Mitä tänne jää? Osa 3

 KAIPAUS

Vanhus makaa sängyssään huoneessa numero 14. Matkattu on edestakaisin isoon keskussairaalaan, siellä leikkaus ja viikon tarkkailujakso. Nyt ollaan täällä takaisin. Lääkäri oli puhunut jostain disklokoituneesta murtumasta tai jostain. Lonkkaan oli asennettu puoliproteesi ja ennuste kuulemma olisi hyvä. Kipuja on vieläkin, mutta tehokas lääkitys pitää ne suurimmaksi osaksi loitolla. Se kipeä lonkka, se vuosia sitten leikattu, vaatisi lääkärin mielestä uuden leikkauksen. Ja paljon kaikkea muuta se lääkäri kertoi hienolla kielellään, josta tavallinen ihminen ei ymmärtänyt yhtään mitään. Vanhus oli tyytynyt vain myöntelemään. Niin yleensä pääsi helpommalla. Nyt joku keski-ikäinen nainen käy päivittäin auttamassa ja neuvomassa, jalkaa väännellään ja käännellään. Noustaan istumaan ja seisomaan. Se on sitä kuntoutusta ilmeisesti.

Suurimman osan ajasta vanhus kuitenkin makaa sängyssään. Yksin ja aivan hiljaa. Poikkeuksen tilanteeseen tuo vain ne muutamat kerrat, kun henkilökunta pyörähtää huoneessa. Aamulla laboratoriokokeet ja aamupala. Sen jälkeen muut aamutoimet. Vessaan avustetaan ja sieltä tuodaan pois. On ne jonkun pyörillä olevan kelkan tuohon sängyn viereen tuoneet, mutta vanhus ei sitä vielä ole käyttänyt. Sängyssä maaten, kattoon tuijottaen kuluu tunnit ruokailuun saakka ja jälleen kahviin ja iltaruokaan ja iltapalaan saakka. Huonetoverien kanssa saattaa joskus jutella, mutta suurimman osan ajasta nekin vain makaavat hiljaa sängyssään. Vierailijoita käy harvakseltaan ja nekin vierailijat menevät aina naapuripetien miesten luo. 

No oli se poika käväissyt keskussairaalassa silloin yhtenä päivänä leikkauksen jälkeen. Kovin oli ollut hiljainen tuokio se vierailu. Kuulumiset oli kysellyt ja vähän vaimonsa ja lapsiensa terveisiä kertonut. Kaikki toivottivat pikaista paranemista. Lähtiessään oli vielä sanonut ettei työkiireiden takia ihan heti pääse käymään uudestaan, mutta tulee kyllä jonakin päivänä.

Nelospedin mies ei pysty enää omin voimin liikkumaan. Hän makaa selällään tai kyljellään, sen mukaan miten hoitajat hänet asettavat. Hänet syötetään, pestään ja puetaan. Pää tällä miehellä leikkaa yhä kuin partaveitsi. Siksi kaikki onkin paljon vaikeampaa. Aamuisin tuo mies saattaa aamunäytteitä ottamaan tulevalta hoitajalta kysellä, että eikö täältä jo pääsisi pois? Hoitaja saattaa vastata ettei hän sitä voi kertoa, kun lääkäri päättää milloin täältä pois saa lähteä. Kaikki muut huoneessa asuvat tietävät, ettei nelospetiläinen tarkoita kotiin pääsyä vaan pois lähtemistä kokonaan tästä maailmasta. Ironista kyllä, hoitaja vastaa osittain oikein. Lääkärihän se määrää kuinka kauan elämää pitkitetään vaikka itse asianomainen haluaisikin jo luovuttaa.

Naapurisängyn alkuperäinen asukki, se joka oli sängyssä maannut silloin, kun vanhus ensimmäistä kertaa oli tullut huoneeseen, menehtyi muutama päivä sitten. Keskellä kirkasta päivää. Mies oli juuri päässyt eläkkeelle ja saanut sydänkohtauksen. Siitä toipumassa oli ollut nyt täällä sairaalassa. Aamiaisen jälkeen oli naapurisängyn ympärillä alkanut kuhina. Verhot vedettiin eteen ja ohjeita huudeltiin. Siinä viereisessä sängyssä maatessaan ja naapurimiehen elvytystä kuunnellessaan vanhus tunsi ensimmäistä kertaa kuolemanpelkoa. Mitä, jos se ei olekaan hyvä paikka olla? Mistäs sen tietää, kun kukaan ei ole koskaan palannut kertomaan.

Isä oli kuollut varsin nuorena. Sydänkohtaukseen niinkuin naapuripedin mieskin. Kotona tämä kaikki oli tapahtunut ja aivan äidin silmien alla. Hän itse oli jo muuttanut tuoreen vaimonsa kanssa toisaalle. Vaimo opiskeli kaupungissa. Eihän äiti osannut mitään apua antaa, harva tavallinen maallikko 50-luvun lopulla mitään mistään elvytyksestä tiesi. Siihen tuvan sänkyyn oli kuollut, humalassakin oli ollut. Hautajaiset olivat olleet pienet ja koruttomat. Muutama sukulainen, kyläläinen ja oma perhe. Äiti ei ollut itkenyt yhtään, eikä hän itsekään. Vanhus miettii, että äidin elämä oli helpottunut paljon isän kuoleman jälkeen. Ei tarvinnut pitää huolta kuin itsestään. Eikä tarvinnut pelätä isän mielenvaihteluja. Välillä isä oli ollut ihan hyvälläkin tuulella, mutta muuttuikin sitten yhtäkkiä aivan arvaamattomaksi. Äiti oli oppinut olemaan näkymätön, häneltä itseltään se ei ollut käynyt niin helposti. Nuoruusvuosinaan hän oli saanut isältään selkäänsä useita kertoja. Ja useinmiten aivan syyttä suotta. Oli äitikin joutunut mustelmiaan peittelemään tai valehtelemaan lääkärille murtuneesta kädestään tai selässään olleesta polttojäljestä, jonka isä oli aiheuttanut tumpatessaan tupakkansa äidin selkään saunan eteisessä..

Kun äiti vanheni eikä jaksanut isoa taloa yksinään huolehtia, oli hän vaimoineen muuttanut kotitilalle. Äiti asui kuolemaansa saakka kotona siellä heidän kanssaan. Kotitila sisälsi muutaman hehtaarin peltoa ja hieman metsää. Talo oli normaali kaksikerroksinen rintamamiestalo, jonka isä ja muutama sukulainen sekä tuttava talkoilla rakensivat sodan jälkeen. Iso leivinuuni keskellä alakertaa piti lämpimänä sekä tuvan että kammarin. Tuvan lattiassa oli luukku kellariin. Se oli ollut kiehtova paikka silloin nuorempana. Äiti oli säilyttänyt siellä pihan marjapensaista kerättyjä marjoja ja mehua. Syksyn sienisato siirtyi säilöttynä pimeän kellarin hyllyille. Isän viinapulloa ei siellä ollut, se oli aina piilossa ulkoliiterissä puupinon ja seinän välissä. Pienestä ja pimeästä eteisestä johti kapeat ja kaartuvat portaat yläkertaan. Siellä hän sai poikasena asua melkein omissa oloissaan. Mitä nyt äiti kapusi melkein päivittäin paukuttamaan kangaspuitaan. Nurkassa olikin pino toinen toistaan kirjavampia räsymattoja. Isä ei kimurantteja portaita kovin usein viitsinyt puujalallaan nousta ylös.

Yläkerrassa meni kummallakin seinustalla pitkät varastot. Siellä säilytettiin vaikka mitä rojua. Ne tavallaan toimivat myös yläkerran eristyksenä ulkoseinän ja huoneen välissä. Hänen omasta pojastaan ne varastot olivat olleet mukavia piilopaikkoja. Siellä se taskulamppuineen yleensä hääri, jos ei pihalla näykynyt. Sieltä varastoista löytyi äidin säilyttämät vanhat tavarat, lehdet ja astiat. Myös hänen oma kastemekkonsa oli arkussa säilynyt hyvässä kunnossa. Äidin mattoja olivat hiiret repineet ja hiiren ulosteita oli muuallakin ympäriinsä. 80-luvun alussa talo remontoitiin nykyaikaisemmaksi. Enää ei tarvinnut käyttää öisin ämpäriä tarpeidensa tekemiseen tai juosta pihan perälle huussiin. Sisävessa helpotti elämää. Sisävessan myötä tietenkin taloon vedettiin vesijohdot. Siihen asti vesi oli kannettu pihakaivosta. Ikkunat vaihdettiin ja uunikin purettiin ja muurattiin uusiksi. Peltipintainen vanha uuni muuttui punaiseksi tiiliuuniksi.

Piharakennukset ovat vielä tänäkin päivänä samanlaiset kuin silloin ennen. Tietenkin niille on kasvojenkohotusta ja korjausta tehty, mutta vanhan saunankin katto on yhä päreestä tehty. Siihen vain aika ajoin vaihdettiin uudet päreet. Äiti halusi niin. Liiteri saunan päässä ja pieni, matala kivinavetta pienine ikkunoineen. Pihan ympärillä pieni pelto.

Vaikka lapsuus ei tuolla tilalla aina niin onnellinen ollutkaan, oli se silti vanhuksen koti. Ja aikuisena vanhus rakasti sitä paikkaa. Ja rakastaa yhä. Se on hänen ainoa, oikea kotinsa. Siellä ei naapurit paukuttele seinien takana. Portailta avautuva maisema on ihan jotakin muuta kuin taajaman betonibunkkerit. Linnun laulua ja heinäsirkan sirkutusta kesäisin. Joskus saattoi kuulla karhunpennun viheltelevän emoaan jossain lähistöllä. Tuonne kotiin vanha mies kaipasi nyt niin kovasti.

Vanhus kaipaa vaimoaan. Rakasta ja tarmokasta Mirjaa, joka piti talon miehet, eli hänet ja poikansa, ruodussa lempein ottein. Koko avioliiton ajan ja aiemminkin, vanhus oli rakastanut vaimoaan kuin hullu. Kyllähän se rakkauden roihu oli ajan mittaan hieman hiipunut, mutta elämä ilman toista puoliskoa ei ole elämää ollenkaan. Vuosien mittaan sitä oppi tuntemaan toisen kuin omat taskunsa. Sanoja ei tarvittu mutta ymmärrettiin silti. Yhdessä elettiin ja askaroitiin. Toiseen tottui, siihen toisen kulkuun rinnalla sekä myötä- ja vastamäessä. Niinkuin silloin aikoinaan luvattiinkin. Ja vaikka tottui, ei toista silti pidetty itsestään selvyytenä koskaan.

Määrätön yksinäisyyden tunne hulvahtaa vanhuksen mieleen. Ikävä ja kaipaus puristaa rintaa niin, että on vaikea hengittää. Kaipaus on niin suuri, että se säteilee kipuna ympäri vanhan miehen kehoa. Tämän kivun rinnalla ei lonkan pienet vihlaisut ole mitään. Ja tälle kivulle ei ole keksitty mitään lääkettä. Millään ei ole enää mitään merkitystä. Hän on yksin tässä maailmassa. Hänellä ei ole ketään. Hänellä ei ole mitään. Jäljellä on vain se järjetön rakkaus, joka etsii hapuillen kohdettaan, koskaan sitä kuitenkaan löytämättä. Vaimo on poissa. Poissa on lempeät halaukset ja posken sipaisut pehmeillä huulilla. Rohkaiseva käsi olkapäällä, joka varsinkin nyt tökkäisi lempeästi eteenpäin. Ei hänellä ole enää mitään syytä jatkaa tätä taistelua. Elämä on turhaa. Kaikki on turhaa. Oma poikakin on aivan vieras.

Vanhus tahtoo luovuttaa. Vanhus tahtoo täältä pois. Pois rakkaan vaimonsa luo. Ei kuolema häntä sittenkään pelota. Se tuo armahduksen ja unohduksen. Mieluummin hän tahtoisi vaimonsa luo, jos sellainen on edes mahdollista siellä kuoleman jälkeisessä tilassa. Mutta jos se ei ole mahdollista, hän tahtoo vain unohtaa. Unohtaa rakkauden, siitä seuranneen kaipauksen ja ikävän. Saada helpotuksen kaipuusta ja ikävästä syntyneeseen kaiken voittavaan kipuun......


......................................................................

Tämä on pieni jatkotarina, johon kiedottu tuttujen ja tuntemattomien elämää. Fiktiota. Mutta valitettavasti niin totta. Tarina vanhasta yksinäisestä miehestä.

......................................................................

Pitkään olen miettinyt kirjoittavani aiheesta vanhuus ja yksinäisyys. En vaan tiennyt, miten siitä kirjoittaisin. Sitten keksin tarinan, ja tarinalle päähenkilön. Ja tarina lähti elämään omaa elämäänsä minun mielikuvituksessani. Päähenkilön elämää. Ja lopulta päätin kirjoittaa tarinan kaikille luettavaksi. Vanhuksen tarina jatkuu....