Mitä pirua tämä oikein on???

Nyt alkaa oma ymmärrys loppumaan. Ja voimat sekä mielenterveys. Ihanpa oikeasti. Viime yönäkin seurasin pientä mustaa ja pörröistä olentoa, joka leijui huoneen puolivälissä.. Voitte varmaan kuvitella, että oliko siinä oikeasti sellaista leijumassa.. Illalla huidoin pihalla olemattomia ötököitä. Olemattomia tosiaan, koska ei niitä oikeasti ollut. Kirkkaita pisteitä, jotka poukkoilivat sinne tänne näkökentässäni. Juuri niin. Hulluksi tulossa kenties?? Tai sitten tämä väsymys ja ikuinen ahdistus alkaa vaatia veronsa. Mutta vaikka väsyttää, uni ei kovin helposti tule. Ajatukset pyörii päässä. On paha olo ja päähän koskee. Ruoka ei maistu, mutta pakko on syödä ja sitten syön tietenkin jotain epäterveellistä. Lohturuoka kylläkin maistuu. Mitä pahempi olo, sitä paremmalle maistuu suklaa. Tupakkaa kuluu myös kiitettävästi. Mutta nyt ei oikeasti jaksa miettiä mitään terveysintoiluja. Pitäisi pitää itsestään huolta, mutta jotenkin ei jaksa keskittyä siihen. Kaupassa ei osaa etsiä enää mitään ruokaa. Sitä vaan kävelee hyllyjen välissä napsien mukaansa sitä ja tätä. Ajattelematta sen kummemmin.

Tämän blogin nimi ei pitäisi olla Nilokselan tila vaan koirien miljoonat sairaudet. Kuinkahan paljon näiden kuukausien aikana olen kahlannut julkaisuja ja muuta tekstiä läpi etsien yhtymäkohtaa koirieni oireisiin. Tutustunut erilaisiin sairauksiin, lukenut keskustelupalsoja koiran sairasteluihin liittyen sekä lukenut työpaikalla lääkärien tietokantaa, josta löytyy ihmisten sairauksista julkaisuja laidasta laitaan. Enkä haluaisi olla se eläinlääkäri, jonka luo jonkin koirani kanssa tupsahdan. Koska oireet ovat mielessäni jo kietoutuneet kaikenlaisiin sairauksiin, olen jo valmiiksi päättänyt mitä tutkitaan. Kuinka objektiivisesti enää pystyn oireiluista kertomaan ilman johdattelua suuntaan tai toiseen? Saako eläinlääkäri seulottua faktat ja kuvitelmat minun kertomuksistani? Enhän minä niitä välttämättä erota enää itsekään. Kaikennäköiset pienetkin oireet ovat nykyisin katasrofin alku... Tosin, omasta tarkkavaisuudesta ja luulottelusta on hyötyäkin. Rino sai jatkaa elämäänsä juuri sen takia, etten allekirjoittanut täysin eläinlääkärin alkuperäsitä diagnoosia. Koska koira ei omaan silmään näyttänyt siltä...

Nyt kun Rino alkaa olla suht koht voimissaan, piti elämänkin asettua edes vähän lähemmäs uomaansa. Pois sieltä myrskvirtauksesta. Vaan eipä niin tietenkään käynyt....

Sunnuntai-iltana Rinja oli vaisu. Nukuttiin yö vierekkäin sängyllä. Tarkkailin koiran hieman vaivalloista hengitystä. Aamulla minun oli lähdettävä töihin, Rinja kuitenkin omilla jaloillaan seisoi ja kuljeksi, joten uskalsin jättää sen ilman valvontaa. Vaikka ei se kylläkään syönyt tai käynyt tarpeillaan. Kun tulin töistä kotiin, mummokoira oli selvästi kipeä. Yritin pakkosyöttää sille edes jotain pientä, niin että voisi antaa kipulääkkeen. Yhden nisän alueella oli suunnaton kivikova patti. Nisätulehdus tuli heti mieleen. Kaivelin antibiootteja, joita löytyi paljonkin, mutta ajattelin että mennäänpäs sittenkin tutkimuksiin eikä aloiteta mitään omahoitoa. Ja taas puhelin kauniiseen käteen ja soitto klinikalle, jossa minut taidetaan tuntea jo liiankin hyvin. Enkä ole hankala asiakas, minun koirat vaan sairastaa liikaa. Vierailen siis siellä varmaan viikottain. Valitettavasti. En tahtoisi, mutta ei näytä olevan minun käsissäni se tahto. Ja kukaro kiittää kevennyksestä (ihan kuin siellä mitään rahaa olisikaan viime aikoina ollut).

Klinikalla Rinja tutkittiin. Lämpö oli normaali eikä suolistossakaan ollut mitään epänormaalia sillä alueella, minkä eläinlääkäri sormella pystyi tunnustelemaan. Röntgenissä sitten näkyikin ärtynyt suolisto ja mahalaukku (taas) sekä jotain muutakin ylimääräistä. Se ylimääräinen saattoi olla kasvain tai sitten nisätulehduksen aiheuttama. Eläinlääkäri ei hirveästi toiveita antanut, sanoi että ehkä tämän viikon loppuun koira saattaa elää, jos kyseessä oli kasvain. Mutta aloitettiin kuitenkin antibiootti nisätulehduksen varalta. Tai siellähän voi olla molemmat, nisätulehdus ja kasvain. Pernakin oli suurentunut. Rinja pitäisi saada syömään, muuten olisi peli menetetty. Lähtiessämme Rinja sai niskaansa vaikka sun mitä lääkettä ensiapuun.

Kotona koira oli ihan tokkurassa saaduista lääkkeistä. Vettä onneksi joi, mutta syönyt ei mitään. Illalla pakkosyötin löysää lihavelliä hieman. Että mahassa olisi edes jotain. Yön nukuin lattialla sen vieressä eikä koira koko yönä jaksanut liikkua minnekään.

Aamulla nousin kovalta lattialta ranka ihmeellisen hyvänä. Luulisi, että kivikova lattia jumittaisi lihaksen jos toisenkin. Olen tainnut näiden viikkojen  aikana jo tottua koirien vieressä makoillessani, ei tunnu kova lattia enää missään. Rinjallapa olikin yllättäen nälkä ja hyvällä ruokahalulla se söikin kaikki tarjotut ruuat. Ja lääkkeet. Ja joi vettä. Nisän pattikin oli jo pehmeämpi. Ulostanut ei vieläkään. 

Töihin oli lähdettävä ja kun neljän maissa sitten myöhäisiltapäivällä saavuin jännittyneenä kotiin, Rinja oli vastassa portilla. Häntä heiluen. Oli se jo käynyt pienellä lenkilläkin. Ruoka maistui vallan mainiosti, lääkkeetkin. Ja patti oli taas pienentynyt eikä ollut enää kosketusarka. Tänä iltana tulee kaksi vuorokautta diagnoosista, patti oli taas aamulla entistä pienempi. Ulostanut Rinja ei ole vieläkään ja se hiukan huolestuttaa. Tosin viimeksikin, kun Rinjalla oli ärtynyt suolisto, meni pari päivää ennenkuin koira alkoi kykkimään. Mutta silti huolestuttaa, onhan se pieni mahdollisuus, että siellä vatsaontelossa on se kasvain, joka painaa suolistoa. Ja se ei ole hyvä se. Toisaalta, olisiko koira alkanut syömään, jos siellä suoliston alueella olisi jotain ylimääräistä painamassa? Niin, en tiedä. 

Ja sitten Kaapo, rakas pieni murheenkryyni. Tuo iloinen hännänheiluttaja saa "huimauskohtauksia" yhä useammin. Joko tasapainoa hakee tai sitten oikeasti jalat pettää alta. Nyt kun akuutit vaiheet Rinolta ja Rinjalta ovat menneet ohi, voidaankin lähteä Kaapon kanssa tutkimuksiin. Suuntaamme Vantaalle Eläinsairaala Aistiin ja siellä neurologin tutkimuksiin. Magneettikuvaus ainakin ja lisäksi kaikki muut mahdolliset ja mahdottomat tutkimukset.

Kaapo ei selvästikään kärsi noista kohtauksistaan. Hämmentyy vain. Makoilee hetken ja taas lähtee puuhailemaan omiaan. Nyt nuo kohtaukset olisi videoitava. Kaapolle ei saa puhua kohtauksen aikana eikä sitä saa auttaa. Neurologin on nähtävä kohtaus sellaisenaan. Pitäisi saada kohtaus kuvattua ihan alusta saakka. Siitä kun askel alkaa hoipertamaan ja jalat pettää ja sinne saakka, kun koira lähtee taas kävlemään. Koska tämän jälkeen koira vaan makoilee, ei siinä ole mitään katsottavaa enää. Kaapo on koko ajan tajuissaan. Kohtauksen jälkeen Kaapo yleensä menee syömään ruohoa, eli viittaa kovasti pahaan oloon. Tai sitten sijaistoiminta tapahtuneen aiheuttamalle hämmenykselle. Ja saattaahan se tuntea kipuakin. Enhän minä oikeasti voi tietää, kun ei se kerro!

Toivottavasti viikon päästä tiedetään enemmän!

P.s. Eikä tässä vielä kaikki. Jokin peto on vienyt meiltä jo seitsemän kanaa. Ihan röyhkeästi keskellä kirkasta päivää. Nyt ei enää yhtään lähde sen pedon mukaan, kotkot ovat sisällä kanalassa siihen saakka, kunnes uusi tarha aivan meidän talon vieressä on käyttövalmis. Tänään meille muuttaa kolme kanaa, yksi kukko ja neljä pikkuista. Yksi kanoista on light brahma, kaksi kanaa buff columbian brahmoja sekä samanlainen kukko. Pikkuiset ovat näiden "kolumbialaisten" jälkeläisiä.

Palkintona elämä

Ei sitä aamulla herätessään tiedä mitä päivä tuo tullessaan...

Tiistaina tulin töistä kotiin ja huomasin heti, ettei Rino ole kunnossa. Väsyneen oloinen reppana, hoippui vain ja käveli varovasti. Yritti kuitenkin kovasti pysyä perässäni, kun laittelin hevosille heinät ja käytin muut koirat tarpeillaan. Yritti, mutta ei jaksanut vaan korvat lurpallaan istui pihamaalla ja odotteli minua. Olin edellisenä iltana hieronut Rinon, koska silloinkin käveli hieman vaikeasti ja ajattelin sen johtuvan kipeistä lihaksista. Hieronnan jälkeen olikin pirteämpi. Mutta eipä näyttänytkään syy olevan lihaksissa. Soitin päivystävälle eläinlääkärille ja jo tunnin päästä Rinoa valmisteltiin nesteytykseen. Kuumetta 41,1, ei ihmekään jos oli vähän vetelä olo. Verikokeet toivat lisää huolenaihetta. Valkosolut: 2,2, hemoglobiini 112, trombosyytit 45, eli kaikki aivan liian matalat. Hälyttävän matalat. Amylaasi oli melkein 1700 eli liian korkea. Amylaasi kertoo siis haiman tilasta. Mistään ei Rino aristanut eläinlääkärin painellessa vatsaa. Rinolle laitettiin niskaan tulehduskipulääke ja antibiootti. Saatesanoin: jos ei kolmen päivän sisällä ala olo korjaantua niin sitten takaisin eläinlääkäriin. Jossakin päin elimistöä on tulehdus, mutta ei voi sanoa, että missä.

Muutaman tunnin katselin koiran hoippumista kotona ja illalla kymmenen jälkeen soitin Kuopion Tuhatjalkaan, lähimpään päivystävään klinikkaan kunnon laittein. Rinosta otettiin jälleen verikokeet, tulokset olivat samat. Lisääksi analysoitiin lipaasi, joka oli sekin hieman koholla. Alkuun eläinlääkäri mietti, että emme ole päivystystapaus, kun kuumekin oli laskenut. Mutta suostui kuitenkin tutkimaan. Röntgenkuvatkin otettiin. Kuvissa näkyi epämääräistä massaa pernan tienoilla. Eläinlääkäri kouraisi kunnolla Rinon vatsaa ja vasta silloin sai kunnon kipureaktion aikaan. Koira poloinen antautui kaikkeen käsittelyyn. Varmuuden vuoksi pidimme sillä kuonokoppaa, mutta ei se missään vaiheessa edes yrittänyt vastustella. Rinon tempperamentti oli poissa.

Aamuyöllä ajoimme Harrin kanssa kotiin mieli mustana, Rino nukkui kontissa. Eläinlääkäri arvioi, että Rinolla on pernassa kasvain ja perna on revennyt aiheuttaen sisäistä verenvuotoa. Suositteli eutanasiaa, koska leikkaus on riskitoimenpide eikä koira todennäköisesti selviä. Varasin kuitenkin leikkausajan. Saimme sen torstai-iltapäiväksi. Ihan varan vuoksi vain, koska se olisi helppo perua, kunhan olisimme miettineet mitä teemme. Kotimatkalla väsytti niin vietävästi, olimme pian olleet hereillä 24 tuntia. Silmiä painoi, ehjin nahoin päästiin onneksi kotiin..

Kotona nukuin ne aamun muutamat tunnit Rinon vieressä lattialla. Kun heräsin, olo oli hetken hyvä. Mitä nyt käsi oli hieman puutunut, olihan se ollut allani lattiaa vasten pari tuntia. Rino oli yhä vieressäni nukkumassa. Silittelin sen pehmeää turkkia. Sitten muistin viiltävästi mikä on tilanne. Sydäntäni kouraisi ja henkeäni ahdisti. Mutta unessani olin jo tehnyt päätöksen, Rino lähtee leikkaukseen. Tänään! Nyt, heti, mahdollisimman nopeasti. Siispä aloin soittelemaan sinne ja tänne heti kun kello löi kahdeksan. Oli keskiviikko aamu ja leikkaukseen olisi kiire.

Koska Joensuuhun tai Kuopioon emme päässeet hätäleikkaukseen, lähdimme Herrin ja Rinon kanssa kohti Jyväskylää. Sinnekin soittelin useampaan paikkaan ja lopulta, satojen kilometrien ja loputtomalta tuntuvien tuntien jälkeen päädyimme Jyväskylän Animagiin. Kello oli tuolloin n. 12:45. Sydän kurkussa astelimme meille aivan vieraaseen eläinsairaalaan hoippuva koira kannoillamme. Emme tienneet mitä odottaa, millainen paikka Animagi olisi.
Meidät kutsuttiin ilmoittautumisen jälkeen muutamassa minuutissa eläinlääkärin juttusille, hän kertoi meille leikkauksen kulusta. En muista mitään, kuten en myöskään kovinkaan paljoa muista ajomatkasta Jyväskylään. Rino pääsi leikkaukseen valmistautumiseen heti eli se nesteytettiin kunnolla, annettiin happea, kipulääkkeitä. Istuimme Rinon vieressä lattialla, minä välillä pötköttelin koiran vieressä ja annoin lisähappea aika ajoin. Noin varttia vaille kaksi Rino rauhoitettiin ja nostettiin kuljetusalustalle. Sinne se lähti leikkaukseen ja voin sanoa, että romahdin. Rinon hoitaja vielä halasi minua ennen kuin vei Rinon, sanoen "Älä huoli, pidämme Rinosta hyvää huolta". Se oli kyllä liikaa minun hermoilleni ja olin luuhistua. Miten kauhealta tuntuikaan ajatus, että siinä saattoi olla viimeinen kerta, kun Rinon näin. Rino jäi leikkaukseen, Animagin ovi sulkeutui takanamme ja me lähdimme Jyväskylän lähiöihin tutustumaan ja aikaa tappamaan. Jotain piti saada syödäkseenkin, olinhan minä viimeksi murkinoinut edellisen vuorokauden puolella.. Aika tuntui matelevan, kun odottelimme soittoa eläinlääkäriltä. Ehdimme ajella sinne ja tänne ja tuonne. Vahdin puhelintani, onko siihen tullut jotain vikaa, kun ei soi.. Vihdoin, varttia yli neljän, puhelin soi ja eläinlääkäri kertoi Rinon leikkauksen olevan ohi. "Leikkaus onnistui ja koira on heräämössä." Hän kertoi pernan olleen tulehtunut, mitään sisäisiä verenvuotoja tai kasvaimia ei ollut näkynyt. Perna oli poistettu, vatsalaukku oli kiinnitetty, ettei se pääsisi liikkumaan. Koska perna ei ollut enää tukemassa vatsalaukkua, vatsalaukun kiertymän riski olisi ollut ilman kiinnitystä erittäin suuri.

En ollut uskoa korviani. Koira, jonka olin ajatuksissani jo hyvästellyt melkein pari tuntia sitten, olikin heräilemässä anestesiasta. Leikkaus takana ja eläinlääkäri kuulosti kovin positiiviselta. Leikkaus oli sujunut hyvin, mitään yllättävää ei ollut leikkauksessa tapahtunut. Saisimme mennä odottelemaan Rinon heräämistä. Nyt oli mennyt vuorokausi siitä, kun ensimmäisen kerran vein Rinon päivystävän eläinlääkärin luo. Vaan luoja, että aika oli tuntunut pitkältä. Tuntui, ettei kellon viisarit liiku yhtään minnekään. Kun aamulla olin herännyt seitsemän maissa hevosia syöttämään ja kahdeksaan saakka piti odotella, että eläinklinikoiden puhelimet avautuvat, ei ole minuutit ikinä tuntuneet niin pitkiltä.

Nyt kaikki tuo jännitys ja pelko oli takana päin ja Rino oli heräilemässä. Kuuden aikaan keskiviikkoiltana nostimme vötkylän ja sekavan oloisen koiran autoon ja matka kotiin pääsi alkamaan. Nyt matka sujuikin jo paljon mukavammin. Seurailin välillä taakseni kuinka Rino voi. Ei sillä mitään hätää ollut, nukkui sikeästi kotiin saakka.

Siitä se toipuminen sitten alkoikin. Torstai-iltana kävimme vielä eläinlääkärissä tiputuksessa, koska Rinon limakalvot olivat niin vaaleat ja se oli muutenkin aika heikon oloinen. Ruokaa suostui syömään vain pakottamalla. Lääkkeet saatiin vaivoin syötettyä, taistelun kautta. Ja lääkkeistä tuli pahaa oloa ja sekavuutta. Vettäkään ei oikein tahtonut juoda vaan piti pakkojuottaa. Näillä eväillä Rinon tila sitten huononikin aika lailla. Se oli pakko saada syömään ja juomaan paremmin. Eikun siis enemmän ruokaa kitusiin, veteen lisäsin hieman laktoositonta maitoa (maisuu paremmalta) ja jo päivässä koiran olemus piristyi ja se alkoikin sitten juomaan ihan itse. Eilen illalla, 8 päivää leikkauksesta, se söi jo aivan normaalisti.  Muutenkin poika on energinen ja hyväkuntoinen olosuhteisiin nähden. Pää sillä käy ylikierroksilla, eihän me mitään ole sairaana nyt treenattu. Eikä edes lenkkeilty, koska ei saada. Hihnassa pitää tehdä ne pienetkin lenkit. Tänään illalla, kun aikaa leikkauksesta on kulunut 9vrk, ajattelin jo käydä hieman pidemmän lenkin. Puoli kilometriä ehkä? Eilen tehtiin jo 300 metrin pituinen lenkki. Siitä se pikkuhiljaa... Mahdoton määrä lääkkeitä on jo jäänyt pois. Pelkästään rimadyliä kipuun olen antanut aamuisin. Senkin lopetan nyt, huomenna ei saa enää yhtään mitään lääkettä ellei kovin kivuliaalta vaikuta.

Nyt uskaltaa jo huokaista. Syvään. Oli varsin stressaavaa aikaa. Vahtia koiraa 24/7. Vahtia muitakin koiria, ettei synny epäsopua. Muistaa lääkitä. Syöttää ja juottaa. Kunnella hengitystä, tarkkailla limakalvoja, mitata kuumetta. Vahtia ulostaako tai pissaako normaalisti. Valvoa yöt.... Mutta tekisin kaiken uudestaan! Ja varmaan Rinokin. Mitä siitä, jos muutama päivä meneekin lääketokkurassa (joka vie kivut), jos palkintona on koko loppuelämä!!