Lauantai aamuna ennen kukon laulua kääntyi jenkkimaasturimme keula kohti savon maata. Perässä roikkui hevoskoppi. Olimme menossa hakemaan entistä hevostamme. Tatsi tulisi takaisin kotiin.
Reissu kesti reilun seitsemän tuntia, tulomatkalla navigaattori kuljetti meitä ihan minne tahtoi. Mutta kotiin päästiin silti. Tatsi hirnui jo kopissa, kun saavuimme pihaan. Vein sen karsinaan ja otin loimet pois päältä. Poika rupesi heti piehtaroimaan ja tarhassakin meni suoraan syömään. Mitään turhia kahinoita ei tullut, kyllä pojat toisensa tunnistivat. Sakari on ollut ihme pomottaja. Se muuttui silloin heinäkuussa, kun Tatsi lähti. Ilmeisesti hevonenkin voi ikävöidä niin paljon, että luonne muuttuu. Tai sitten siltä puuttui se toinen aisapari, joka oli ennen auttanut laumajärjestyksen ylläpidossa. Nyt se on sitten pari päivää pomotellut laumaansa ihan urakalla. Tatsiakin, vaikka ennen tekivät kaiken yhdessä. Leikkiikö se nyt marttyyriä? "En leiki enää sinun kanssa, kun kerran jätit minut tänne yksin!" Tuskinpa vaan :) Ehkäpä lauma hakee taas uutta muotoaan.
Eilen kävin ratsastelemassa Tatsilla. Kokeilin mukana tullutta lännen satulaa. Ruuna oli todella rauhallinen. Jopa liiankin rauhallinen. Alkuun tietysti voi olla outoa tutussakin paikassa, eiköhän se pilke silmäkulmaan syty piakkoin. Ja lännensatulaa pitää vähän fiksailla näille tappijaloille sopivaksi. Jalustimien säätöä nyt ensinnäkin. Ja seuraavaksi täytyykin opetella sieltä länkkäristä alas tulo. Eilen nimittäin meinasin nupsahtaa nupilleni hevosen väärälle puolelle. Ehdin jo ajatella, että nyt kyllä kuolen. Liukkaat vaatteeni luisuttivat minua juuri väärälle puolelle ja pian roikuinkin silmänräpäyksen ajan pää alaspäin. Ihmeen kaupalla sain väännettyä itseni takaisin hevosen vasemmalle puolelle ja siitä alas...
Heitin vielä lenkin Sakarin ja Rinon kanssa ennen kuin lähdin hakutreeneihin. Koiraa en treeneihin otanut mukaan. Kaapolla on niin järkyttävä korvatulehdus, että koira on aivan nuupallaan. Tänään saa onneksi kunnon lääkkeet. Rino hölkötteli kuumana käyvän Sakarin perässä monen monta kilometriä, joten en sitäkään treeneihin mukaan ottanut. Niinpä sitten ilman koiraa räntäsateessa keskellä metsää kastuin aivan litimäräksi. Mutta silti oli mukavaa ja tulipahan nähtyä muita samanmielisiä hulluja koiraihmisiä.
Kahdeksan kukkoa ja yksi sairas kana saapuivat tiensä päähän lauantai-iltana. Kanala on nyt rauhallinen. Eetu-kukko pääsi veljensä ikeen alta ja saa rauhassa kanaparveaan hyyssätä. Surettaa Kallen lähtö, mutta toisesta oli pakko luopua ja Eetu oli rakkaampi. Se sylikukko. Silkkikukko sai lähdöt liiallisen seksuaalisen aktiivisuuden vuoksi. Kanaparat olivat aivan hätäännyksissään.
Viime keskiviikkona alkoi kauan odotettu Dobo. Ja kylläpä Kaapolla ja minulla olikin hurjan kivaa. Saa nähdä parantuuko korva sen verran, että ensi keskiviikkona päästään mukaan? Tai minähän menen sinne vaikka ilman koiraa, mutta olisihan se kiva, jos Kaapokin pääsisi.
