asiaa. Nyt jumalauta ois vähän asiaa! Se, että hänelle on laitettu katetri, ja kusi valuu sängyn laidalla olevaan pussiin, ei ole niin paha kuin se, että paskat tulevat housuun. Vanhus painaa uudestaan soittokelloa. Kukaan ei tule. Hän painaa nappia uudestaan. Ja vielä kerran. Ketään ei kuulu tulevaksi pitkään aikaan. Lopulta kun ovi avautuu ja hoitaja astuu sisään, vanhus parahtaa: "Paskat perkele tul houssuun!" Ja niinhän siinä oli käynyt, että aikuinen mies oli joutunut taipumaan. Häpeän tunne oli valtava, kun nuori ja kaunis hoitaja riisui hänen housunsa, pyyhki takapuolen ja vaihtoi uuden vaipan. Peitteli vanhuksen takaisin petiin. Ilmekään ei hoitajan kasvoilla värähtänyt, mutta vanhus itki hiljaa. Äänettömästi.



......................................................................

Tämä on pieni jatkotarina, johon kiedottu tuttujen ja tuntemattomien elämää. Fiktiota. Mutta valitettavasti niin totta. Tarina vanhasta yksinäisestä miehestä.

......................................................................

Pitkään olen miettinyt kirjoittavani aiheesta vanhuus ja yksinäisyys. En vaan tiennyt, miten siitä kirjoittaisin. Sitten keksin tarinan, ja tarinalle päähenkilön. Ja tarina lähti elämään omaa elämäänsä minun mielikuvituksessani. Päähenkilön elämää. Ja lopulta päätin kirjoittaa tarinan kaikille luettavaksi. Vanhuksen tarina jatkuu.

Mitä tänne jää? Osa 1

YKSINÄISYYS

Aamu valkenee vihdoin. Syksyisen yön pimeys väistyy hiljalleen. Keittiöstä loimottava valo valaisee pienen olohuoneen toisen puolen ja ikkunasta hiipivä väistyvä hämäryys tekee aavemaisen vaikutelman vanhojen ja kuluneiden huonekalujen pintaan.. Kaappikello tikittää kunnes kumauttaa kuuluville seitsemän lyöntiä.  Hämärässä istuu nojatuolissaan vanha mies.

Mies katselee piirongin päällä olevia valokuvia kehyksissään. Edesmennyt, rakas vaimo. 50 vuotta yhteistä elämää, kunnes syöpä vei tuonpuoleiseen muutama vuosi sitten. Hääkuva vuosikymmenten takaa. Hymyileviä, onnellisia kasvoja. Pieni lapsi, oma poika, kastemekossaan. Sama poika isompana serkkunsa kanssa kalassa. Serkun, jonka huumeet veivät jo nuorukaisena. Rippikuva. Kuva pojasta ja vaimosta. Lapsenlapset. Vanha kotitila...

Vaimon kuoltua vanha mies jäi yksin vanhaan taloon. Poika päätti ettei vanhus pärjää siellä yksin ja osti taajamasta kerrostalokaksion. Hieno ele pojalta, auttaa vanhaa isäänsä. "Nyt elämä on helpompaa eikä meidän tarvitse olla koko ajan sinusta huolissaan" poika sanoi kantaessaan pientä pöytää isänsä uuteen asuntoon. Vanhus oli tyytynyt vain tuhahtamaan. Kotonaan poika katkerana oli selittänyt vaimolleen, ettei isä arvostanut hänen antamaansa lahjaa, omaa asuntoa palvelujen keskellä. Kiittämätön. Ja miten paljon se kaksio maksoikin! Siellä kotonaan, monen sadan kilometrin päässä isästään, poika oli mennyt sinä yönä vihaisena nukkumaan.

Pian kaksi vuotta vanhus oli asunut tässä pienessä kaksiossa. Vanhasta talosta tuodut ikivanhat ja kuluneet huonekalut muistuttivat jatkuvasti entisestä elämästä. Valokuvat perheestä ja ystävistä kertoivat tarinaa onnellisesta ja pitkästä elämästä. Onnellisesta ja joskus raskaasta elämästä. Olihan sodan jälkeinen Suomen jälleenrakentaminen ollut raskasta aikaa kaikille. Sotakorvaukset maksettavana, sodasta selviytymistä sekä henkisesti että fyysisesti.. Kaikesta yritettiin säästää. Vaikka elämä oli ollutkin helpompaa kuin sotien aikaan, jolloin vanhuksen vanhemmat olivat olleet nuoria, kyllä raskas työnteko jälkensä oli jättänyt.

Vanhus nousee tuolistaan ja astelee verkkaisesti ikkunan ääreen. Harmaa taajama kirkontorneineen levittäytyy joka puolelle kerrostaloa. Autot matelevat märällä asfaltilla, kiireiset ihmiset sateenvarjoineen väistelevät lätäköitä. "Siwa" hohtaa erään rakennuksen katolla. Pieni leikkikenttä hiekkalaatikkoineen on tyhjillään kerrrostalon pihalla. Naapuri näköjään yrittää taas käynnistää ruostunutta autonrämäänsä. Vanha 80-luvun bemari on tosiaan parhaat päivänsä nähnyt. Vanhus huokaisee ja kääntää selkänsä ikkunalle. Oli aika lähteä tuonne sateeseen. Kauppaan on mentävä, sillä pitäähän ihmisen syödä elääkseen. Vanhus tuhahtaa pilkallisesti.

Vaatteiden pukeminen ei käy joutuisasti enää. Kaikkea pitää miettiä tarkkaan, käskeä lihakset tottelemaan. Vapisevin sormin vanhus lopulta ottaa lakkinsakin naulakosta ja laahustaa rappukäytävään. Hissi. Sen vanhus kiertää kaukaa ja aloittaa hitaan laskeutumisen katutasolle. Se ei ole helppoa. Toinen lonkka leikattiin viisi vuotta sitten ja siitä huolimatta se ilmoittaa itsestään ikävällä kivulla. Jokaikisellä askeleella alaspäin tuntuu vihlaisu. Ähkien vanhus laskeutuu portaat ja työntää auki oven, joka on esteenä kylmälle ja sateiselle ilmalle. Vanhus haukkoo henkeään.

Matkalla kauppaan on aikaa miettiä elämää. Elämää, joka on ollut viime ajat varsin yksitoikkoista. Vanhus ei tunne ketään täältä taajamasta, hänellä ei ole ollut juttukaveria pitkään, pitkään aikaan. Päivät toistavat itseään. Aamulla anivarhain herääminen, aamu-uutisten kuunteleminen ja päivän lehden lukeminen palastelemisen yhteydessä. Hän siistii aina paikat siivoksi aamupalan jälkeen, taittelee lehden pöydälle ja sammuttaa radion. Sitten vanhus asettautuu nojatuoliin istumaan ja kuuntelemaan kaappikellon raksutusta. Monta tuntia vanhus istuu siinä, miettii ja murehtii. Nousee tekemään itselleen ruokaa. Puuroa päivälliseksi, puuroa illalliseksi. Joskus kaalipataa tai perunoita kastikkeen kera. Ruisleipää ja maitoa. Yksinkertaiset eväänsä vanhus käy kerran viikkoon ostamassa lähellä sijaitsevasta Siwasta. Kerran kuussa vanhus käy laboratoriokokeissa. Sydämen toiminta ei aina ole niin vakaata ja sen takia hän syökin sitä rotanmyrkkyä, marevania. Ei ne siellä laboratoriossakaan jouda juttelemaan vaikka vanhuksella ainakin alkuun juttua olisi riittänytkin. Nykyään hän ei viitsi yrittääkään, puolella korvalla ne vain kuuntelevat ja hätistelevät pois seuraavan asiakkaan tieltä.

Vanhus kerää vanhaan kassiinsa ruisleipää, kaalia ja sipulia. Pieni paketti jauhelihaa. Kahvia. Maitoa. Kotona on vielä voita, riisiä ja kaurahiutaleita. Pakkasessa muutama kuukausi sitten ostettu pulla. Niillä selviääkin seuraavaan viikkoon... Siwan kassa tervehtii ystävällisesti, juoksuttaa ostokset hihnalla, pyytää maksun ja hyvästelee. Toista se oli oman kyläkaupan Annelin kanssa. Siinä ostosten ostamisen yhteydessä ehti kahvikupposenkin juoda ja vaihtaa omat ja tuttavien kuulumiset. Kesäisin istuttiin kylän ukkojen kanssa kaupan portailla ja penkeillä ja turistiin niitä näitä. Nyt ei ole enää ketään turisemassa.

Vanhus päättää kävellä kotiinsa pidempää reittiä vaikka lonkka vihoitteleekin kovasti. "Periksi ei perkele piä antaa ikinä", miettii ukko mielessään ja hammasta purren kääntyy aivan vastakkaiseen suuntaan kotiin vievällä tiellään. 

Poika muutti jo 17-vuotiaana pois kotoa. Eihän siellä kyläpahasessa ollut kouluja eikä töitä. Mies jäi vaimonsa kanssa kahdestaan. Vaimo kävi töissä läheisessä kaupungissa. Kunnalliskodilla se oli töissä, hoitamassa vanhoja ihmisiä. Mies teki sitä sun tätä, rakensi ja remontoi, kaatoi puuta tai ajoi taksia. Mitä ikinä vaan oli tarjolla. Työttömyydestä ei tarvinnut silloin huolehtia, tekevälle töitä löytyi. Varsinkin jos niille töille ei nyrpistellyt nenäänsä. Eikä silloin kyselty hienojen tutkintojen perään. Tekemällä ne työt oppi, ei lukemalla. Vuodet kuluivat, poika valmistui, sai töitä ja muutti vieläkin kauemmas. Löysi sieltä vaimon, perusti perheen ja jäi sinne. Muutaman kuukauden välein kävi perheensä kanssa vierailemassa vanhassa kodissaan isän ja äidin luona. Kesäisin lomilla saapui pojan perhe passattavaksi. Ja vaimohan passasi. Teki ruuat valmiiksi, hoiti lapset... Koska sellaisia ne naiset ovat. Joulun alla kävivät myös pyörähtämässä, tuomassa muutaman lahjan. Joulun viettivät muualla. Kun lastenlapset kasvoivat, vierailut harvenivat entisestään. Nykyään poika soittaa. No, kävihän se vaimon kuoltua ja hautajaisissa sekä ajamassa vanhan isänsä muuttokuorman rakkaasta kodista vieraaseen kerrostaloon. Sen jälkeen soitto silloin, toinen tällöin. Jouluna eivät ehtineet käydä, koska lähtivät ulkomaille joulunviettoon. Kesälomalla tie vei Saksan alpeille. Rauhoittumaan. Kauas pois melusta ja ihmisistä. 

Vanhus huokaisee, pyyhkii hihansuullaan vesisateesta litimärät lasinsa. Jos mahdollista, nyt eteensä näkee vielä huonommin. Päättäväisesti vanhus kuitenkin jatkaa hidasta matkaansa vastatuuleen. Sade on tunkeutunut jo takin läpi. Paita tuntuu hieman kostealta. Viluttaa. Vanhat, aikansa eläneet kengät lotisevat märällä ja kiiltävällä afaltilla. Askel painaa vähä vähältä enemmän. Vanhuksen ajatuksissa siintää jo lämmin asunto ja kuuma kupponen kahvia. Pullaakin voisi vähän mikrossa sulattaa.

Ilmeettömät ja kiireiset vastaantulijat pyyhältävät ohitse. Kukaan ei kiinnitä huomiotaan kastuneeseen, vanhaan ja kumaraan mieheen. Kyllä kotikylän teillä kulkiessa sai jutella kaikkien vastaantulijoiden kanssa. Autot ajettiin tienpientareelle ja tuttavan kanssa vaihdettiin kuulumiset tien yli huutaen. Tai saatettiin istahtaa tienpenkalle tupakille ja parantaa maailmaa pitkänkin aikaa. Naapurit kylättelivät toistensa luona. Kyläjuhlat ja kokoukset keräsivät koko pitäjän aktiiviset asukkaat yhteen. Ja nuo kesäiset lavatanssit. Ukkojen kossupullot kiersivät huulilta huulille, kun nurkan takana salaa muutama hörppy otettiin. Yhdessä hymistiin hyväksyvästi naisten paljaille pohkeille ja avaralle kaula-aukolle. Naureskeltiin, kun Välivaaran varakreivi pisti parastaan hurmatakseen kaupunkilaisneidin. Ja kuinka varakreivi sai äkäisen korvatillikan liian läheiseksi ryhdyttyään. Voi nuo kyläläisten lempinimet. Välivaaran varakreivi sai lempinimensä ilakoituaan liian aikaisin lottovoitostaan. Lottovoitosta, jolla suunnitteli rakentavansa linnan asuinsijoilleen Välivaaraan. Pienen tarkistelun jälkeen lottovoitto osottautuikin aika paljon odotettua pienemmäksi. Rehti-Lasse sai nimensä kaupattuaan vähän arveluttavaa tavaraa. Mahti-Masa kerskaili aina saavutuksillaan. Vanhus mietti, olikohan hänelle keksitty mitään lempinimeä? Ei hän koskaan sitä ainakaan ollut kuullut.

Ajatuksissaan mies astelee eteenpäin. Yhtäkkiä horisontti kiepsahtaa. Näkyy taivasta ja sitten tummaa asfalttia. Sietämätön kipu repäisee lonkkaa, sitä tervettä lonkkaa. "Voi perk...", ehtii vanhus sanoa, ennenkuin silmissä mustenee.

Kiireiset ihmiset hidastivat märän, kaatuneen vanhuksen kohdalla vauhtiaan. Toiset jatkavat matkaansa, "humalassa se on kuitenkin". Jotkut eivät tiedä mitä tehdä. Tovin kuluttua astuu nuori mies eteenpäin ja kyykistyy vanhuksen viereen ja sanoo pikaisesti vanhusta tarkasteltuaan: "Voisiko joku soittaa ambulanssin?".

Ääniä. Valoja. Kylmyyttä. Välähdyksiä. Ihmisiä. Kipua. Pelkoa. Ja kaiken voittava tunne: yksinäisyys... "Minä en siis vielä heittänytkään henkeäni, en vieläkään pääse pois", ehtii vanhus miettiä, kunnes vaipuu taas mustaan....

......................................................................

Tämä on pieni jatkotarina, johon kiedottu tuttujen ja tuntemattomien elämää. Fiktiota. Mutta valitettavasti niin totta. Tarina vanhasta yksinäisestä miehestä.

......................................................................

Pitkään olen miettinyt kirjoittavani aiheesta vanhuus ja yksinäisyys. En vaan tiennyt, miten siitä kirjoittaisin. Sitten keksin tarinan, ja tarinalle päähenkilön. Ja tarina lähti elämään omaa elämäänsä minun mielikuvituksessani. Päähenkilön elämää. Ja lopulta päätin kirjoittaa tarinan kaikille luettavaksi. Tämä oli vanhuksen tarinan ensimmäinen osa.

Jos metsään haluat mennä nyt niin takuulla yllätyt...

Ilta hämärtyy. Istun Salpalinjalla panssariesteeksi tehdyn kivirykelmän takana vihreään pressuun kääriytyneenä. Olen sulautunut maastoon, olen yksi kivistä. Tosin kivien varpaita ei varmaankaan palele. Omani ovat jäässä. Yritän liikuttaa niitä varovasti päästämättä ääntä. Pressu kahisee helposti. Nyt pitää olla ääneti ja liikkumatta. Jossain huudetaan ohjeita. Äänet lähestyvät. Kuulostelen. Töminää ja puuskutusta. Nyt se on lähellä, todella lähellä. Olen hengittämättä. Pian selkäni takaa kuuluukin huohotusta, korinaa. Joku hyppää päälleni, repii pressun pois, yrittää työntää minua väkisin pystyyn...

Vaikka luulisi niin en ole puolustamassa isänmaatamme Venäjän hyökkäystä vastaan. Vaikka ympärilläni onkin juoksuhautoja ja panssarivaunuesteitä... Olen hakutreeneissä ja toimin maalimiehenä Even koiralle Lexalle. Ja toisin kuin olisi suotavaa, Lexa kaivaa minut väkisin esiin piilostani ja jää haukkumaan minua. Ohjaaja kutsuu koiransa luokseen ja minä kääriydyn takaisin pressuni sisään. Pian Lexa saapuu taas. Se tunkee itsensä pressun alle ja yrittää kaivaa leluaan altani. Kun lelua ei tipu, koira alkaa taas haukkumaan. Kolmannella lähetyksellä onnistuu, Lexa vie rullan ohjaajalleen ja pian he tulevatkin yhdessä näytölle. Saan luvan kaivautua ylös kylmästä maasta.

Aiemmin olin kyykötellyt kuusten alla hakurullien ja ruokapalkan kera. Hiipinyt haamuna pressu viittana hulmuten piilopaikasta toiseen. Juossut karkuun koiraa samalla iloisesti lellettäen. Hyppinyt haarahyppyjä kuusen juurella antaakseni koiralle pienen vihjeen itsestäni. Oikonut silmälasini rottweilerin iloisten pusujen jälkeen, tuntenut kuinka vaikut korvistani irtosivat samaisen rottweilerin haukkuessa varsin kantavalla äänellä korvani juuressa. Ja tietenkin ohjannut omaa Kaapoani maalimiesten ihmeellisessä hakumaassa. Ja Kaapo toimikin hyvin, olin tosi tyytyväinen. Ja todella iso kiitos kuuluu maalimiehille, jotka osaavat lukea koiraani hyvin ja sen mukaan innostaa tai palkata sitä.

Hakutreenejä ei synny ilman innokkaita harrastajia. Meillä on nyt todella hyvä ja aktiivinen porukka kasassa, Koirapoppoo. Joka kerta ei voi odottaa harrastajaryntäystä, onhan ihmisillä muutakin elämää. Mutta pienelläkin porukalla saa hyvät treenit aikaiseksi. Ja tuo meidän porukka on aivan mahtava. Yli puolet harrastuksen mukavuudesta tulee hyvästä treeni-ilmapiiristä. Ei sinne metsään jaksaisi raahautua, jos paikalla olisi vain ikäviä ihmisiä. Meitä on kaiken tasoisia, ihan aloittelevia, vähän pidempään harrastaneita, kilpailevia ja siltä ja väliltä. Ja kaikki ovat aina tervetulleita.

Meillä on mahtavat maastotkin käytössä. Tuolla sodanaikaisilla puolustuslinjoilla on sekä ihmisten tekemiä että luonnon muovaamia piiloja. Juoksuhaudat ja panssariesteet ovat todella haastavia koirille. Kaatuneet puut, kivet, mäen nyppylät, tiheä kuusiaita, ojat ja lätäköt, nuo kaikki motivoivat koiraa. Sekä kehittävät sen itseluottamusta, kun se löytää piiloutuneen ihmisen. 

Mikä saa ihmisen lähtemään kerta toisensa perään säässä kuin säässä koiran kanssa harrastamaan. Ensinnäkin on mukava seurata koiran intoa ja iloa, kun se suorittaa tehtäväänsä. Seurata koiransa kehittymistä. Melkein yhtä tärkeää on hyvä porukka ja sieltä saadut ystävyyssuhteet. Ei siellä treeneissä pelkästään treenata, ehtii siellä vähän maailmaakin parantaa. Toisten kokemukset ja neuvot ovat kullanarvoisia, aina löytyy joku jolla on käyttökelpoinen idea johonkin ongelmaan. Koiran kanssa harrastaessa saa samalla roppakaupalla liikuntaa ja raitista ilmaa. Varsinkin nyt, kun treenit viedään kunnolla läpi. Mitään muutaman minuutin huiskaisuja ei oteta, koirat saavat tehdä enemmän kuin kolme pistoa. Aloittelijakoiria lukuunottamatta aikaa menee per koira helposti 20-30 minuuttia. Siinä ajassa koira ehtii jo oivaltaakin jotain. Ja illalla koira onkin kovin rento ja väsynyt, onhan se oikeasti joutunut tekemään töitä.

Jos joskus tuntuukin, että ei kiinnosta yhtään lähteä, niin silti sitä sinne vaan lähtee. Ja hetken päästä on jo oikeasti hyvä mieli. Parasta terapiaa kiireisen elämän keskellä. Tekipä sen koiran kanssa sitten mitä tahansa. Aivan samalla tavalla arjen ongelmista pääsee eroon olipa harrastuksena sitten haku, tottis, jälki, dobo tai ihan mikä vaan harrastus koiran kanssa. Koska silloin joutuu keskittymään koiraan, et itseensä tai omiin ongelmiinsa. Ja vaikka tämä harrastus hevosten ohella vie kaiken aikani, en valita. Voi kai sanoa, että valintani olen tehnyt. Ja vaikka ei koskaan ikinä milloinkaan kilpailtaisi missään heikkojen hermojeni takia, niin harrastaa voi ilman suuria tavoitteitakin. Kaipa se hauskanpito ja koiran energian purkaminen yhteiselämää helpottaaksemme on kaikkein tärkeintä? Meidän kotona ei koirat ole ikinä tehneet mitään tuhoja. Ne saavat purkaa ylimääräiset energiansa omistajan ohjaamaan toimintaan, ei itse valintsemaansa, yleensä meitä ihmisiä harmittavaan toimintaan

Koirapoppoon käytössä on myös pari muuta hakumetsää, peltoalue jäljen tekoa varten sekä varikkoalue tottistelua varten. Jäseniä Koirapoppoon facebook-ryhmässä on jo yli 60. Kaikki eivät tietenkään ole aktiivisia treeneissä kävijöitä, mutta on meitä aktiivisiakin onneksi sen verran, että treenit saadaan pidettyä. Aika hyvin ei niin viralliselta porukalta! Ja mukaan toimintaan toivotaan lisää aktiivisia ja innostuneita harrastajia!

Honey, I'm home!!

Lauantai aamuna ennen kukon laulua kääntyi jenkkimaasturimme keula kohti savon maata. Perässä roikkui hevoskoppi. Olimme menossa hakemaan entistä hevostamme. Tatsi tulisi takaisin kotiin.

Reissu kesti reilun seitsemän tuntia, tulomatkalla navigaattori kuljetti meitä ihan minne tahtoi. Mutta kotiin päästiin silti. Tatsi hirnui jo kopissa, kun saavuimme pihaan. Vein sen karsinaan ja otin loimet pois päältä. Poika rupesi heti piehtaroimaan ja tarhassakin meni suoraan syömään. Mitään turhia kahinoita ei tullut, kyllä pojat toisensa tunnistivat. Sakari on ollut ihme pomottaja. Se muuttui silloin heinäkuussa, kun Tatsi lähti. Ilmeisesti hevonenkin voi ikävöidä niin paljon, että luonne muuttuu. Tai sitten siltä puuttui se toinen aisapari, joka oli ennen auttanut laumajärjestyksen ylläpidossa. Nyt se on sitten pari päivää pomotellut laumaansa ihan urakalla. Tatsiakin, vaikka ennen tekivät kaiken yhdessä. Leikkiikö se nyt marttyyriä? "En leiki enää sinun kanssa, kun kerran jätit minut tänne yksin!" Tuskinpa vaan :) Ehkäpä lauma hakee taas uutta muotoaan.

Eilen kävin ratsastelemassa Tatsilla. Kokeilin mukana tullutta lännen satulaa. Ruuna oli todella rauhallinen. Jopa liiankin rauhallinen. Alkuun tietysti voi olla outoa tutussakin paikassa, eiköhän se pilke silmäkulmaan syty piakkoin. Ja lännensatulaa pitää vähän fiksailla näille tappijaloille sopivaksi. Jalustimien säätöä nyt ensinnäkin. Ja seuraavaksi täytyykin opetella sieltä länkkäristä alas tulo. Eilen nimittäin meinasin nupsahtaa nupilleni hevosen väärälle puolelle. Ehdin jo ajatella, että nyt kyllä kuolen. Liukkaat vaatteeni luisuttivat minua juuri väärälle puolelle ja pian roikuinkin silmänräpäyksen ajan pää alaspäin. Ihmeen kaupalla sain väännettyä itseni takaisin hevosen vasemmalle puolelle ja siitä alas...

Heitin vielä lenkin Sakarin ja Rinon kanssa ennen kuin lähdin hakutreeneihin. Koiraa en treeneihin otanut mukaan. Kaapolla on niin järkyttävä korvatulehdus, että koira on aivan nuupallaan. Tänään saa onneksi kunnon lääkkeet. Rino hölkötteli kuumana käyvän Sakarin perässä monen monta kilometriä, joten en sitäkään treeneihin mukaan ottanut. Niinpä sitten ilman koiraa räntäsateessa keskellä metsää kastuin aivan litimäräksi. Mutta silti oli mukavaa ja tulipahan nähtyä muita samanmielisiä hulluja koiraihmisiä. 

Tänään Rinja kävi ultrassa.Narttu on tyhjä eli pentuja ei ole tulossa. Onneksi!

Kahdeksan kukkoa ja yksi sairas kana saapuivat tiensä päähän lauantai-iltana. Kanala on nyt rauhallinen. Eetu-kukko pääsi veljensä ikeen alta ja saa rauhassa kanaparveaan hyyssätä. Surettaa Kallen lähtö, mutta toisesta oli pakko luopua ja Eetu oli rakkaampi. Se sylikukko. Silkkikukko sai lähdöt liiallisen seksuaalisen aktiivisuuden vuoksi. Kanaparat olivat aivan hätäännyksissään.

Viime keskiviikkona alkoi kauan odotettu Dobo. Ja kylläpä Kaapolla ja minulla olikin hurjan kivaa. Saa nähdä parantuuko korva sen verran, että ensi keskiviikkona päästään mukaan? Tai minähän menen sinne vaikka ilman koiraa, mutta olisihan se kiva, jos Kaapokin pääsisi.

Murheenkryynejä ja Tuurin pilkahduksia

Tumpelon kanssa tehtiin toissa päivänä ensimmäinen oikea intervalliharjoitus. Poika joutui töihin ihan eri tavalla, lenkin jälkeen oli oikeasti hikinen hevonen.. Liekillä aikoinaan tein paljonkin intervalleja ja hevonen tykkäsi niistä kovasti ja treenit antoi hyvän vasteen. Katsotaan miten poika reagoi, alkaako tuottamaan tulosta. Selvästi on pikkuravurin elkeitä pojassa. Hölkälle pitäisi päästä koko ajan, kävelemään ei malttaisi millään jäädä. Pää pystyssä juokse kuten emänsäkin, askelkin Liekkimäinen. Jos Tumpelolla ei olisi tuollainen hulmuharja ja päässä olisi isompi merkki, luulisi emäkseen. Tosin Tumpelo ei tarjoa epämiellyttäville ihmisille kaviota tai hammasta.

Eilen oli hampaiden raspausta ohjelmassa. Liekille oli ihan kohtuulliset koukut kasvanut takahampaisiin. Nyt niistä päästiin eroon. Nipsulta oli yksi hammas katkennut ja se on nyt seurannassa tulehduksen varalta. Liekin silmän alla on elohiiri ihan jatkuvana. Alkaa huolestuttaa. Eläinlääkäri sanoi sen olevan hermoperäistä ja voi johtua monestakin syystä. Mä en tiedä mitä teen!!!! Minkälaiset tutkimukset tuohonkin on? Voiko johtua jostain vitamiinin puutteesta (kalkki, magnesium... Joku?) Ainakin magnesiumia pitää lisätä rehujen joukkoon, eihän tuo ota eikä annakaan. Ei ole kiva olla, kun silmä nykii koko ajan. Muistan, kun itsellänikin viikkoja jatkui elohiiri silmässä. Alkoi vaikuttamaan jo tasapainoon sun muuhun.

Rino pääsi eilen harjoituksiin isoon koiralaumaan. Voi pyhä veli, että taas oli "riemussa" pitelemistä. Eihän siitä meinannut tulla mitään, koira kävi niin kierroksilla. Aivan järkyttävää oli sitä touhua seurata. Kokeilin olla välittämättä ja käänsin selän poispäin kiihdyttävistä asioista. Löysäsin hihnan. Tai yritin. Koira syöksyi aina hihnanmitan päähän. Syöksyi minun eteen, taakse, sivulle, toiselle sivulle. Hyöri ja pyöri ja piippasi. Välillä haukkui muita. Murisi koirille. Ja siinä sivussa jo ihmisillekin. Minusta näytti se kohtaus aivan joltakin raivokohtaukselta, koska ei päässyt purkamaan tunnetilaansa mihinkään käsinkosketeltavaan. Silloin päätin laittaa koiran jäähylle ja polttaa tupakan, että itsekin saan vedettyä henkeä. Ja sitten alettiin töihin ämpyilemättä. Pakotin koiran ottaamaan kontaktin minuun vaikka niitä muita yrittikin vahtia ihan tosissaan. Ärähdin, enkä suostunut vastahankoiluun yhtään.  Ajattelin, että nyt riitti... No, ei se koira ollut sen parempi tai huonompi kuin ennenkään. Ainahan se on tehnyt työnsä hyvin, kun vaan saa ajatuksensa irti kaikesta muusta häiritsevästä. Mutta hyviä vinkkejä sain palkkaukseen ja palkan suuntaan. Illalla jo kokeilin, ja totta tosiaan toimii eteeni tulevissa liikkeissä. Eli koiralle annettava palkka on leuan alla ja palkataan pudottamalla se palkka sieltä.

Illan koira olikin varsin rauhallinen ulkoisesti vaikkakin huomasin silmistä, ettei päässä ole rauhallista. Voi että minulla käy sääliksi tuota koiraa. Aivan varmasti taitavalla ja tavoitteellisella kouluttajalla Rino pääsisi oikeuksiinsa vietikkäänä ja kiihkeänä koirana. Minulla kun tämä on enemmän puuhastelua ja aika pitää jakaa kahden muun koiran ja kolmen hevosen kesken, niin Rino ei saa niin paljon treeniä ja puuhaa kuin se tarvitsisi... Pelkkänä kotikoirana tuo koira olisi kulmakunnan kauhistus. Lenkkeily ei riittäisi vaan alkaisi ihmisten terrorisointi, huonekalujen tms silpominen ym. ikävä puuha.

Tänään Kaapon kanssa mennään ensimmäiselle Dobo-tunnille.. Mitähän siitäkin tulee?? Naurattaa jo valmiiksi :)

Siis onko tänään maanantai???

Kuinkas moni muistaa Mikko Alatalon laulaman Känkkäränkkä-laulun? Minun luona tuo pieni ja paha noita Känkkäränkkä vieraili heti aamusta.

Kello soi 04:50 ja heti tunsin, että verensokeri on liian matalalla. Mittari näyttikin 3.0mmol/l. Huokaus.... Todella ihana aloitus aamulle. Eihän se auttanut muu kuin istua pöydän ääreen ja syödä, vaikka ei nälkä ollutkaan. Suu turtana, jalat vetelänä ja pää puurossa mätystin mauttomia leipäpalasia (makuaistini katoaa, kun verensokeri huitelee liian alhaalla) . Ja verensokeri piti vielä kaiken lisäksi saada nousemaan nopeasti ja tarpeeksi ylös, koska oli jo kiire kuljettaa hevoset tarhoihin ja mennä koirien kanssa aamulenkille. Mutta eihän se verensokeri tietenkään totellut ja vasta puolen tunnin kuluttua uskalsin ajatella ulos lähtemistä. Tämän puolen tunnin aikana koirat olivat ehtineet  selvitellä erimielisyyksiä hirvenluista, jotka kaveri eilen toi. Rinjalla sai rytäkässä pienen reiän korvaansa. Huomasin myös mustat silmänaluseni ja litran vetoiset silmäpussit. Milloinkahan viimeksi olen nukkunut kunnolla? Ja ulkonakin oli alkanut sataa kaatamalla... To-del-la hienoa!

Lopulta pääsin rämpimään pilkkopimeään ja sateiseen syksyaamuun. Onneksi koiratkin olivat säästä aivan samaa mieltä kanssani ja toimittivat hommansa vauhdilla. Tallissa tuttua sadekelin loimirumbaa. Tamma esitteli hampaitaan ja toinen tollo pyörii karsinassa ympyrää, niin että loimea oli hankala pukea. Kolmas hidasteli ja neljäs yritti syödä takkini hupun. Viides pelkäsi kaikkia matkan varrelle sattuneita sapelihammastiikereitä. Veetutus pään sisällä vain koveni kovenemistaan.  Piakkoin alkoi henkeäkin ahdistaa liiasta huhkimisesta ja kuinkas muutenkaan, astmalääke oli tietenkin sisällä. Hammasta purren hoidin hommat loppuun. Kaapo hävisi hirvenluiden perään, luulin sen jo joutuneen suden suuhun kuultuani ihmeellistä ulinaa. Onneksi se olikin vain herätyshuuto joltakin kanalan hassuäänisistä kukoista. Sateen ropistessa äänetkin kuulostavat erilaiselta. Lopulta sisälle päästyäni huomasin olevani myöhässä aikataulustani ihan kivasti. Hiestä ja vesisateesta litimärkänä raahauduin suihkuun ja ehdin siinä välissä kadottaa silmälasinikin, joita sitten ennen lähtöäni etsin kuumeisesti. Mutta matkaan pääsin kuitenkin. Onneksi sain aika rauhassa ajella, märällä tieosuudella edessäni köryytteli vain pari hassua tientukkoa. Radio SuomiPoppia kuunnellessa ketutuskin hävisi. Arkiaamun paras hetki onkin se, kun auton käynnistyessä Jaajo, Juha ja Anni pääsevät ääneen. Jutut ovat hulvattomia, joskus ehkä hyvän maun rajoissa, mutta silti tuo kolmikko on vaan niin parasta!! Ei tosikoille!

Huono aamu saattaa joskus pilata koko päivän. Nyt toivottavasti ikävät fiilikset jäi tuon 70km:n pituisen työmatkan varrelle...

Illalla Kaapon kanssa esineruutua harjoittelemaan. Toivottavasti siellä sujuu paremmin.. Ja viikonloppukin alkaa tänään. Ehkä sittenkään ei ole niin huono päivä!