Luottamus. Ylpeys. Onni. Rakkaus. Koira

Viime viikon puolessa välissä ilmestyi facebookiin ilmoitus kadonneesta koirasta.

Torstaina sain kaveriltani soiton, jonka sisällöstä en ensin ymmärtänyt yhtään mitään. Olin juuri juoksuttamassa Tatsia kentällä, joten keskittymiseni oli aivan jossain muualla kuin puhelussa. Se oli pipoani syövässä hevoisessa. Lyhyen puhelun jälkeen kuitenkin huomasin viipottavani vauhdilla sisälle, syöväni hädissäni banaanin, pakkaavani jäljestyskamat ja etsiväni puhtaan lasipurkin monien hajuerottelu-lasipurkkieni joukosta. Rinokin aisti ilmassa jotain, koska alkoi vikisemään ja juoksemaan huushollissa ympyrää. No, Rinon levottomuus palkittiin ja lähdettiin käveleksimään tien risteykseen, josta meidät oli tarkoitus poimia kyytiin. Olimme lähdössä etsimään pientä, kadonnutta koiraa.

Vähän oli ajatukset sellaiset, että mitähän tästäkin tulee. Rino ei ole koskaan etsinyt koiria tai muitakaan eläimiä. Hajutunnistustahan olemme opiskelleet jo vaikka kuinka kauan, mutta hypokoirana oleminen on kuitenkin eri juttu kuin kadonneiden etsiminen. Ja ID-kokemus kovinkin vähäistä. Jäljestys ja henkilöetsintä jotenkuten hanskassa. Mutta tottakai lähdimme auttamaan, virallinen etsijäkoira ehtisi paikalle vasta monen päivän kuluttua. Ja kyllähän Rino aivan varmasti kertoisi, jos pikkukoira olisi lähellä...

Paikan päällä kadonneen koiran omistaja laittoi pienen kaulapannan mukanani olleeseen lasipurkkiin ja annoin Rinolle alkunuuskut. Sitten mumisin jotain epämääräistä etsimisestä, koska eihän meillä ollut mitään käskysanaa tällaiseen. Eikä tarvinnutkaan näköjään...

Pienen epämääräisen pihalla pyörimisen jälkeen Rino lähti kannustuksestani (tai siitä huolimatta) talon taakse. Sitten lähtikin höyryveturi käyntiin. Nenä kävi, en ikinä ole kuullut sellaista röhkintää kyseisen koiraksi nimetyn eläimen hengitysrööreistä. Kirsu maata viiltäen se nuuhki ja päättäväisesti vei minut kuusiaidan takaa lähtevälle polulle ja sieltä valtatielle ja kohti Joensuuta. Valtatien reunaa pitkin juostiin, Rinolla nenä edelleen maassa ja minä yritin kumppareilla epätoivoisesti pysyä pystyssä. Lopulta vauhti hiipui ja koira oli hieman ymmällään. Katseli pellon yli kauempana olevalle talolle. Ajattelin, että siinäkö se nyt oli tämä jäljestys. Vein koiran tien toiselle puolelle, pienelle pellolle, siellä Rino vaan oli ja käyskenteli. Tulimme takaisin valtatielle ja Rino tahtoi taas kohti pellon takana olevaa taloa. Siispä soitin kadonneen koiran kotopihamaalle jääneelle ystävälleni ja kehoitin kyselemään lupia pihamaiden läpi kulkemiseen. Lupaa odotellessamme lähdimme kiertämään kauempana menevää reittiä pitkin, reitti kuitenkin johti pihamaalle. Tarkkaan Rino tutki pihamaan ja kaikki rakennukset, joitakin kohtia tarkemmin kuin toisia. Selvästikin jotain kiinnostavaa. Metsän reunassa alkoi vinkua, hyppiä minua vasten ja näykkiä hihaani. Se oli selvä merkki ettei sinne metsään ole hyvä mennä.

Palasimme lähelle kadonneen koiran kotia. Siellä Rino tahtoi kerta toisensa jälkeen naapurin pihaan. En uskaltanut sinne lähteä, jos pieni koira siellä piilotteleekin ja sitten säikähtää meitä.

Jo tuolloin torstaina tuntui, että Rinolla oli hommassa selvä idea, se ei turhan päitten töytäillyt ja merkkaillut jokaista puskaa. Se ei välittänyt valtatien autoista kovinkaan kummoisesti eikä vastaan tulevista lenkkeilijöistä. Rinolla oli agenda, sillä oli tietty päämäärä, johon se pyrki askel askeleelta. Se suhtautui työhönsä tosissaan ja innoissaan. Se näytti onnelliselta. Ja lopulta myös väsyneeltä.

Seuraavana päivänä sain kuulla uutisia kadonneen koiran omistajalta. Rino oli ollut oikeassa. Etsijäkoirat olivat merkanneet täsmälleen samat alueet kuin Rinokin. Rino oli siis tiennyt mikä on homman nimi. Ja se oli tiennyt mitä hänen pitää tehdä. Se oli yrittänyt kertoa omalla tavallaan mitä se tiesi pienestä koirasta. Se, että ymmärsinkö minä kaiken mitä Rino yritti kertoa, onkin jo ihan eri juttu.

Minä epäilin koiraani. Epäilin, ymmärtääkö se asiasta yhtään mitään. Minä epäilin, miten se selviää vieraista ihmisistä, hajuista, ohikulkevista autoista. Mietin, missä vaiheessa se lyö hanskat tiskiin ja lähtee jahtaamaan vaikkapa autoja. Olin erittäin, erittäin epäileväinen koko projetkia kohtaan. Sain nenilleni. Nyt luotan koiraani enemmän kuin koskaan ennen! Tiedän, että jos on tosi kyseessä, Rino hoitaa homman. Se pystyy keskittymään ja jättämään kaiken epäolennaisen huomioimatta.

Olen ylpeä tuosta karvaturrista. Hemmetti vieköön, minkä tempun se teki. Aivan käsittämätöntä.

Olen onnellinen, että olen saanut parhaaksi ystäväkseni Rinon. Tykkään siitä ihan valtavasti. Se on sellainen raivostuttavan rakas kuumakalle.

Ja kipinä syttyi. Seuraavaksi aloitellaan hajutunnista vieraiden koirien hajuilla. Ehkäpä jonain päivänä voimme olla avuksi jollekin toiselle vielä enemmän..

Lopuksi vielä toivomus siitä, että pieni koira löytyisi...

Aseet nivelrikkoa vastaan

Spondyloosiin lähdettiin apua hakemaan Rinjalle. Selkä olikin hyvä. Yllätyksenä tuli, että oikea lonkka ei. Eikä vasenkaan. Tiesinhän minä, että lonkissakin jotain pientä voi olla, onhan se välillä oikeaa takajalkaansa ontunut. Mutta luulin kuitenkin spondyloosin aiheuttavan takapään liikkeiden ahtauden ja ajoittaisen jäykkyyden. Mutta se olikin lonkka!

Tunnustelemalla siis löytyi lonkan kipu, ei antanut painella vaan yritti paeta. Poloinen. Apua kipuun Rinja sai Soilen neuloista ja laserlaitteesta ja heti hoitosession jälkeen mummo oli parempi. Kahden viikon päästä mennään uudestaan akupunktioon.

Mutta miten olen voinut olla niin sokea, etten huomannut asioiden olevan noin huonolla tolalla? Jonkun mielestä ei ehkä asiat ole huonosti, koira kun ei ole kipeän oloinen (eihän se kipuaan näytä), se leikkii, juoksee ja on aktiivinen. Mutta minulle riittää pienikin kivun merkki. Sellainen merkki aiheuttaa stressireaktion, ja koiralle on hankittava kaikki maanpäällinen apu mitä saatavissa on. Kivusta ei tarvitse oikeasti kärsiä!!

Siispä Nutrolin Nivel Monitehon annostusta nostin heti eilen illalla ja pidän huolen, että syö annoksensa joka ikinen ilta. Ruusunmarjarouhetta saa kaksi kertaa päivässä. Back On Track-loimet käyttöön heti suuremmalla volyymilla. Ei vain pahimmilla keleillä vaan ulkona aina ja sisällä verkkoloimi mahdollisimman usein. Lisäksi Onsior-kipulääkekuuri kaupan päälle. Jatkoin myös kurkumatahnan syöttämistä kaikille koirille. Siitäkin tuli nyt muutama viikko taukoa, koska Rino alkoi kutisemaan ja kutinan syy piti selvittää. Aloitin silloin eliminaatiodieetin ja nyt lisäilen pikkuhiljaa aineksia takaisin ja katson mihin reagoi. Kurkumasta tietoa lisää täällä, jos jota kuta kiinnostaa: Turmeric for Health. Joku uskoo, joku ei. Minulle ihan sama mitä kukin uskoo. Itseäni auttoi kipuihin. Huomaan eron, kun nyt en ole syönyt kurkumaa vähään aikaan. Se maistuu niin pahalle, etten meinaa saada sitä alas :)

Lenkkeilyyn meille on tullut tietynlainen rytmi, nyt kun koirat ovat kipeitä tai toipilaita. Pitkiä lenkkejä seuraa lepopäivä, joilloin ulkoilumatkat ovat lyhyempiä. Ja niitä voi olla useampia päivässä. Seuraavana päivänä voidaan taas tehdä pidempi lenkki. Koiratkin tarvitsevat lepopäiviä, tämä on ihan tutkittu juttu.Lisäksi kipeät koirat tarvitsevat sitä lepoa vieläkin enemmän, ja tällä rytmillä on hyvin mennytkin karvakorvien viimeaikainen elämä. Ja toivotaan hyviä päiviä paljon lisää!!

BOT-mallit. Koirat suorastaan sukeltavat loimiinsa

Kananpojat ja- tytöt

Rakkaissa, kultaisissa kanoissani jyllää jokin tauti. Tänään soitin läänineläinlääkärille, koska oireet viittaavat mycoplasma gallisepticumiin. Myco G on Eviran vastustettavien tartuntatautien listoilla eli, jos epäilee tartuntaa kanalassaan, asiasta on välittömästi tehtävä ilmoitus läänineläinlääkärille. Hänen kauttaan homma etenee Eviraan ja minä täällä nyt odottelen kuumeisesti mitä seuraavaksi tapahtuu.

Light Brahma-rouva ja Mille fleur-kanat

Kun kesällä kyseisen taudin epidemia puhkesi, moni kanaharrastaja joutui saneeraamaan positiiviseksi todennetun kanalansa. Käytännössähän tämä tarkoitti sitä, että kotkottajat oli lopetettava ja hävitettävä asianmukaisesti, tilat desinfioitava, aluset ja orret yms poltettava. Nyt niin radikaaleihin toimenpiteisiin tuskin tarvitsee ryhtyä. Kanaharrastajat odottelevatkin jo tietoa siitä, että kyseinen tauti poistuu vastustettavien tartuntatautien listalta ainakin harrastekanojen suhteen. Lihabroilerit ja tuotantomunijat ovat asia erikseen...

Ja tuohon minäkin pistän toivoni. Siis ettei tarvitse luopua kotkoistaan, vaikka myco g testi olisi positiivinen. Eniten ahdistaisi luopua Hattivatista. Siihen jättiläiseen on tullut kiinnyttyä erityisen kovasti. Onhan se semmoinen omituinen höpöttäjä. Ei mikään sylikana, mutta upea ilmestys ja aina potpottamassa rouvilleen tai mille vaan. Paitsi viime päivinä. Kukko on ollut aika hiljainen. Aivastelee, lima rohisee hengitysteissä. Toinen räkänokka on millekukko. Kanat ovat lievemmin sairaita. Aivastelua, pärskintää mutta ei rohisevaa hengitystä. Munia on aika vähän tullut viime aikoina, mutta en ole osannut olla huolissani siitä. Ovathan nuo brahmat ja millet sellaisia rotuja, jotka eivät niin paljon munikaan.

Light brahmat ja yksi blue brahma sekä kuusi milleä ja kaksi columbian buff nuorikkoa ovat tallin puolella olevassa kanalassa. Hopea brahmat, aikuiset columbian buff brahmat ja yksi tipu sekä pieni sekalainen seurakunta ovat uudessa kanalassa. Ja uuden kanalan puolella en ole pärskintää kuullut kuin ihan vähän. Mutta toisella puolella pihaa tauti jyllää sitten senkin edestä...

Columbian Buff nuorisoa, Blue Brahma nuorikko, millet ja Light Brahmat. Hattivatti on isoin

No, tässä sitä hyvin "rauhallisesti" odotellaan läänineläinlääkärin yhteydenottoa...