Nyt alkaa oma ymmärrys loppumaan. Ja voimat sekä mielenterveys. Ihanpa oikeasti. Viime yönäkin seurasin pientä mustaa ja pörröistä olentoa, joka leijui huoneen puolivälissä.. Voitte varmaan kuvitella, että oliko siinä oikeasti sellaista leijumassa.. Illalla huidoin pihalla olemattomia ötököitä. Olemattomia tosiaan, koska ei niitä oikeasti ollut. Kirkkaita pisteitä, jotka poukkoilivat sinne tänne näkökentässäni. Juuri niin. Hulluksi tulossa kenties?? Tai sitten tämä väsymys ja ikuinen ahdistus alkaa vaatia veronsa. Mutta vaikka väsyttää, uni ei kovin helposti tule. Ajatukset pyörii päässä. On paha olo ja päähän koskee. Ruoka ei maistu, mutta pakko on syödä ja sitten syön tietenkin jotain epäterveellistä. Lohturuoka kylläkin maistuu. Mitä pahempi olo, sitä paremmalle maistuu suklaa. Tupakkaa kuluu myös kiitettävästi. Mutta nyt ei oikeasti jaksa miettiä mitään terveysintoiluja. Pitäisi pitää itsestään huolta, mutta jotenkin ei jaksa keskittyä siihen. Kaupassa ei osaa etsiä enää mitään ruokaa. Sitä vaan kävelee hyllyjen välissä napsien mukaansa sitä ja tätä. Ajattelematta sen kummemmin.
Tämän blogin nimi ei pitäisi olla Nilokselan tila vaan koirien miljoonat sairaudet. Kuinkahan paljon näiden kuukausien aikana olen kahlannut julkaisuja ja muuta tekstiä läpi etsien yhtymäkohtaa koirieni oireisiin. Tutustunut erilaisiin sairauksiin, lukenut keskustelupalsoja koiran sairasteluihin liittyen sekä lukenut työpaikalla lääkärien tietokantaa, josta löytyy ihmisten sairauksista julkaisuja laidasta laitaan. Enkä haluaisi olla se eläinlääkäri, jonka luo jonkin koirani kanssa tupsahdan. Koska oireet ovat mielessäni jo kietoutuneet kaikenlaisiin sairauksiin, olen jo valmiiksi päättänyt mitä tutkitaan. Kuinka objektiivisesti enää pystyn oireiluista kertomaan ilman johdattelua suuntaan tai toiseen? Saako eläinlääkäri seulottua faktat ja kuvitelmat minun kertomuksistani? Enhän minä niitä välttämättä erota enää itsekään. Kaikennäköiset pienetkin oireet ovat nykyisin katasrofin alku... Tosin, omasta tarkkavaisuudesta ja luulottelusta on hyötyäkin. Rino sai jatkaa elämäänsä juuri sen takia, etten allekirjoittanut täysin eläinlääkärin alkuperäsitä diagnoosia. Koska koira ei omaan silmään näyttänyt siltä...
Nyt kun Rino alkaa olla suht koht voimissaan, piti elämänkin asettua edes vähän lähemmäs uomaansa. Pois sieltä myrskvirtauksesta. Vaan eipä niin tietenkään käynyt....
Sunnuntai-iltana Rinja oli vaisu. Nukuttiin yö vierekkäin sängyllä. Tarkkailin koiran hieman vaivalloista hengitystä. Aamulla minun oli lähdettävä töihin, Rinja kuitenkin omilla jaloillaan seisoi ja kuljeksi, joten uskalsin jättää sen ilman valvontaa. Vaikka ei se kylläkään syönyt tai käynyt tarpeillaan. Kun tulin töistä kotiin, mummokoira oli selvästi kipeä. Yritin pakkosyöttää sille edes jotain pientä, niin että voisi antaa kipulääkkeen. Yhden nisän alueella oli suunnaton kivikova patti. Nisätulehdus tuli heti mieleen. Kaivelin antibiootteja, joita löytyi paljonkin, mutta ajattelin että mennäänpäs sittenkin tutkimuksiin eikä aloiteta mitään omahoitoa. Ja taas puhelin kauniiseen käteen ja soitto klinikalle, jossa minut taidetaan tuntea jo liiankin hyvin. Enkä ole hankala asiakas, minun koirat vaan sairastaa liikaa. Vierailen siis siellä varmaan viikottain. Valitettavasti. En tahtoisi, mutta ei näytä olevan minun käsissäni se tahto. Ja kukaro kiittää kevennyksestä (ihan kuin siellä mitään rahaa olisikaan viime aikoina ollut).
Klinikalla Rinja tutkittiin. Lämpö oli normaali eikä suolistossakaan ollut mitään epänormaalia sillä alueella, minkä eläinlääkäri sormella pystyi tunnustelemaan. Röntgenissä sitten näkyikin ärtynyt suolisto ja mahalaukku (taas) sekä jotain muutakin ylimääräistä. Se ylimääräinen saattoi olla kasvain tai sitten nisätulehduksen aiheuttama. Eläinlääkäri ei hirveästi toiveita antanut, sanoi että ehkä tämän viikon loppuun koira saattaa elää, jos kyseessä oli kasvain. Mutta aloitettiin kuitenkin antibiootti nisätulehduksen varalta. Tai siellähän voi olla molemmat, nisätulehdus ja kasvain. Pernakin oli suurentunut. Rinja pitäisi saada syömään, muuten olisi peli menetetty. Lähtiessämme Rinja sai niskaansa vaikka sun mitä lääkettä ensiapuun.
Kotona koira oli ihan tokkurassa saaduista lääkkeistä. Vettä onneksi joi, mutta syönyt ei mitään. Illalla pakkosyötin löysää lihavelliä hieman. Että mahassa olisi edes jotain. Yön nukuin lattialla sen vieressä eikä koira koko yönä jaksanut liikkua minnekään.
Aamulla nousin kovalta lattialta ranka ihmeellisen hyvänä. Luulisi, että kivikova lattia jumittaisi lihaksen jos toisenkin. Olen tainnut näiden viikkojen aikana jo tottua koirien vieressä makoillessani, ei tunnu kova lattia enää missään. Rinjallapa olikin yllättäen nälkä ja hyvällä ruokahalulla se söikin kaikki tarjotut ruuat. Ja lääkkeet. Ja joi vettä. Nisän pattikin oli jo pehmeämpi. Ulostanut ei vieläkään.
Töihin oli lähdettävä ja kun neljän maissa sitten myöhäisiltapäivällä saavuin jännittyneenä kotiin, Rinja oli vastassa portilla. Häntä heiluen. Oli se jo käynyt pienellä lenkilläkin. Ruoka maistui vallan mainiosti, lääkkeetkin. Ja patti oli taas pienentynyt eikä ollut enää kosketusarka. Tänä iltana tulee kaksi vuorokautta diagnoosista, patti oli taas aamulla entistä pienempi. Ulostanut Rinja ei ole vieläkään ja se hiukan huolestuttaa. Tosin viimeksikin, kun Rinjalla oli ärtynyt suolisto, meni pari päivää ennenkuin koira alkoi kykkimään. Mutta silti huolestuttaa, onhan se pieni mahdollisuus, että siellä vatsaontelossa on se kasvain, joka painaa suolistoa. Ja se ei ole hyvä se. Toisaalta, olisiko koira alkanut syömään, jos siellä suoliston alueella olisi jotain ylimääräistä painamassa? Niin, en tiedä.
Ja sitten Kaapo, rakas pieni murheenkryyni. Tuo iloinen hännänheiluttaja saa "huimauskohtauksia" yhä useammin. Joko tasapainoa hakee tai sitten oikeasti jalat pettää alta. Nyt kun akuutit vaiheet Rinolta ja Rinjalta ovat menneet ohi, voidaankin lähteä Kaapon kanssa tutkimuksiin. Suuntaamme Vantaalle Eläinsairaala Aistiin ja siellä neurologin tutkimuksiin. Magneettikuvaus ainakin ja lisäksi kaikki muut mahdolliset ja mahdottomat tutkimukset.
Kaapo ei selvästikään kärsi noista kohtauksistaan. Hämmentyy vain. Makoilee hetken ja taas lähtee puuhailemaan omiaan. Nyt nuo kohtaukset olisi videoitava. Kaapolle ei saa puhua kohtauksen aikana eikä sitä saa auttaa. Neurologin on nähtävä kohtaus sellaisenaan. Pitäisi saada kohtaus kuvattua ihan alusta saakka. Siitä kun askel alkaa hoipertamaan ja jalat pettää ja sinne saakka, kun koira lähtee taas kävlemään. Koska tämän jälkeen koira vaan makoilee, ei siinä ole mitään katsottavaa enää. Kaapo on koko ajan tajuissaan. Kohtauksen jälkeen Kaapo yleensä menee syömään ruohoa, eli viittaa kovasti pahaan oloon. Tai sitten sijaistoiminta tapahtuneen aiheuttamalle hämmenykselle. Ja saattaahan se tuntea kipuakin. Enhän minä oikeasti voi tietää, kun ei se kerro!
Toivottavasti viikon päästä tiedetään enemmän!
P.s. Eikä tässä vielä kaikki. Jokin peto on vienyt meiltä jo seitsemän kanaa. Ihan röyhkeästi keskellä kirkasta päivää. Nyt ei enää yhtään lähde sen pedon mukaan, kotkot ovat sisällä kanalassa siihen saakka, kunnes uusi tarha aivan meidän talon vieressä on käyttövalmis. Tänään meille muuttaa kolme kanaa, yksi kukko ja neljä pikkuista. Yksi kanoista on light brahma, kaksi kanaa buff columbian brahmoja sekä samanlainen kukko. Pikkuiset ovat näiden "kolumbialaisten" jälkeläisiä.
P.s. Eikä tässä vielä kaikki. Jokin peto on vienyt meiltä jo seitsemän kanaa. Ihan röyhkeästi keskellä kirkasta päivää. Nyt ei enää yhtään lähde sen pedon mukaan, kotkot ovat sisällä kanalassa siihen saakka, kunnes uusi tarha aivan meidän talon vieressä on käyttövalmis. Tänään meille muuttaa kolme kanaa, yksi kukko ja neljä pikkuista. Yksi kanoista on light brahma, kaksi kanaa buff columbian brahmoja sekä samanlainen kukko. Pikkuiset ovat näiden "kolumbialaisten" jälkeläisiä.