YKSINÄISYYS
Aamu valkenee vihdoin. Syksyisen yön pimeys väistyy hiljalleen. Keittiöstä loimottava valo valaisee pienen olohuoneen toisen puolen ja ikkunasta hiipivä väistyvä hämäryys tekee aavemaisen vaikutelman vanhojen ja kuluneiden huonekalujen pintaan.. Kaappikello tikittää kunnes kumauttaa kuuluville seitsemän lyöntiä. Hämärässä istuu nojatuolissaan vanha mies.
Mies katselee piirongin päällä olevia valokuvia kehyksissään. Edesmennyt, rakas vaimo. 50 vuotta yhteistä elämää, kunnes syöpä vei tuonpuoleiseen muutama vuosi sitten. Hääkuva vuosikymmenten takaa. Hymyileviä, onnellisia kasvoja. Pieni lapsi, oma poika, kastemekossaan. Sama poika isompana serkkunsa kanssa kalassa. Serkun, jonka huumeet veivät jo nuorukaisena. Rippikuva. Kuva pojasta ja vaimosta. Lapsenlapset. Vanha kotitila...
Vaimon kuoltua vanha mies jäi yksin vanhaan taloon. Poika päätti ettei vanhus pärjää siellä yksin ja osti taajamasta kerrostalokaksion. Hieno ele pojalta, auttaa vanhaa isäänsä. "Nyt elämä on helpompaa eikä meidän tarvitse olla koko ajan sinusta huolissaan" poika sanoi kantaessaan pientä pöytää isänsä uuteen asuntoon. Vanhus oli tyytynyt vain tuhahtamaan. Kotonaan poika katkerana oli selittänyt vaimolleen, ettei isä arvostanut hänen antamaansa lahjaa, omaa asuntoa palvelujen keskellä. Kiittämätön. Ja miten paljon se kaksio maksoikin! Siellä kotonaan, monen sadan kilometrin päässä isästään, poika oli mennyt sinä yönä vihaisena nukkumaan.
Pian kaksi vuotta vanhus oli asunut tässä pienessä kaksiossa. Vanhasta talosta tuodut ikivanhat ja kuluneet huonekalut muistuttivat jatkuvasti entisestä elämästä. Valokuvat perheestä ja ystävistä kertoivat tarinaa onnellisesta ja pitkästä elämästä. Onnellisesta ja joskus raskaasta elämästä. Olihan sodan jälkeinen Suomen jälleenrakentaminen ollut raskasta aikaa kaikille. Sotakorvaukset maksettavana, sodasta selviytymistä sekä henkisesti että fyysisesti.. Kaikesta yritettiin säästää. Vaikka elämä oli ollutkin helpompaa kuin sotien aikaan, jolloin vanhuksen vanhemmat olivat olleet nuoria, kyllä raskas työnteko jälkensä oli jättänyt.
Vanhus nousee tuolistaan ja astelee verkkaisesti ikkunan ääreen. Harmaa taajama kirkontorneineen levittäytyy joka puolelle kerrostaloa. Autot matelevat märällä asfaltilla, kiireiset ihmiset sateenvarjoineen väistelevät lätäköitä. "Siwa" hohtaa erään rakennuksen katolla. Pieni leikkikenttä hiekkalaatikkoineen on tyhjillään kerrrostalon pihalla. Naapuri näköjään yrittää taas käynnistää ruostunutta autonrämäänsä. Vanha 80-luvun bemari on tosiaan parhaat päivänsä nähnyt. Vanhus huokaisee ja kääntää selkänsä ikkunalle. Oli aika lähteä tuonne sateeseen. Kauppaan on mentävä, sillä pitäähän ihmisen syödä elääkseen. Vanhus tuhahtaa pilkallisesti.
Vaatteiden pukeminen ei käy joutuisasti enää. Kaikkea pitää miettiä tarkkaan, käskeä lihakset tottelemaan. Vapisevin sormin vanhus lopulta ottaa lakkinsakin naulakosta ja laahustaa rappukäytävään. Hissi. Sen vanhus kiertää kaukaa ja aloittaa hitaan laskeutumisen katutasolle. Se ei ole helppoa. Toinen lonkka leikattiin viisi vuotta sitten ja siitä huolimatta se ilmoittaa itsestään ikävällä kivulla. Jokaikisellä askeleella alaspäin tuntuu vihlaisu. Ähkien vanhus laskeutuu portaat ja työntää auki oven, joka on esteenä kylmälle ja sateiselle ilmalle. Vanhus haukkoo henkeään.
Matkalla kauppaan on aikaa miettiä elämää. Elämää, joka on ollut viime ajat varsin yksitoikkoista. Vanhus ei tunne ketään täältä taajamasta, hänellä ei ole ollut juttukaveria pitkään, pitkään aikaan. Päivät toistavat itseään. Aamulla anivarhain herääminen, aamu-uutisten kuunteleminen ja päivän lehden lukeminen palastelemisen yhteydessä. Hän siistii aina paikat siivoksi aamupalan jälkeen, taittelee lehden pöydälle ja sammuttaa radion. Sitten vanhus asettautuu nojatuoliin istumaan ja kuuntelemaan kaappikellon raksutusta. Monta tuntia vanhus istuu siinä, miettii ja murehtii. Nousee tekemään itselleen ruokaa. Puuroa päivälliseksi, puuroa illalliseksi. Joskus kaalipataa tai perunoita kastikkeen kera. Ruisleipää ja maitoa. Yksinkertaiset eväänsä vanhus käy kerran viikkoon ostamassa lähellä sijaitsevasta Siwasta. Kerran kuussa vanhus käy laboratoriokokeissa. Sydämen toiminta ei aina ole niin vakaata ja sen takia hän syökin sitä rotanmyrkkyä, marevania. Ei ne siellä laboratoriossakaan jouda juttelemaan vaikka vanhuksella ainakin alkuun juttua olisi riittänytkin. Nykyään hän ei viitsi yrittääkään, puolella korvalla ne vain kuuntelevat ja hätistelevät pois seuraavan asiakkaan tieltä.
Vanhus kerää vanhaan kassiinsa ruisleipää, kaalia ja sipulia. Pieni paketti jauhelihaa. Kahvia. Maitoa. Kotona on vielä voita, riisiä ja kaurahiutaleita. Pakkasessa muutama kuukausi sitten ostettu pulla. Niillä selviääkin seuraavaan viikkoon... Siwan kassa tervehtii ystävällisesti, juoksuttaa ostokset hihnalla,
pyytää maksun ja hyvästelee. Toista se oli oman kyläkaupan Annelin
kanssa. Siinä ostosten ostamisen yhteydessä ehti kahvikupposenkin juoda
ja vaihtaa omat ja tuttavien kuulumiset. Kesäisin istuttiin kylän
ukkojen kanssa kaupan portailla ja penkeillä ja turistiin niitä näitä.
Nyt ei ole enää ketään turisemassa.
Vanhus päättää kävellä kotiinsa pidempää reittiä vaikka lonkka vihoitteleekin kovasti. "Periksi ei perkele piä antaa ikinä", miettii ukko mielessään ja hammasta purren kääntyy aivan vastakkaiseen suuntaan kotiin vievällä tiellään.
Poika muutti jo 17-vuotiaana pois kotoa. Eihän siellä kyläpahasessa ollut kouluja eikä töitä. Mies jäi vaimonsa kanssa kahdestaan. Vaimo kävi töissä läheisessä kaupungissa. Kunnalliskodilla se oli töissä, hoitamassa vanhoja ihmisiä. Mies teki sitä sun tätä, rakensi ja remontoi, kaatoi puuta tai ajoi taksia. Mitä ikinä vaan oli tarjolla. Työttömyydestä ei tarvinnut silloin huolehtia, tekevälle töitä löytyi. Varsinkin jos niille töille ei nyrpistellyt nenäänsä. Eikä silloin kyselty hienojen tutkintojen perään. Tekemällä ne työt oppi, ei lukemalla. Vuodet kuluivat, poika valmistui, sai töitä ja muutti vieläkin kauemmas. Löysi sieltä vaimon, perusti perheen ja jäi sinne. Muutaman kuukauden välein kävi perheensä kanssa vierailemassa vanhassa kodissaan isän ja äidin luona. Kesäisin lomilla saapui pojan perhe passattavaksi. Ja vaimohan passasi. Teki ruuat valmiiksi, hoiti lapset... Koska sellaisia ne naiset ovat. Joulun alla kävivät myös pyörähtämässä, tuomassa muutaman lahjan. Joulun viettivät muualla. Kun lastenlapset kasvoivat, vierailut harvenivat entisestään. Nykyään poika soittaa. No, kävihän se vaimon kuoltua ja hautajaisissa sekä ajamassa vanhan isänsä muuttokuorman rakkaasta kodista vieraaseen kerrostaloon. Sen jälkeen soitto silloin, toinen tällöin. Jouluna eivät ehtineet käydä, koska lähtivät ulkomaille joulunviettoon. Kesälomalla tie vei Saksan alpeille. Rauhoittumaan. Kauas pois melusta ja ihmisistä.
Vanhus huokaisee, pyyhkii hihansuullaan vesisateesta litimärät lasinsa. Jos mahdollista, nyt eteensä näkee vielä huonommin. Päättäväisesti vanhus kuitenkin jatkaa hidasta matkaansa vastatuuleen. Sade on tunkeutunut jo takin läpi. Paita tuntuu hieman kostealta. Viluttaa. Vanhat, aikansa eläneet kengät lotisevat märällä ja kiiltävällä afaltilla. Askel painaa vähä vähältä enemmän. Vanhuksen ajatuksissa siintää jo lämmin asunto ja kuuma kupponen kahvia. Pullaakin voisi vähän mikrossa sulattaa.
Ilmeettömät ja kiireiset vastaantulijat pyyhältävät ohitse. Kukaan ei kiinnitä huomiotaan kastuneeseen, vanhaan ja kumaraan mieheen. Kyllä kotikylän teillä kulkiessa sai jutella kaikkien vastaantulijoiden kanssa. Autot ajettiin tienpientareelle ja tuttavan kanssa vaihdettiin kuulumiset tien yli huutaen. Tai saatettiin istahtaa tienpenkalle tupakille ja parantaa maailmaa pitkänkin aikaa. Naapurit kylättelivät toistensa luona. Kyläjuhlat ja kokoukset keräsivät koko pitäjän aktiiviset asukkaat yhteen. Ja nuo kesäiset lavatanssit. Ukkojen kossupullot kiersivät huulilta huulille, kun nurkan takana salaa muutama hörppy otettiin. Yhdessä hymistiin hyväksyvästi naisten paljaille pohkeille ja avaralle kaula-aukolle. Naureskeltiin, kun Välivaaran varakreivi pisti parastaan hurmatakseen kaupunkilaisneidin. Ja kuinka varakreivi sai äkäisen korvatillikan liian läheiseksi ryhdyttyään. Voi nuo kyläläisten lempinimet. Välivaaran varakreivi sai lempinimensä ilakoituaan liian aikaisin lottovoitostaan. Lottovoitosta, jolla suunnitteli rakentavansa linnan asuinsijoilleen Välivaaraan. Pienen tarkistelun jälkeen lottovoitto osottautuikin aika paljon odotettua pienemmäksi. Rehti-Lasse sai nimensä kaupattuaan vähän arveluttavaa tavaraa. Mahti-Masa kerskaili aina saavutuksillaan. Vanhus mietti, olikohan hänelle keksitty mitään lempinimeä? Ei hän koskaan sitä ainakaan ollut kuullut.
Ajatuksissaan mies astelee eteenpäin. Yhtäkkiä horisontti kiepsahtaa. Näkyy taivasta ja sitten tummaa asfalttia. Sietämätön kipu repäisee lonkkaa, sitä tervettä lonkkaa. "Voi perk...", ehtii vanhus sanoa, ennenkuin silmissä mustenee.
Kiireiset ihmiset hidastivat märän, kaatuneen vanhuksen kohdalla vauhtiaan. Toiset jatkavat matkaansa, "humalassa se on kuitenkin". Jotkut eivät tiedä mitä tehdä. Tovin kuluttua astuu nuori mies eteenpäin ja kyykistyy vanhuksen viereen ja sanoo pikaisesti vanhusta tarkasteltuaan: "Voisiko joku soittaa ambulanssin?".
Ääniä. Valoja. Kylmyyttä. Välähdyksiä. Ihmisiä. Kipua. Pelkoa. Ja kaiken voittava tunne: yksinäisyys... "Minä en siis vielä heittänytkään henkeäni, en vieläkään pääse pois", ehtii vanhus miettiä, kunnes vaipuu taas mustaan....
......................................................................
Tämä on pieni jatkotarina, johon kiedottu tuttujen ja tuntemattomien elämää. Fiktiota. Mutta valitettavasti niin totta. Tarina vanhasta yksinäisestä miehestä.
......................................................................
Pitkään olen miettinyt kirjoittavani aiheesta vanhuus ja yksinäisyys. En vaan tiennyt, miten siitä kirjoittaisin. Sitten keksin tarinan, ja tarinalle päähenkilön. Ja tarina lähti elämään omaa elämäänsä minun mielikuvituksessani. Päähenkilön elämää. Ja lopulta päätin kirjoittaa tarinan kaikille luettavaksi. Tämä oli vanhuksen tarinan ensimmäinen osa.
