Koiramainen arki rullaa radallaan

Rinjan spondyloosia lääkitään nyt jo aika vahvoilla lääkkeillä. Viime kerralla akupunktiossa käydessämme katsoimme kesäiset röntgenkuvat, joissa spondyloosi näkyy. Ja nyt eläinlääkärin painellessa reagoi voimakkaammin kuin viimeksi. Pahaltahan se näytti ja heinäkuun aikana kaiken lisäksi lopetettiin nutrolin nivel monitehon käyttö ja tilanne alkoi heti pahenemaan. Kaiken sen kaikkien koirien sairastelu- ja lääkitysrumban keskellä ei lisäravinteet olleet ensimmäisenä muistilistalla ja se taisi kostautua. Nyt yritetään löytää taspainoa lääkityksessä (Gabapentin actavis 400mg 2-3krt/vrk, tarvittaessa tramal ja norocarp lisäksi ohjeiden mukaan) ja välillä onkin hyviä päiviä ja välillä sitten totaalisen huonoja. Rinja ei onnu eikä siitä ulospäin huomaa, jos ei osaa katsoa. Se mennä viuhtoo niinkuin aina ennenkin. Mutta levottomuus paljastaa, että välillä on kipuja ja niitä sitten lääkitsemme nopeavaikutteisilla lääkkeillä. Tuleva joulu onkin meidän viimeinen yhteinen joulumme..

Kaapolla on enää reilu viikko kortisonikuuria jäljellä. Todellakin toivon, että siitä päästään eroon lopullisesti. Maksa-arvot ovat kohonneet ja Kaapon alavatsa onkin turvoksissa ja välillä jopa kipeä. Samylin-kuurilla saimme tilanteen rauhoittumaan, lisäksi akupunktioneuloilla hoidettiin myös maksaa ja turvotus lähtikin hyvin laskemaan jo seuraavana päivänä. Mutta jotenkin minulla on tunne ettei kortisonista päästä eroon...
Kaapon lihakset jumiutuu todella helposti, siksipä se ihan itse tuleekin melkein joka ilta vaatimaan hierontaa. Tässä vaiheessa sen limakalvot suussa ovat aika vaaleapigmenttiset, hieronnan jälkeen olo on helpottunut ja limakalvot ovat ihan normaalit. Fiksu koira tietää mikä helpottaa..

Rino on nyt hoksannut, että minun korkeitakin verensokeireita voi ilmaista. Ja vaihteeksi minulla onkin ollut niitä korkeita aika paljon niin poika on saanut harjoitusta. Lisäksi minusta alkaa tuntua, että se huomioi myös minun nopeat verensokerin laskut. Bonusta vain! Yöharjoituksia emme ole vielä tehneet. Siis sellaisia harjoituksia, että se yöllä tulisi minut herättäämään matalien (tai korkeiden) sokereiden takia. Nämä harjoitukset olen päättänyt jättää siihen, kun Rinjaa ei enää ole tai Rinja hyväksyy Rinon paremmin lähelleni. Nyt välillä on niin ja näin se hyväksyminen. Ja jotenkin uskon, että jos tosipaikka on yöllä, Rino tulee minut herättämään Rinjasta huolimatta.. Ja vielä yksi huomio. Rino on alkanut tehdä ilmaisuja jo 4.9 paikkeilla. Ei ole ollenkaan huono juttu, koska jos tuon alle laskee verensokerini, olo heikentyy nopeasti. Tuossa vaiheessa kun syön jotain, olo pysyy normaalina. Tuo koira alkaa olla pian elävä verensokerimittari! Vaikkakin harjoituksia tietenkin täytyy tehdä koko ajan, nopeasti hommat unohtuu, jos laiskotellaan...

Olemme nyt jonkin verran tehneet hajutunnistusta eri koirien hajuilla, vähän kuin id-tunnistusta mutta koirien hajuilla. Kahden purkin erottelut sujuu jo hyvin. Jos on helppoja hajuja, esim. verrokkihajuina Kaapon ja Rinjan hajut ja sitten se yksi vieras etsittävä haju, helposti löytyy. Mutta ei passaa laittaa hajuradataa täyteen erilaisia vieraiden koirien hajuja, liian vaikeita tässä vaiheessa.

Mikä huipuinta nyt tässä meidän uudessa harrastuksessa, taidamme saada lisää innokkaita harrastuskavereita. Ainakin kaksi. Porukassa olisi niin paljon mukavampi harjoitella, voisi vaihdella ajatuksia ja pohtia eteen tulevia ongelmia...

Luottamus. Ylpeys. Onni. Rakkaus. Koira

Viime viikon puolessa välissä ilmestyi facebookiin ilmoitus kadonneesta koirasta.

Torstaina sain kaveriltani soiton, jonka sisällöstä en ensin ymmärtänyt yhtään mitään. Olin juuri juoksuttamassa Tatsia kentällä, joten keskittymiseni oli aivan jossain muualla kuin puhelussa. Se oli pipoani syövässä hevoisessa. Lyhyen puhelun jälkeen kuitenkin huomasin viipottavani vauhdilla sisälle, syöväni hädissäni banaanin, pakkaavani jäljestyskamat ja etsiväni puhtaan lasipurkin monien hajuerottelu-lasipurkkieni joukosta. Rinokin aisti ilmassa jotain, koska alkoi vikisemään ja juoksemaan huushollissa ympyrää. No, Rinon levottomuus palkittiin ja lähdettiin käveleksimään tien risteykseen, josta meidät oli tarkoitus poimia kyytiin. Olimme lähdössä etsimään pientä, kadonnutta koiraa.

Vähän oli ajatukset sellaiset, että mitähän tästäkin tulee. Rino ei ole koskaan etsinyt koiria tai muitakaan eläimiä. Hajutunnistustahan olemme opiskelleet jo vaikka kuinka kauan, mutta hypokoirana oleminen on kuitenkin eri juttu kuin kadonneiden etsiminen. Ja ID-kokemus kovinkin vähäistä. Jäljestys ja henkilöetsintä jotenkuten hanskassa. Mutta tottakai lähdimme auttamaan, virallinen etsijäkoira ehtisi paikalle vasta monen päivän kuluttua. Ja kyllähän Rino aivan varmasti kertoisi, jos pikkukoira olisi lähellä...

Paikan päällä kadonneen koiran omistaja laittoi pienen kaulapannan mukanani olleeseen lasipurkkiin ja annoin Rinolle alkunuuskut. Sitten mumisin jotain epämääräistä etsimisestä, koska eihän meillä ollut mitään käskysanaa tällaiseen. Eikä tarvinnutkaan näköjään...

Pienen epämääräisen pihalla pyörimisen jälkeen Rino lähti kannustuksestani (tai siitä huolimatta) talon taakse. Sitten lähtikin höyryveturi käyntiin. Nenä kävi, en ikinä ole kuullut sellaista röhkintää kyseisen koiraksi nimetyn eläimen hengitysrööreistä. Kirsu maata viiltäen se nuuhki ja päättäväisesti vei minut kuusiaidan takaa lähtevälle polulle ja sieltä valtatielle ja kohti Joensuuta. Valtatien reunaa pitkin juostiin, Rinolla nenä edelleen maassa ja minä yritin kumppareilla epätoivoisesti pysyä pystyssä. Lopulta vauhti hiipui ja koira oli hieman ymmällään. Katseli pellon yli kauempana olevalle talolle. Ajattelin, että siinäkö se nyt oli tämä jäljestys. Vein koiran tien toiselle puolelle, pienelle pellolle, siellä Rino vaan oli ja käyskenteli. Tulimme takaisin valtatielle ja Rino tahtoi taas kohti pellon takana olevaa taloa. Siispä soitin kadonneen koiran kotopihamaalle jääneelle ystävälleni ja kehoitin kyselemään lupia pihamaiden läpi kulkemiseen. Lupaa odotellessamme lähdimme kiertämään kauempana menevää reittiä pitkin, reitti kuitenkin johti pihamaalle. Tarkkaan Rino tutki pihamaan ja kaikki rakennukset, joitakin kohtia tarkemmin kuin toisia. Selvästikin jotain kiinnostavaa. Metsän reunassa alkoi vinkua, hyppiä minua vasten ja näykkiä hihaani. Se oli selvä merkki ettei sinne metsään ole hyvä mennä.

Palasimme lähelle kadonneen koiran kotia. Siellä Rino tahtoi kerta toisensa jälkeen naapurin pihaan. En uskaltanut sinne lähteä, jos pieni koira siellä piilotteleekin ja sitten säikähtää meitä.

Jo tuolloin torstaina tuntui, että Rinolla oli hommassa selvä idea, se ei turhan päitten töytäillyt ja merkkaillut jokaista puskaa. Se ei välittänyt valtatien autoista kovinkaan kummoisesti eikä vastaan tulevista lenkkeilijöistä. Rinolla oli agenda, sillä oli tietty päämäärä, johon se pyrki askel askeleelta. Se suhtautui työhönsä tosissaan ja innoissaan. Se näytti onnelliselta. Ja lopulta myös väsyneeltä.

Seuraavana päivänä sain kuulla uutisia kadonneen koiran omistajalta. Rino oli ollut oikeassa. Etsijäkoirat olivat merkanneet täsmälleen samat alueet kuin Rinokin. Rino oli siis tiennyt mikä on homman nimi. Ja se oli tiennyt mitä hänen pitää tehdä. Se oli yrittänyt kertoa omalla tavallaan mitä se tiesi pienestä koirasta. Se, että ymmärsinkö minä kaiken mitä Rino yritti kertoa, onkin jo ihan eri juttu.

Minä epäilin koiraani. Epäilin, ymmärtääkö se asiasta yhtään mitään. Minä epäilin, miten se selviää vieraista ihmisistä, hajuista, ohikulkevista autoista. Mietin, missä vaiheessa se lyö hanskat tiskiin ja lähtee jahtaamaan vaikkapa autoja. Olin erittäin, erittäin epäileväinen koko projetkia kohtaan. Sain nenilleni. Nyt luotan koiraani enemmän kuin koskaan ennen! Tiedän, että jos on tosi kyseessä, Rino hoitaa homman. Se pystyy keskittymään ja jättämään kaiken epäolennaisen huomioimatta.

Olen ylpeä tuosta karvaturrista. Hemmetti vieköön, minkä tempun se teki. Aivan käsittämätöntä.

Olen onnellinen, että olen saanut parhaaksi ystäväkseni Rinon. Tykkään siitä ihan valtavasti. Se on sellainen raivostuttavan rakas kuumakalle.

Ja kipinä syttyi. Seuraavaksi aloitellaan hajutunnista vieraiden koirien hajuilla. Ehkäpä jonain päivänä voimme olla avuksi jollekin toiselle vielä enemmän..

Lopuksi vielä toivomus siitä, että pieni koira löytyisi...

Aseet nivelrikkoa vastaan

Spondyloosiin lähdettiin apua hakemaan Rinjalle. Selkä olikin hyvä. Yllätyksenä tuli, että oikea lonkka ei. Eikä vasenkaan. Tiesinhän minä, että lonkissakin jotain pientä voi olla, onhan se välillä oikeaa takajalkaansa ontunut. Mutta luulin kuitenkin spondyloosin aiheuttavan takapään liikkeiden ahtauden ja ajoittaisen jäykkyyden. Mutta se olikin lonkka!

Tunnustelemalla siis löytyi lonkan kipu, ei antanut painella vaan yritti paeta. Poloinen. Apua kipuun Rinja sai Soilen neuloista ja laserlaitteesta ja heti hoitosession jälkeen mummo oli parempi. Kahden viikon päästä mennään uudestaan akupunktioon.

Mutta miten olen voinut olla niin sokea, etten huomannut asioiden olevan noin huonolla tolalla? Jonkun mielestä ei ehkä asiat ole huonosti, koira kun ei ole kipeän oloinen (eihän se kipuaan näytä), se leikkii, juoksee ja on aktiivinen. Mutta minulle riittää pienikin kivun merkki. Sellainen merkki aiheuttaa stressireaktion, ja koiralle on hankittava kaikki maanpäällinen apu mitä saatavissa on. Kivusta ei tarvitse oikeasti kärsiä!!

Siispä Nutrolin Nivel Monitehon annostusta nostin heti eilen illalla ja pidän huolen, että syö annoksensa joka ikinen ilta. Ruusunmarjarouhetta saa kaksi kertaa päivässä. Back On Track-loimet käyttöön heti suuremmalla volyymilla. Ei vain pahimmilla keleillä vaan ulkona aina ja sisällä verkkoloimi mahdollisimman usein. Lisäksi Onsior-kipulääkekuuri kaupan päälle. Jatkoin myös kurkumatahnan syöttämistä kaikille koirille. Siitäkin tuli nyt muutama viikko taukoa, koska Rino alkoi kutisemaan ja kutinan syy piti selvittää. Aloitin silloin eliminaatiodieetin ja nyt lisäilen pikkuhiljaa aineksia takaisin ja katson mihin reagoi. Kurkumasta tietoa lisää täällä, jos jota kuta kiinnostaa: Turmeric for Health. Joku uskoo, joku ei. Minulle ihan sama mitä kukin uskoo. Itseäni auttoi kipuihin. Huomaan eron, kun nyt en ole syönyt kurkumaa vähään aikaan. Se maistuu niin pahalle, etten meinaa saada sitä alas :)

Lenkkeilyyn meille on tullut tietynlainen rytmi, nyt kun koirat ovat kipeitä tai toipilaita. Pitkiä lenkkejä seuraa lepopäivä, joilloin ulkoilumatkat ovat lyhyempiä. Ja niitä voi olla useampia päivässä. Seuraavana päivänä voidaan taas tehdä pidempi lenkki. Koiratkin tarvitsevat lepopäiviä, tämä on ihan tutkittu juttu.Lisäksi kipeät koirat tarvitsevat sitä lepoa vieläkin enemmän, ja tällä rytmillä on hyvin mennytkin karvakorvien viimeaikainen elämä. Ja toivotaan hyviä päiviä paljon lisää!!

BOT-mallit. Koirat suorastaan sukeltavat loimiinsa

Kananpojat ja- tytöt

Rakkaissa, kultaisissa kanoissani jyllää jokin tauti. Tänään soitin läänineläinlääkärille, koska oireet viittaavat mycoplasma gallisepticumiin. Myco G on Eviran vastustettavien tartuntatautien listoilla eli, jos epäilee tartuntaa kanalassaan, asiasta on välittömästi tehtävä ilmoitus läänineläinlääkärille. Hänen kauttaan homma etenee Eviraan ja minä täällä nyt odottelen kuumeisesti mitä seuraavaksi tapahtuu.

Light Brahma-rouva ja Mille fleur-kanat

Kun kesällä kyseisen taudin epidemia puhkesi, moni kanaharrastaja joutui saneeraamaan positiiviseksi todennetun kanalansa. Käytännössähän tämä tarkoitti sitä, että kotkottajat oli lopetettava ja hävitettävä asianmukaisesti, tilat desinfioitava, aluset ja orret yms poltettava. Nyt niin radikaaleihin toimenpiteisiin tuskin tarvitsee ryhtyä. Kanaharrastajat odottelevatkin jo tietoa siitä, että kyseinen tauti poistuu vastustettavien tartuntatautien listalta ainakin harrastekanojen suhteen. Lihabroilerit ja tuotantomunijat ovat asia erikseen...

Ja tuohon minäkin pistän toivoni. Siis ettei tarvitse luopua kotkoistaan, vaikka myco g testi olisi positiivinen. Eniten ahdistaisi luopua Hattivatista. Siihen jättiläiseen on tullut kiinnyttyä erityisen kovasti. Onhan se semmoinen omituinen höpöttäjä. Ei mikään sylikana, mutta upea ilmestys ja aina potpottamassa rouvilleen tai mille vaan. Paitsi viime päivinä. Kukko on ollut aika hiljainen. Aivastelee, lima rohisee hengitysteissä. Toinen räkänokka on millekukko. Kanat ovat lievemmin sairaita. Aivastelua, pärskintää mutta ei rohisevaa hengitystä. Munia on aika vähän tullut viime aikoina, mutta en ole osannut olla huolissani siitä. Ovathan nuo brahmat ja millet sellaisia rotuja, jotka eivät niin paljon munikaan.

Light brahmat ja yksi blue brahma sekä kuusi milleä ja kaksi columbian buff nuorikkoa ovat tallin puolella olevassa kanalassa. Hopea brahmat, aikuiset columbian buff brahmat ja yksi tipu sekä pieni sekalainen seurakunta ovat uudessa kanalassa. Ja uuden kanalan puolella en ole pärskintää kuullut kuin ihan vähän. Mutta toisella puolella pihaa tauti jyllää sitten senkin edestä...

Columbian Buff nuorisoa, Blue Brahma nuorikko, millet ja Light Brahmat. Hattivatti on isoin

No, tässä sitä hyvin "rauhallisesti" odotellaan läänineläinlääkärin yhteydenottoa...

Koiran stressistä

Onko Artulla, Rinjalla tai Ellula millaisia merkkejä stressistä nähtävillä vai ovatko ne kaikki onnellisia päästyään lenkille?

Eilen olin mielenkiintoisella luennolla, joka käsitteli koiran stressiä. Vaikka aiheesta olen paljon lukenut, niin uutta tietoa tuli enemmän kuin paljon. Taas silmät avautuivat hieman lisää ja taas ymmärtää omia koiriaan ja muitakin koiria himpun verran enemmän. En kuitenkaan tarpeeksi siltikään. Valitettavasti.

Mitä syvemmälle uppoaa koirien maailmaan, sitä enemmän se kiehtoo. Nuo alati uskolliset kumppanimme ansaitsisivat oikeasti enemmän kuin mitä me ihmiset niille annamme. Ne ansaitsisivat sen, että jokainen koiran omistaja opiskelisi edes sen minimimäärän koiran elekielen oppimäärästä. Edes sen alkeistason. Silläkin pääsee jo jonkin matkaa ja jotkin väärinymmärrykset voisivat ehkä jäädä tapahtumatta.

Häntäänsä heiluttava koira on iloinen. Vai onko sittenkään aina niin? Minulle tuli yllätyksenä kuinka paljon koiran elekielessä on eleitä, jotka ilmoitavat stressaantumisesta. Se lista jatkui ja jatkui ja jatkui vaan. Silmien siristys, hyvin huomaamaton stressin merkki. Haukotteleminen, kaikki koiran omistajat tietää tämän. Tassun nostaminen ilmaan istuessa tai seisoessa. Huulien nuoleminen, pään pois kääntäminen, katseen pois kääntäminen, nenän lipaisu, istuminen, maan nuuskiminen, ravistelu, läähättäminen, selän kääntäminen jne jne.

Jos koira jäykistyy, murisee, kiertelee jäykin jaloin "kohdettaan, tuijottaa", silloin koiran stressitaso on jo todella korkealla. Räjähdys on lähellä. Näissä tilanteissa ihmisen pitäisi olla rauhallisin. Koiraa ei saisi kuitenkaan rangaista näistä eleistä, koska jos tämä toistuu useasti, koira voi jättää nämä signaalit näyttämättä ja siirtyy suoraan toimintaan eli hyökkää. Toiset koirat kestää enemmän rangaistuksia, jotkin koirat jättävät signaalit pois jo muutaman kerran jälkeen. Koira ei ajattele, että sitä kielletään olemasta vihainen jollekin. Se ymmärtää asian niin, että sai nuhteita siitä, kun näytti nämä tunteet. Ensi kerrallapa en näytäkään niitä, niin isäntä on tyytyväinen.

Kaikista vaarallisin tilanne mitä voi kuvitella, saattaa tapahtua lasten läsnäollessa. Lapsi lähestyy koiraa tai menee koiran luo "läpsyttelemään" ja repimään turkista. Koira varmasti näyttää rauhoittavia signaaleja kertoakseen, että tilanne on siitä epämieluisa. Se ehkä katsoo toisaalle, nuolee huoliaan, haukottelee.. Lapsen vanhemmat eivät huomaa näitä eleitä vaan tilanne saa jatkua. Seuraava signaali voikin olla murahdus, varoittaminen. Ja mitäpä tästä seuraa yleensä? Koiraa rangaistaan... Ja tämä kun toistuu tarpeeksi usein, tai ei ehkä niin useinkaan, koira jättää murahtamisen väliin ja puraisee turkkia repivää lasta. Ja koiran viaksihan se menee vaikka syynä oli lasten turvallisuudesta piittaamattomat vanhemmat.

Mitä sitten tehdä, jos koira stressaa? Tietenkin stressaava asia tulisi poistaa koiran läheisyydestä. Tai minimoida tilanteet, joissa stressiä syntyy. Totuttaa eli siedättää pikku hiljaa stressaavaan asiaan "kipukynnyksen" eli stressitason alapuolella. Edetä koiran ehdoilla.

Mitä koira stressaa? Sepä ei olekaan niin yksiselitteistä, että voisi noin vain luetella asiat. Koirat ovat erilaisia ja ne reagoivat tilanteisiin eri tavoin. Omaa koiraa seuraamalla ja sen elekieltä opettelemalla löytää ne stressaavat tilanteet. Sellaista koiraa ei ole olemassakaan, joka ei joskus tuntisi oloaan enemmän tai vähemmän epämukavaksi.

Kaikkihan me haluamme, että oma karvaturrimme elää onnellista ja tasapainoista elämää. Ja se onnistuu oikeastaan vain niin, että opiskelemme niiden kieltä ja yritämme ymmärtää mitä koirat meille yrittävät viestiä.

Minua ahdistaa aivan suunnattomasti ne virheet mitä omien koirien kanssa tulee tehtyä. Analysoin joskus liiankin tarkkaan kaiken ja olen rasittava pilkunviilaaja. Ja sitten kun tajuan tehneeni virheen, tuntuu, että maailma kaatuu. Mutta pyrkimys on parempaan ja toivon, että joskus joku tulevista koiristani saa elää mahtavan ja hyvän, tasapainoisen elämän, koska minä ymmärrän sitä paremmin. 

Katsokaa alla olevat youtube-videot. Olisitko osannut osoittaa kaikki stressaantuneen koiran rauhoittavat signaalit ja eleet?

Päivitystä

Kaapon leikkauksesta on kulunut viikko ja kaksi päivää. Alkuun Kaapo oli tosi pirteä ja kipuja ei tuntunut olevan. Koiran liikkumista piti rajoittaa, koska se olisi halunnut vain riehua ja rellestää. Lauantaina otin kipulaastarin kyljestä pois ja sen jälkeen alkoi alamäki. Koira muuttui päivä päivältä apaattisemmaksi ja siitä huomasi, että kipuja oli kovasti. Maanantaina aloitimme opiaattijohdannaisten syöttämisen eli tramadolia kivun lievitykseen. Tiistai-iltana Kaapo alkoi kipeytyä tosissaan, keskiviikkona tramadol annostusta nostettiin kahdesta tabletista kolmeen. Siltikin vielä koko sen keskiviikon ja torstain oli mielettömän kipeä. Vasta torstai-iltana olo alkoi koiran helpottumaan. Onneksi. Kaapo piristyi hieman ja nousemaan seisominen ei ollut enää niin vaikeaa ja kivuliasta. Tänään eläinlääkäriin verikokeisiin. Maksan toivomme kestävän nämä rankat lääkekuurit, aiemminhan se otti itseensä doximycin-kuurin aikana.

Jospa sitä pikku hiljaa alkaisi toipumisen merkkejä näkyä...


25.09.2015

Kaapon maksa-arvot olivat vain hieman koholla, mikä on kuulemma normaalia lääkekuurilla. Kipulääkitystä lisättiin.
Kaapo alkoi pikkuhiljaa toipua ja tramadolin annostusta vähennettiin pikkuhiljaa. Myös antibiootit loppuivat ja kortisolia alettiin pienentämään. Huimauskohtaukset palasivat, joten Aistin eläinlääkäri neuvoi nostamaan kortisonitason 30mg päivässä sekä aloittamaan antibiootit uudestaan. Antibiootti jatkuu nyt kuukauden ajan, kortisonia syödään jouluun saakka tällä annoksella ja ehkä vasta sitten aletaan pikku hiljaa alentamaan annostusta.

Aistin neurologi arveli, että kyseessä olisi pitkittynyt tulehdustila, joka on sitten vaikuttanut kaikkeen. Meidän oma, paikallinen eläinlääkäri nosti esille epäilyn autoimmuunisairaudesta. Kumpi lie, sitä ei tiedä. Mutta lääkitys on kumpaankin sama. Kortisoni.

Tällä hetkellä Kaapo voi hyvin. Pikku hiljaa lenkkien pituutta lisäillään, nyt mennään jo sellainen 400 metriä. Ja hyvin poika jaksaa!

Summa summarum... taas

Näköjään kuukausi sitten olen kirjoittanut viimeksi. Ei vaan ole jaksanut. Vaikka kirjoitettavaa olisi riittänyt runsain mitoin. Summaan tähän nyt tapahtumat lyhyesti. Lyhyestä virsi kaunis ja jospa saisi kirjoittaa "The End" loppuun.

Rinjan nisätulehdus lähti paranemaan tosi hyvin. Rino tervehtyi siinä samaan aikaan. Kaapon kohtauksia tuli ja meni ja sinne Aistiin oli aika varattuna tutkimuksia varten. Elettiin sunnuntai-iltaa, Aistiin olisi aika ollut tiistaina. Annoin koirilleni ruuat. Rinolle tuli paha olo heti syötyään ja viime aikojen Rinjan ja Rinon toisilleen kyräily huipentui siihen, että Rinja hyökkäsi oksentavan Rinon päälle. Syntyi oikea tappelu, jossa miteltiin ihan tosissaan. Yritin erottaa koiria siinä kuitenkaan onnistumatta. Olivat tarttuneet toisiinsa niin tiukasti kiinni. Viisainta oli poistua paikalta. Lähdin ulos saakka, että saisin Kaapon houkuteltua pois tappelun tieltä. Ja että minun läsnäoloni ei provosoisi liikaa koiria tappelemaan lisää. Taistelu loppuikin ja menin sisään ja huomasin heti ympäriinsä roiskuneen veren sekä verivanan joka kulki olohuoneesta pesuhuoneeseen. Mikään ei valmistanut siihen, mitä näin seuraavaksi. Rinja tuli pesuhuoneesta verta valuen ja toinen silmä roikkui poskella. Silmästä, tai siis silmäkuopasta valui verta noronaan. Näytti myös siltä, että silmä olisi haljennut ja silmämunan sisältä olisi tursunnut "tavaraa", jotain pehmeän näköistä mönjää. Täytyy myöntää, että tuossa vaiheessa meinasi kädet jo vapista, mutta aikaa henkiselle heikkoudelle ei ollut. Eli päivystykseen pitäisi koira saada, joten puhelin käteen ja eläinlääkärien numeroita puhelimen muistiosta selailemaan. Niitä taitaakin siellä muistiossa olla 16 kappaletta ja valitettavasti kaikkia niitä olen jossain vaiheessa tarvinnut..

Langan toisessa päässä vastasi vastaaja, jonka viesti tavasi minulle päivystävän eläinlääkärin numeroa. Perhanan kynä ei toiminut, enkä saanut numeroa muistiin. Uusi mustekynä käteen ja uusi soitto klinikan numeroon. Sain numeron, mutta huomasinkin eläinlääkäriä tavoitellessani, että olinkin kirjoittanut numeron väärin. Nyt myönnän heikkouteni jo toiseen kertaan. Hyperventiloin. Mutta vain hetken, kunnes sain itseni vakuutettua, ettei koira kuole siihen, jos silmä roikkuu poskella. Rinja istui vieressäni ja yritti toisella etutassullaan kokeilla silmää "mikäs hitto tässä heiluu, sehän täytyy huitaista pois"... Toisella kädellä pitelin koiraa, toisella soitin taas kerran klinikan numeroon ja kolmannella kädellä kirjoitin vastaajan hitaasti, äärimmäisen hitaasti taavaaman puhelinnumeron. Nyt sain kirjattua sen oikein. Mutta päivystäjäpä ei vastannut puheluuni vaan taas vastaaja vastasi ja neuvoi minua jättämään viestin äänimerkin jälkeen. Voi hemmetin hemmetti. Yritin tavata rauhallisella äänellä mitä oli tapahtunut ja pyysin soittamaan takaisin. Viesti varmaan meni näin: NYTÄKKIIAPPUU, KOIRALTANIPUTOSSILMÄ, SOITA MULLEÄKKIITAKAS!!!!.......................................................................................................................................................................AINIIN,PUHELINNUMEROMEINASUNOHTUU. SE ON 0451XXXXXX!HEIPPA!

Onneksi eläinlääkäri soitti ihan muutamassa minuutissa takaisin ja neuvoi ensiavun. Märkää rättiä silmän päälle ja sassiin. Silmä ei saa kuivaa. Tässä vaiheessa olin myös ehtinyt soittaa apuun ystävät ja kylänmiehet, koska minun piti ihan oikeasti päästä vessaan eikä Rinjaa voinut yksinkään jättää. Ne nuo virtsaputket YNNÄMUUT tuppaa toimimaan tehokkaasti paniikissa. Ja Venäjänreissulle lähteny, ei onneksi kauas ehtinytt Harrikin tuli takaisin kotiin hälytyksen kuultuaan ja päästiin matkustamaan klinikalle noin puolen tunnin päästä silmän pullahduksesta. Jännä osuus loppuu tähän, koska klinikalla Rinja nukutettiin ja silmää alettiin operoida paikalleen. Tunnin verran kesti tuo operaatio ja mukaan saimme hieman sekavan koiran pullotavan silmän kanssa. Silmä painettu puulastalla takaisin paikoilleen ja luomet ommeltu toisiinsa kiinni.

Valitettavasti silmä ei osoittanut parantumisen merkkejä vaan pullotti edelleen kuin pingispallo kireiden luomien takana, joten tiistaina oli taas lekurireissu edessä ja silmä poistettiin. Samana päivänä olisi ollut Kaapon neurologiset tutkimukset, mutta sinne emme siis päässeet....

Nyt siis alkoi Rinjan silmä, tai oikeastaan silmäkuoppa paranemaan. Ja hyvin paranikin. Kaapo oli melkein viikon ilman minkäänlaista kohtausta. Sitten ne tulivat takaisin. Pahempina ja useammin toistuvina. Koira ei voinut elää normaalia elämää. Liikkuminen huimasi. Uusi aika neurologille varattiin...

Viikko sitten maanantaina Kaapo pääsi neurologin tutkimuksiin. Neurologi tutki Kaapon liikkumista, testasi uhkavasteen (joka oli pienentynyt) sekä asentotunnon. Lisäksi minulla oli mukana videonpätkiä Kaapon kohtauksista. Magneettikuvissa näkyi jotain ylimääräistä, joka ahtautti selkäydinkanavaa. Tämä outo kasvu oli heti kallonpohjan takana olevien nikamien kohdalla, joten selkäydinneste ei päässyt virtaamaan normaalisti. Selkäydinneste painoi pikkuaivoja ja tasapainoaisti järkkyi tämän vuoksi. Vaihtoehtoja ei meille annettu. Kaapon auttamiselle oli vain yksi keino. Leikkaus. Neurologi epäili kystaa, mutta varma ei voinut olla ennen kuin koira leikattaisiin ja nähtäisiin mitä siellä selkärangassa olisi. Mukaan saimme reseptin kortisonille, jonka pitäsi auttaa siihen asti, että saisimme järjestettyä kotona asiat ja pääsisimme uudestaan Eläinsairaala Aistiin. Leikkaukseen.

Kortisoni auttoi ja reilun viikon Kaapo elikin täyttä elämää. Riehui ja riemuitsi.

Leikkaus olisi vaativa ja kestäisi kauan eikä varmuutta onnistumisesta annettu. Kaapo joutuisi jäämään vielä yöksi tarkkailuun, koska siellä haluttaisiin nähdä, käveleekö Kaapo edes ja kuinka muuten toipuu rankasta leikkauksesta.

Nyt viime tiistai-iltana pakkasin matkaa varten Kaapolle ruokaa ja oman pupun. Pupu olisi sairaalassa muistuttamassa omasta kodista. Yksin oudossa ympäristössä ei ole koiran mukava olla. Varsinkaan leikkauksen jälkeen. Tietenkin kunnon Kaapomaiset eväät mukaan, eihän koiraa sovi nälässä pitää, leikkaukseenkin kun piti mennä tyhjin vatsoin. Olisi sitten edes illalla tuttua ruokaa. Ja seuraavana aamuna.... Olin oikea optimisti, kun ajattelin, että tietenkin ahmatti-Kaapo haluaa syödä heti kun herää kunnolla...

Keskiviikkona aamuyöstä Harri lähti Kaapon kanssa Vantaalle. Minä jouduin jäämään kotiin pitämään huolta muista eläimistä. Reilun vuorokauden reissu ei onnistuisi, jos me molemmat lähtisimme. Jättäisimme muut eläimet oman onnensa nojaan. Keskiviikkopäivänä olin kuin tulisilla hiilillä. Odottelin uutisia. Kaapon valmistelut leikkaukseen olivat alkaneet jo puoli yhdeksän jälkeen ja aika vaan kului... Tunti. Kaksi... Kolme.... Neljä..

Lopulta iltapäivällä Harri soitti, että ovat tulossa kotiin. Kaapokin!!!! Leikkaus oli mennyt hyvin ja hetí narkoosista toivuttuaan Kaapo oli noussut jaloilleen ja ollut valmiina lähtemään kotiin. Epätoivoisesti. Lähtötohinoissa oli vääntänyt kunnon tortut eläinsairaalan lattialle, joten suolikin toimi loistavasti. Ei ollut mitään syytä miksi Kaapon olisi pitänyt jäädä tarkkailuun. Vahva Kaapo!

Eläinlääkäri ei ollut osannut kertoa, mitä siellä Kaapon selkärangassa oli. Tai kertoihan se, että siellä oli sidekudosta ja jotain rasvan näköistä kasvustoa sellaisissa paikoissa, missä ei olisi pitänyt olla. Mutta ei osannut kertoa mistä ne johtuivat.. Näytteet lähtevät patologille tutkittavaksi ja tulokset tulevat aikanaan...

Kahdeksan maissa illalla kotiin saapui väsynyt ja kipeä Kaapo. Ei maistunut vesi ei ruoka.  Häntä koipien välissä se hoippui nukkumaan. Ei jaksanut pissallakaan käydä. Ja tästähän minulle tietysti nousi hätä, mutta päätin olla panikoimatta. Katsotaan sitten huomenna. Kipulaastari kyljessä laittaa koiran vielä enemmän pökkyrään ja mietinkin jo sen poistamista ja kipulääkkeiden antoa suun kautta. Mutta onneksi jätin laastarin paikalleen, koska se näyttää tosiaan auttavan hyvin.

Yön aikana Kaapo oli siirtynyt lattialta sänkyyn nukkumaan. Aamulla pissakin irtosi jo loistavasti. Ruokakin maistui. Ja puolenpäivän aikaan tonnikalavesi upposi hyvin, aamulla juotin vielä ruiskulla. Iltapäivällä häntäkin heilui hieman ja kohosi pois takajalkojen välistä. Liikkuminen on vielä jäykkää ja niska on selvästi kipeä. Mutta hieman pystyi jo itseään ravistelemaan ja venyttelemään. Hitsin hyviä merkkejä.  Vahva ja reipas Kaapo! Puolitoista vuorokautta on nyt kulunut leikkauksesta piakkoin ja ihan hyvältä näyttää. Niskassa on iso haava, tikattu tietenkin kiinni. Kyljessä on kipulaastari, jonka saa poistaa ylihuomenna. Kuukausi pitäisi Kaapon malttaa ottaa todella rauhallisesti. Sen jälkeen pikkuhiljaa paluu normaaliarkeen. Fysioterapiaa ja allasjumppaa. Kuopioon on lähiaikoina avautumassa koirien uimala, meidän onneksemme...

Kolmen viikon loma hujahti hetkessä. Ei tässä hirveästi ehtinyt rentoutua, entistä väsyneempi olen. Mutta en viitsi valittaa. Ei ole valittamisen aihetta. Mulla on kolme sitkeää sissiä, elämäni sankaria, yhä vierelläni. Nuo rakkaat karvakorvat....

Summa summarum, oiskohan tämä The End näille sairasteluille? Saataisko hetki huokaista ja kerätä voimia?

Mitä pirua tämä oikein on???

Nyt alkaa oma ymmärrys loppumaan. Ja voimat sekä mielenterveys. Ihanpa oikeasti. Viime yönäkin seurasin pientä mustaa ja pörröistä olentoa, joka leijui huoneen puolivälissä.. Voitte varmaan kuvitella, että oliko siinä oikeasti sellaista leijumassa.. Illalla huidoin pihalla olemattomia ötököitä. Olemattomia tosiaan, koska ei niitä oikeasti ollut. Kirkkaita pisteitä, jotka poukkoilivat sinne tänne näkökentässäni. Juuri niin. Hulluksi tulossa kenties?? Tai sitten tämä väsymys ja ikuinen ahdistus alkaa vaatia veronsa. Mutta vaikka väsyttää, uni ei kovin helposti tule. Ajatukset pyörii päässä. On paha olo ja päähän koskee. Ruoka ei maistu, mutta pakko on syödä ja sitten syön tietenkin jotain epäterveellistä. Lohturuoka kylläkin maistuu. Mitä pahempi olo, sitä paremmalle maistuu suklaa. Tupakkaa kuluu myös kiitettävästi. Mutta nyt ei oikeasti jaksa miettiä mitään terveysintoiluja. Pitäisi pitää itsestään huolta, mutta jotenkin ei jaksa keskittyä siihen. Kaupassa ei osaa etsiä enää mitään ruokaa. Sitä vaan kävelee hyllyjen välissä napsien mukaansa sitä ja tätä. Ajattelematta sen kummemmin.

Tämän blogin nimi ei pitäisi olla Nilokselan tila vaan koirien miljoonat sairaudet. Kuinkahan paljon näiden kuukausien aikana olen kahlannut julkaisuja ja muuta tekstiä läpi etsien yhtymäkohtaa koirieni oireisiin. Tutustunut erilaisiin sairauksiin, lukenut keskustelupalsoja koiran sairasteluihin liittyen sekä lukenut työpaikalla lääkärien tietokantaa, josta löytyy ihmisten sairauksista julkaisuja laidasta laitaan. Enkä haluaisi olla se eläinlääkäri, jonka luo jonkin koirani kanssa tupsahdan. Koska oireet ovat mielessäni jo kietoutuneet kaikenlaisiin sairauksiin, olen jo valmiiksi päättänyt mitä tutkitaan. Kuinka objektiivisesti enää pystyn oireiluista kertomaan ilman johdattelua suuntaan tai toiseen? Saako eläinlääkäri seulottua faktat ja kuvitelmat minun kertomuksistani? Enhän minä niitä välttämättä erota enää itsekään. Kaikennäköiset pienetkin oireet ovat nykyisin katasrofin alku... Tosin, omasta tarkkavaisuudesta ja luulottelusta on hyötyäkin. Rino sai jatkaa elämäänsä juuri sen takia, etten allekirjoittanut täysin eläinlääkärin alkuperäsitä diagnoosia. Koska koira ei omaan silmään näyttänyt siltä...

Nyt kun Rino alkaa olla suht koht voimissaan, piti elämänkin asettua edes vähän lähemmäs uomaansa. Pois sieltä myrskvirtauksesta. Vaan eipä niin tietenkään käynyt....

Sunnuntai-iltana Rinja oli vaisu. Nukuttiin yö vierekkäin sängyllä. Tarkkailin koiran hieman vaivalloista hengitystä. Aamulla minun oli lähdettävä töihin, Rinja kuitenkin omilla jaloillaan seisoi ja kuljeksi, joten uskalsin jättää sen ilman valvontaa. Vaikka ei se kylläkään syönyt tai käynyt tarpeillaan. Kun tulin töistä kotiin, mummokoira oli selvästi kipeä. Yritin pakkosyöttää sille edes jotain pientä, niin että voisi antaa kipulääkkeen. Yhden nisän alueella oli suunnaton kivikova patti. Nisätulehdus tuli heti mieleen. Kaivelin antibiootteja, joita löytyi paljonkin, mutta ajattelin että mennäänpäs sittenkin tutkimuksiin eikä aloiteta mitään omahoitoa. Ja taas puhelin kauniiseen käteen ja soitto klinikalle, jossa minut taidetaan tuntea jo liiankin hyvin. Enkä ole hankala asiakas, minun koirat vaan sairastaa liikaa. Vierailen siis siellä varmaan viikottain. Valitettavasti. En tahtoisi, mutta ei näytä olevan minun käsissäni se tahto. Ja kukaro kiittää kevennyksestä (ihan kuin siellä mitään rahaa olisikaan viime aikoina ollut).

Klinikalla Rinja tutkittiin. Lämpö oli normaali eikä suolistossakaan ollut mitään epänormaalia sillä alueella, minkä eläinlääkäri sormella pystyi tunnustelemaan. Röntgenissä sitten näkyikin ärtynyt suolisto ja mahalaukku (taas) sekä jotain muutakin ylimääräistä. Se ylimääräinen saattoi olla kasvain tai sitten nisätulehduksen aiheuttama. Eläinlääkäri ei hirveästi toiveita antanut, sanoi että ehkä tämän viikon loppuun koira saattaa elää, jos kyseessä oli kasvain. Mutta aloitettiin kuitenkin antibiootti nisätulehduksen varalta. Tai siellähän voi olla molemmat, nisätulehdus ja kasvain. Pernakin oli suurentunut. Rinja pitäisi saada syömään, muuten olisi peli menetetty. Lähtiessämme Rinja sai niskaansa vaikka sun mitä lääkettä ensiapuun.

Kotona koira oli ihan tokkurassa saaduista lääkkeistä. Vettä onneksi joi, mutta syönyt ei mitään. Illalla pakkosyötin löysää lihavelliä hieman. Että mahassa olisi edes jotain. Yön nukuin lattialla sen vieressä eikä koira koko yönä jaksanut liikkua minnekään.

Aamulla nousin kovalta lattialta ranka ihmeellisen hyvänä. Luulisi, että kivikova lattia jumittaisi lihaksen jos toisenkin. Olen tainnut näiden viikkojen  aikana jo tottua koirien vieressä makoillessani, ei tunnu kova lattia enää missään. Rinjallapa olikin yllättäen nälkä ja hyvällä ruokahalulla se söikin kaikki tarjotut ruuat. Ja lääkkeet. Ja joi vettä. Nisän pattikin oli jo pehmeämpi. Ulostanut ei vieläkään. 

Töihin oli lähdettävä ja kun neljän maissa sitten myöhäisiltapäivällä saavuin jännittyneenä kotiin, Rinja oli vastassa portilla. Häntä heiluen. Oli se jo käynyt pienellä lenkilläkin. Ruoka maistui vallan mainiosti, lääkkeetkin. Ja patti oli taas pienentynyt eikä ollut enää kosketusarka. Tänä iltana tulee kaksi vuorokautta diagnoosista, patti oli taas aamulla entistä pienempi. Ulostanut Rinja ei ole vieläkään ja se hiukan huolestuttaa. Tosin viimeksikin, kun Rinjalla oli ärtynyt suolisto, meni pari päivää ennenkuin koira alkoi kykkimään. Mutta silti huolestuttaa, onhan se pieni mahdollisuus, että siellä vatsaontelossa on se kasvain, joka painaa suolistoa. Ja se ei ole hyvä se. Toisaalta, olisiko koira alkanut syömään, jos siellä suoliston alueella olisi jotain ylimääräistä painamassa? Niin, en tiedä. 

Ja sitten Kaapo, rakas pieni murheenkryyni. Tuo iloinen hännänheiluttaja saa "huimauskohtauksia" yhä useammin. Joko tasapainoa hakee tai sitten oikeasti jalat pettää alta. Nyt kun akuutit vaiheet Rinolta ja Rinjalta ovat menneet ohi, voidaankin lähteä Kaapon kanssa tutkimuksiin. Suuntaamme Vantaalle Eläinsairaala Aistiin ja siellä neurologin tutkimuksiin. Magneettikuvaus ainakin ja lisäksi kaikki muut mahdolliset ja mahdottomat tutkimukset.

Kaapo ei selvästikään kärsi noista kohtauksistaan. Hämmentyy vain. Makoilee hetken ja taas lähtee puuhailemaan omiaan. Nyt nuo kohtaukset olisi videoitava. Kaapolle ei saa puhua kohtauksen aikana eikä sitä saa auttaa. Neurologin on nähtävä kohtaus sellaisenaan. Pitäisi saada kohtaus kuvattua ihan alusta saakka. Siitä kun askel alkaa hoipertamaan ja jalat pettää ja sinne saakka, kun koira lähtee taas kävlemään. Koska tämän jälkeen koira vaan makoilee, ei siinä ole mitään katsottavaa enää. Kaapo on koko ajan tajuissaan. Kohtauksen jälkeen Kaapo yleensä menee syömään ruohoa, eli viittaa kovasti pahaan oloon. Tai sitten sijaistoiminta tapahtuneen aiheuttamalle hämmenykselle. Ja saattaahan se tuntea kipuakin. Enhän minä oikeasti voi tietää, kun ei se kerro!

Toivottavasti viikon päästä tiedetään enemmän!

P.s. Eikä tässä vielä kaikki. Jokin peto on vienyt meiltä jo seitsemän kanaa. Ihan röyhkeästi keskellä kirkasta päivää. Nyt ei enää yhtään lähde sen pedon mukaan, kotkot ovat sisällä kanalassa siihen saakka, kunnes uusi tarha aivan meidän talon vieressä on käyttövalmis. Tänään meille muuttaa kolme kanaa, yksi kukko ja neljä pikkuista. Yksi kanoista on light brahma, kaksi kanaa buff columbian brahmoja sekä samanlainen kukko. Pikkuiset ovat näiden "kolumbialaisten" jälkeläisiä.

Palkintona elämä

Ei sitä aamulla herätessään tiedä mitä päivä tuo tullessaan...

Tiistaina tulin töistä kotiin ja huomasin heti, ettei Rino ole kunnossa. Väsyneen oloinen reppana, hoippui vain ja käveli varovasti. Yritti kuitenkin kovasti pysyä perässäni, kun laittelin hevosille heinät ja käytin muut koirat tarpeillaan. Yritti, mutta ei jaksanut vaan korvat lurpallaan istui pihamaalla ja odotteli minua. Olin edellisenä iltana hieronut Rinon, koska silloinkin käveli hieman vaikeasti ja ajattelin sen johtuvan kipeistä lihaksista. Hieronnan jälkeen olikin pirteämpi. Mutta eipä näyttänytkään syy olevan lihaksissa. Soitin päivystävälle eläinlääkärille ja jo tunnin päästä Rinoa valmisteltiin nesteytykseen. Kuumetta 41,1, ei ihmekään jos oli vähän vetelä olo. Verikokeet toivat lisää huolenaihetta. Valkosolut: 2,2, hemoglobiini 112, trombosyytit 45, eli kaikki aivan liian matalat. Hälyttävän matalat. Amylaasi oli melkein 1700 eli liian korkea. Amylaasi kertoo siis haiman tilasta. Mistään ei Rino aristanut eläinlääkärin painellessa vatsaa. Rinolle laitettiin niskaan tulehduskipulääke ja antibiootti. Saatesanoin: jos ei kolmen päivän sisällä ala olo korjaantua niin sitten takaisin eläinlääkäriin. Jossakin päin elimistöä on tulehdus, mutta ei voi sanoa, että missä.

Muutaman tunnin katselin koiran hoippumista kotona ja illalla kymmenen jälkeen soitin Kuopion Tuhatjalkaan, lähimpään päivystävään klinikkaan kunnon laittein. Rinosta otettiin jälleen verikokeet, tulokset olivat samat. Lisääksi analysoitiin lipaasi, joka oli sekin hieman koholla. Alkuun eläinlääkäri mietti, että emme ole päivystystapaus, kun kuumekin oli laskenut. Mutta suostui kuitenkin tutkimaan. Röntgenkuvatkin otettiin. Kuvissa näkyi epämääräistä massaa pernan tienoilla. Eläinlääkäri kouraisi kunnolla Rinon vatsaa ja vasta silloin sai kunnon kipureaktion aikaan. Koira poloinen antautui kaikkeen käsittelyyn. Varmuuden vuoksi pidimme sillä kuonokoppaa, mutta ei se missään vaiheessa edes yrittänyt vastustella. Rinon tempperamentti oli poissa.

Aamuyöllä ajoimme Harrin kanssa kotiin mieli mustana, Rino nukkui kontissa. Eläinlääkäri arvioi, että Rinolla on pernassa kasvain ja perna on revennyt aiheuttaen sisäistä verenvuotoa. Suositteli eutanasiaa, koska leikkaus on riskitoimenpide eikä koira todennäköisesti selviä. Varasin kuitenkin leikkausajan. Saimme sen torstai-iltapäiväksi. Ihan varan vuoksi vain, koska se olisi helppo perua, kunhan olisimme miettineet mitä teemme. Kotimatkalla väsytti niin vietävästi, olimme pian olleet hereillä 24 tuntia. Silmiä painoi, ehjin nahoin päästiin onneksi kotiin..

Kotona nukuin ne aamun muutamat tunnit Rinon vieressä lattialla. Kun heräsin, olo oli hetken hyvä. Mitä nyt käsi oli hieman puutunut, olihan se ollut allani lattiaa vasten pari tuntia. Rino oli yhä vieressäni nukkumassa. Silittelin sen pehmeää turkkia. Sitten muistin viiltävästi mikä on tilanne. Sydäntäni kouraisi ja henkeäni ahdisti. Mutta unessani olin jo tehnyt päätöksen, Rino lähtee leikkaukseen. Tänään! Nyt, heti, mahdollisimman nopeasti. Siispä aloin soittelemaan sinne ja tänne heti kun kello löi kahdeksan. Oli keskiviikko aamu ja leikkaukseen olisi kiire.

Koska Joensuuhun tai Kuopioon emme päässeet hätäleikkaukseen, lähdimme Herrin ja Rinon kanssa kohti Jyväskylää. Sinnekin soittelin useampaan paikkaan ja lopulta, satojen kilometrien ja loputtomalta tuntuvien tuntien jälkeen päädyimme Jyväskylän Animagiin. Kello oli tuolloin n. 12:45. Sydän kurkussa astelimme meille aivan vieraaseen eläinsairaalaan hoippuva koira kannoillamme. Emme tienneet mitä odottaa, millainen paikka Animagi olisi.
Meidät kutsuttiin ilmoittautumisen jälkeen muutamassa minuutissa eläinlääkärin juttusille, hän kertoi meille leikkauksen kulusta. En muista mitään, kuten en myöskään kovinkaan paljoa muista ajomatkasta Jyväskylään. Rino pääsi leikkaukseen valmistautumiseen heti eli se nesteytettiin kunnolla, annettiin happea, kipulääkkeitä. Istuimme Rinon vieressä lattialla, minä välillä pötköttelin koiran vieressä ja annoin lisähappea aika ajoin. Noin varttia vaille kaksi Rino rauhoitettiin ja nostettiin kuljetusalustalle. Sinne se lähti leikkaukseen ja voin sanoa, että romahdin. Rinon hoitaja vielä halasi minua ennen kuin vei Rinon, sanoen "Älä huoli, pidämme Rinosta hyvää huolta". Se oli kyllä liikaa minun hermoilleni ja olin luuhistua. Miten kauhealta tuntuikaan ajatus, että siinä saattoi olla viimeinen kerta, kun Rinon näin. Rino jäi leikkaukseen, Animagin ovi sulkeutui takanamme ja me lähdimme Jyväskylän lähiöihin tutustumaan ja aikaa tappamaan. Jotain piti saada syödäkseenkin, olinhan minä viimeksi murkinoinut edellisen vuorokauden puolella.. Aika tuntui matelevan, kun odottelimme soittoa eläinlääkäriltä. Ehdimme ajella sinne ja tänne ja tuonne. Vahdin puhelintani, onko siihen tullut jotain vikaa, kun ei soi.. Vihdoin, varttia yli neljän, puhelin soi ja eläinlääkäri kertoi Rinon leikkauksen olevan ohi. "Leikkaus onnistui ja koira on heräämössä." Hän kertoi pernan olleen tulehtunut, mitään sisäisiä verenvuotoja tai kasvaimia ei ollut näkynyt. Perna oli poistettu, vatsalaukku oli kiinnitetty, ettei se pääsisi liikkumaan. Koska perna ei ollut enää tukemassa vatsalaukkua, vatsalaukun kiertymän riski olisi ollut ilman kiinnitystä erittäin suuri.

En ollut uskoa korviani. Koira, jonka olin ajatuksissani jo hyvästellyt melkein pari tuntia sitten, olikin heräilemässä anestesiasta. Leikkaus takana ja eläinlääkäri kuulosti kovin positiiviselta. Leikkaus oli sujunut hyvin, mitään yllättävää ei ollut leikkauksessa tapahtunut. Saisimme mennä odottelemaan Rinon heräämistä. Nyt oli mennyt vuorokausi siitä, kun ensimmäisen kerran vein Rinon päivystävän eläinlääkärin luo. Vaan luoja, että aika oli tuntunut pitkältä. Tuntui, ettei kellon viisarit liiku yhtään minnekään. Kun aamulla olin herännyt seitsemän maissa hevosia syöttämään ja kahdeksaan saakka piti odotella, että eläinklinikoiden puhelimet avautuvat, ei ole minuutit ikinä tuntuneet niin pitkiltä.

Nyt kaikki tuo jännitys ja pelko oli takana päin ja Rino oli heräilemässä. Kuuden aikaan keskiviikkoiltana nostimme vötkylän ja sekavan oloisen koiran autoon ja matka kotiin pääsi alkamaan. Nyt matka sujuikin jo paljon mukavammin. Seurailin välillä taakseni kuinka Rino voi. Ei sillä mitään hätää ollut, nukkui sikeästi kotiin saakka.

Siitä se toipuminen sitten alkoikin. Torstai-iltana kävimme vielä eläinlääkärissä tiputuksessa, koska Rinon limakalvot olivat niin vaaleat ja se oli muutenkin aika heikon oloinen. Ruokaa suostui syömään vain pakottamalla. Lääkkeet saatiin vaivoin syötettyä, taistelun kautta. Ja lääkkeistä tuli pahaa oloa ja sekavuutta. Vettäkään ei oikein tahtonut juoda vaan piti pakkojuottaa. Näillä eväillä Rinon tila sitten huononikin aika lailla. Se oli pakko saada syömään ja juomaan paremmin. Eikun siis enemmän ruokaa kitusiin, veteen lisäsin hieman laktoositonta maitoa (maisuu paremmalta) ja jo päivässä koiran olemus piristyi ja se alkoikin sitten juomaan ihan itse. Eilen illalla, 8 päivää leikkauksesta, se söi jo aivan normaalisti.  Muutenkin poika on energinen ja hyväkuntoinen olosuhteisiin nähden. Pää sillä käy ylikierroksilla, eihän me mitään ole sairaana nyt treenattu. Eikä edes lenkkeilty, koska ei saada. Hihnassa pitää tehdä ne pienetkin lenkit. Tänään illalla, kun aikaa leikkauksesta on kulunut 9vrk, ajattelin jo käydä hieman pidemmän lenkin. Puoli kilometriä ehkä? Eilen tehtiin jo 300 metrin pituinen lenkki. Siitä se pikkuhiljaa... Mahdoton määrä lääkkeitä on jo jäänyt pois. Pelkästään rimadyliä kipuun olen antanut aamuisin. Senkin lopetan nyt, huomenna ei saa enää yhtään mitään lääkettä ellei kovin kivuliaalta vaikuta.

Nyt uskaltaa jo huokaista. Syvään. Oli varsin stressaavaa aikaa. Vahtia koiraa 24/7. Vahtia muitakin koiria, ettei synny epäsopua. Muistaa lääkitä. Syöttää ja juottaa. Kunnella hengitystä, tarkkailla limakalvoja, mitata kuumetta. Vahtia ulostaako tai pissaako normaalisti. Valvoa yöt.... Mutta tekisin kaiken uudestaan! Ja varmaan Rinokin. Mitä siitä, jos muutama päivä meneekin lääketokkurassa (joka vie kivut), jos palkintona on koko loppuelämä!!

Borrelioosi?

Kävimme ostamassa kirpparilta pehmoleluja. Varsinkin Kaapo rakastaa lelujaan, pörröisiä ja pieniä eläinhahmoja

Usean viikon ajan Kaapon oikea takajalka on pettänyt alta. Alkuun ihan vähän, tasapainohäiriöitä oikeastaan. Sitten jalka katosi kokonaan alta ja koira kaatui. Ilmeisesti vasenkin puoli "halvaantui" hieman, koska Kaapo ei pysynyt pystyssä. Kohtaus kesti muutamia sekuntteja ja sitten koira oli taas aivan normaali. Useinmiten näitä tapahtui lenkillä tai muuten Kaapon liikkuessa reippaammin.

Akupunktiossa käydessämme Soile epäili lihasrevästymää jalassa. Lepoa ja parin päivän kipulääkekuuri kainalossa lähdettiin kotiin päin.

Jonkin ajan kuluttua kohtaukset pahentuivat. Sanon jalan/jalkojen pettämistä kohtauksiksi, koska sellaisilta ne tuntuivat. Yhtäkkisiä, odottamattomia ja hetkellisiä. Koira alkoi pyöriä paikallaan ympyrää. Liike oli pakko lopettaa, koska tämä kohtaus olisi jatkunut ja jatkunut. Näitä tuli milloin sattui, mitään järkevää kaavaa en ole keksinyt, mikä tämän kohtauksen laukaisi. Useinmiten kuitenkin hevosaitauksilla, en tiedä miksi. Koira kiihtyi hevosten läheisyydessä? 

Kiropraktikko totesi oikean takajalan olevan todella jäykkä. Aristi lantionseutua sekä lonkkaa. Lihakset olivat kivikovat. Tällä kertaa epäilynä hermopinne ja käsittelyn jälkeen Kaapon jalka tuntuikin toimivan hieman paremmin.

Torstaina jalat pettivät alta hetkellisesti. Myös perjantaina. Kirjoitin Talvion Timolle sähköpostia, johon ynnäsin koko Kaapon sairauskertomuksen lyhennettynä. Olisi helpompi puhua puhelimessa, kunhan Timo olisi ensin lukenut Kaapon tarinan. Timo Talvio on erittäin arvostettu eläinlääkäri ja ortobedi etelä-Suomessa. Koko hermopinne teoria alkoi kuulostaa kaukaa haetulta. Ennemminkin kohtaus näytti takajalkojen halvaantumiselta, joka oli ohi hetkessä. Mietiskelin välilevyn pullistumaa, voisiko olla vaikka röntgen ei näyttänyt mitään. Eihän se välttämättä näytäkään. Myös se jo hiukan unholaan jäänyt borrelioosi alkoi vaivata mieltäni. Myös lauantaina koiralta pettivät takajalat alta.

Sunnuntai-iltana Kaapo köllötteli keittiön sohvalla ja katseli, kun tein mansikkakakkua. Odotteli omaa ruokaansa. Yhtäikkiä tunsin jonkun oudon tunteen ja käännyin katsomaan koiraa. Kaapo oli jähmettynyt kouristuksenomaiseen asentoon eli pää kääntyi oikealle aivan kuin niissä pyörimiskohtauksissa. Nyt koira vaan ei pyörinyt. Silmät olivat kääntyneet nurinperin ja värisivät. Ei minun tarvinnut arvailla, selvä epilepsiakohtaus. Istuin koiran viereen, silittelin ja puhuin Kaapolle. Kaapo oli koko ajan tajuissaan, reagoi puheeseeni ja silitykseeni hännän heilutuksella. Kohtaus kesti ehkä parikymmentä sekunttia, puoli minuuttia. Siltikin ikuisuuden. Kohtauksen jälkeen koira oli aivan normaali, joskin tietenkin hieman väsynyt.

Minulla paloi pinna. Meni hermot itseeni, muihin ihmisiin, eläinlääkäreihin, koko maailmaan ja Jumalaan. Ihan kaikkeen!! Ajattelin, että "Vittu, nyt riitti! Huomenna haen sen borrelioosilääkityksen vaikka kiven sisästä. Kukaan, ei kukaan tule minulle enää sanomaan, että "kun ne testit ovat negatiiviset". Otan riskin! Voin olla väärässä, mutta voin hemmettivie olla oikeassakin!!! Kokeilemalla ei häviä kuin rahaa minun kukkarosta ja Kaapo joutuu kärsimään yhden antibioottikuurin lisää. Niitä turhia kuureja on ollut muutama aiemminkin, kun on yritetty parannella mystisiä oireita. Jos sunnuntain kohtaus ja tasapainohäiriöt ja muut mystiset jutu johtuivat esim. välikorvatulehduksesta, samalla lääkekuurilla katoaa sekin. Jos kyseessä on jotain muuta, jota ei bakteerit ole aiheuttaneet, jatkamme edelleen syyn etsimistä.

Sain reseptin 10 vrk:n Doximycin kuurille, 600mg/vrk. Borrelioosiin pitäisi antibiootteja syöttää yhtäjaksoisesti kuukauden ajan, mutta kinuan ne puuttuvat vuorokaudet myöhemmin. Nyt jännätään! Jos on borrelioosi, oireet alkavat helpottamaan muutamassa vuorokaudessa. Eli katoaako takajalan jäykkyys, halvauskohtaukset ja muut neurologiset kohtaukset??

Kaapon oireet alusta saakka mm. seuraavia:

• korva- ja nielutulehdukset
• ihan hemmetin kipeä niska
• kipeät ja jäykät lihakset
• ontumista
• jalkojen kosketusarkuus
• luonteen muuttuminen araksi
• maksatulehdus
• väsymys
• pissaamisongelmat
• jalkojen tärinä, ensin vain yhdessä leviten lopuksi kaikkiin
• toispuoleinen "naamahalvaus": silmäluomi roikkui, ylähuuli roikkui, kieli mutkalla läähättäessä
• ajoittaista kuumetta, yskää
• kipukohtauksia

Nämä oireet eivät nyt aivan mene järjestyksessä. Mutta jos yksi oire katosi, tilalle tuli kaksi uutta. Lihasvaivat ovat olleet alusta asti mukana. Ne hellittivät kesän alussa, todennäköisesti akupunktion avustuksella. Sen jälkeen koira oli muutamia viikkoja todella hyvässä kunnossa. Kunnes iski nuo pienet ja epämääräiset tasapainohäiriöt oikean takajalan tienoille, pahentuen lopulta epilepsiakohtaukseksi,

Noin kuukausi sitten saimme tulokset myasthenia gravis-lihastaudin toteamista varten otetuista näytteistä. Ne arvot olivat raja-arvot ja siksipä ajateltiinkin kaikkien oireiden johtuneen,jos ei kokonaan, niin ainakin osittain tuosta. Borrelioosikokeita on otettu kahdesti, pikatestillä ja C6-analyysillä. Negatiivisia. Kummatkin kokeet otettu lääkuurin aikana tai heti sen jälkeen. Kaikenlaiset lääkekuurit voivat sotkea tuota analyysia antaen virheellisen negatiivisen arvon. Borrelia-bakteeri on myöskin erittäin hyvä piiloutumaan elimistöön. Tästä syystä niin ihmiselle kuin koirallekin on joskus hankala saada diagnoosia, vaikka borrelioosi olisikin tarttunut. IgM- ja IgG-vasta-aineet saattaisivat kertoakin jotain, mutta nyt niitä ei otettu. Nyt sitten mietin noita asetyylikoliinireseptori vasta-aineita (myasthenia gravis). Voisiko ne hiukan kohota borrelioosissa? Borrelioosihan voi tulehduttaa hermojen juuret, jolloin olisi ihan luonnollista ajatelle, etteivät ne toimi kunnolla ja näin ollen asetyylikoliinia ei pääse vapautumaan normaalisti? Hermoimpulssi on havainnollistettu tässä solunetin animaatiossa oikein hyvin. Toisaalta, jos asetyylikoliini pääsee vapautumaan normaalisti, vastaanottaja eli reseptori ei toimi kunnolla. Nämä reseptorit sijaitsevat lihassolussa. Voisiko borrelioosi vahingoittaa lihassoluja niin, ettei hermoimpulssissa vapautuneet asetyylikoliinit pääse reseeptoriin? Ja mikä borrelioosissa aiheuttaa niitä reseptorin vasta-aineita niin, että reseptorit tuhoutuvat eikä asetyylikoliinilla ole paikkaa minne mennä? Kaapollahan oli vasta raja-arvot, ovatko ne luontaisia Kaapolle? Kun ei tiedetä mitä ne ovat olleet ennen? Olen viime aikoina pohdiskellut kaikennäköistä. Nyt pohdiskelen tätä, tutkailen lääketieteellisiä julkaisuja, surffaan netissä. Rasittavaa tämä tiedon jano, enkö voisi vain antaa olla perehtymättä syntyihin syviin. Jos olisin käyttänyt puoletkaan tästä energiasta opiskeluun silloin aikoinaan, niin olisi varmaan ollut aika paljon parempi päättötodistus :)

Rino oli eilen todella vaisu, lenkilläkin vain käveli. Normaalisti porhaltaa edellä ja energiaa on jakaa koko kylälle. Nyt vain laahusti. Mahakin näytti olevan kuralla. Mietiskelin, että olisiko voinut mennä kipeäksi sunnuntain lenkkeilystä. Kävimme normaalia pidemmän lenkin ihan kaksistaan. Hieroin illalla koiran läpikotaisin ja hieronnan jälkeen Rino olikin pirteämpi. Mutta nyt taas aamulla löntysteli vain. Annoin maitohappobakteereja sekä kipulääkkeen. Toivottavasti olisi paremmassa kunnossa, kun menen kotiin. Muuten lähdetään eläinlääkäriin.

Hassua, parhaimmassa kunnossa oleva koira on Rinja-mummeli. Yli 10-vuotias teräsmummo. Ei ole noilla pojilla toivoakaan päästä samaan..

Hypotusta!!!

Jeeee!!! Eilen teki mieli hyppiä ja pomppia ja tuulettaa. Meillä oli hypokontaktitunnit ja oman osuutemme ajattelin suorittaa ulkona. Meidän vuoromme oli Rinon kanssa viimeisenä. Ryhmässämme on neljä koiraa, joten seurasimme ensin muiden harjoittelua. Hyvin kyllä toimivat kaikki koirat, aloittelijat ja jo hieman edenneet. Lopuksi siirryimme ulos Rinon ja minun suoritusta tekemään. Piilottelin hypohajua itseeni, muistaakseni 2.6 oli verensokerilukema, jonka noin viikko sitten sain itsestäni talteen. Kaksi kuitukangaslappua ja kaksi tai kolme meikkisienen palasta. Helpotin hieman tehtävää, koska olimmehan aika stressaavassa ympäristössä eli piilotin useita hajunlähteitä itseeni. Hupparin taskuun, liivien taskuun, rintaliivien sisäpuolelle, housun kauluksen sisäpuolelle... Ympärillämme olevissa autoissa oli koiria, aiemmin pihalla oli ollut koiraryhmä treenaamassa, vieraita ihmisiä seuraamassa suoritustamme, hajuja ja ääniä...

Otin koiran autosta. Rino oli rauhaton. Enpä ehtinyt kuin astella lähemmäs katsojia ja pysähtyä, niin Rino ilmaisi.. Raapaisi ensin pohkeeseen ja palkan saatuaan siirtyi etupuolelleni raapimaan. Siinä sitten onnesta pakahtuen ja raapimisesta kärsien palkkasin koiraa. Ja koirahan oli tomera, raapaisut teräviä. Jälkeenpäin videolta suoritusta katsellesani huomasin, että väistelen jaloillani Rinon raapaisua. En kuitenkaan liikaa, saa raapaistua siltikin. Tiedostamaton väistämisreaktio, olenhan jo oppinut, että Rinon raapaisu tekee kipeää...

Uskon ja luotan, että Rino tulee aikanaan hoitamaan tehtävänsä oikein mallikkaasti. Se, että saadaanko me viralliset tukikoiraliivit, onkin eriasia. Meidän pitää läpäistä Kiva Koirakansalainen-testi...

En se minä ollut. Se oli Pirkka!

Itkeäkö vai nauraa? Ihan itsestään räjähti juu, semmoisella isolla mustalla läskitassulla ei ollut asian kanssa mitään tekemistä. Eipä varmaan! Mutta en voi todistaa, koska en ollut paikan päällä. Mutta Kaapon tekemiseltä vaikuttaa, sillä kun on jokin kumma fetissi noihin patjoihin. Ne pitää aina päästää piinastaan... Ei kait se auta kuin lähteä pehmustekaupoille. Nyt ne onneksi alkavat olla jo edullisempiakin, kesä on kuitenkin jo takana päin.. Mikä kesä? Sellaista ole vielä ollutkaan. Muutamana päivänä on elohopea kivunnut vaivailloisesti sinne +20 Celssiusasteen tienoille. Muuten on pysytellyt nippanappa plussan puolella. No ei, ehkä siinä +15 asteen tienoilla...

Eilen Kaapo oli kiropraktikon käsittelyssä. Nikamajumeja vielä yhä edelleen availlaan. Alkaa menemään parempaan päin, käsittely ei ollut enää niin kivuliasta Kaaponkaan mielestä. Paitsi lonkan alue. Sieltä kipuja löytyi. Kerroin  Merville (kiropraktikko-eläinlääkäri) Kaapon oireista. Siitä kuinka pitää jalkaa suorempana ja kävelee jalka jäykkänä. Myöskin niistä muutamista kerroista, kun jalka on pettänyt alta. Kerran ihan totaalisesti kaataen koko koiran ja sen jälkeen (ja muutama jo ennen tuota kaatumista) vähän vähäisempinä muutaman sekunnin ajan kestävinä "kramppeina"(?)... Jalan aluetta käsitellessään Mervikin huomasi jalan jäykkyyden sekä sen, että lihakset olivat kivikovat. Myöskään venytys ei onnistunut kunnolla. Lantion käsittelyyn reagoi hiukan ja vielä enemmän lonkan alueen käsittelyyn. Mervi arveli siellä jossain olevan hermopinteen. Nikamajumi on voinut siirtyä nyt tällä kertaa lonkkaan, se nikamajumi kun vaeltelee nyt ympäri koiraa etsien laskeutumisalustaa. On ihan normaalia, että koira reagoi näin. Siis nikamalukko reagoi näin eli siirtyen käsittelyjen myötä paikasta toiseen. Joku kerta sitten käy "puff" ja se katoaa, kun otollista jumittamispaikkaa ei enää löydykkään. Kaapolla on joka käsittelyn jälkeen ollut nikamalukko eri paikassa. Pienempiä nikamalukkoja löytyi rintarangan alueelta useampia, ei ihmekään, jos koira söi paljon ruohoa. Niskasta ei oikeastaan enää löytynyt mitään pahoja lukkoja, Kaapo antoi käsitellä niskaansa jo hyvin. Jospa ne lukot vihdoin ja viimein katoaisivat lopullisesti.
Seuraava etappi meillä onkin fysioterapeutti ja lihasten hieronta. Akupunktioon ei ehkä päästä kuuteen viikkoon, koska Soile ei ole töissä. Tai sitten on mentävä sellaiselle, joka ei Kaapoa ole hoitanut aiemmin. No, hierontaa tai akupunktiota jokatapauksessa lähiaikoina tiedossa.

Tänään aamulla Kaapo käytti takajalkaansa normaalisti ja vauhtia piisasi ihan liikaakin. Kaapo ei osaa ottaa yhtään rauhallisesti. Jos se tuntee olonsa hyväksi, silloin touhutaan ja mennään sata lasissa. Sitten vasta rauhoitutaan, kun ns. "nyt sattu Juhaa leukaan" eli menee nurinperin mukkelis makkelis ja tapahtuu tapaturma ja johonkin koskee.... Semmoinen se tuo Kaapo on!

Lehmiä ja lampaankarvaa

Tässä päivänä muutamana tulin töistä kotiin. Rinjalla oli kiima, joten koirat olivat erotettuina toisistaan. Sisällä oli koiraportin ympärillä tavaraa röykkiöttäin, etteivät pojat mene läpi portista. Ja varmuuden maksimoimiseksi Rinja oli teljetty sauna- pesuhuone - kodinhoito-akselille. Käytin pojat pissalla ja telkesin ne takaisin sisälle ja paukautin oven lukkoon. Ulkokautta hipsin kodinhoitohuoneen ulko-ovelle avatakseni sen ja päästääkseni Rinjan ulos. Klonks, klonks vääntelin kahvaa. Ovi pentele oli lukossa! Kiirehdin takaisin etuovelle ja sekin tietenkin oli lukossa. Olinhan juuri lukinnut oven. No ei hätää mitään, taka-ovi on auki ja kävelin talon taakse. No, eipä avautunut takaovikaan. Sekin oli umpivisusti kiinni. Kaikki ovet olivat lukossa ja minulla avaimet sisällä. Olin juuri laittanut insuliinia, joten verensokerini alkoi hiipiä alaspäin. Harri oli töissä, Harrin vanhemmat asioilla. Pikkuinen paniikki alkoi hiipiä, jotta mistäs nyt apua ennenkuin taju lähtee. Juoksin ovelta toiselle kuin sekopäinen kana, joka ei tiedä minne mennä. Kokeilin oven kahvoja ja mantrasin mielessäni "seesam aukene". Syömistä olisi saatava pian. Puhelin!!!! Olihan minulla puhelin taskussani ja seuraavaksi olikin vuorossa puhelu äidilleni. Selostin tilanteen ja äiti ja isä lähtivätkin tulemaan siltä istumalta pelastamaan tytärtään ahdingosta. Puhelimessa ollessani kuulin, kun koira hyppäsi ovea vasten ja klonkotteli kahvaa. Hmmm, voisikohan olla..... Ja juu, kyllä, ovi oli auki ja sain perua hätäavut ja paniikit. Pääsin sisälle! Rinohan se pomppasi ovea vasten samalla painaen kahvaa ja vääntäen toisella tassullaan lukitusnuppia. Ja sehän riitti. Illemmalla huomasin läskitassu-Kaaponkin pystyvän ihan samaan suoritukseen ja viime aikoina ovista ulos karkaaminen onkin alkanut muodostua ongelmaksi.

Viikonloppuna ratsailin urakalla. Lonkkakipu on antanut hieman periksi eikä hevosen selkään nousu saa näkemään tähtiä. Mutta jotain vikaahan tuossa lonkassa on, kun lonkan sivulle ja ylös vieminen on niin tuskallista. Joskus hevosen selässä istuminenkin on varsin tukalaa Siksi olenkin päättänyt tilata satulattoman satulan eli tavallaan huovan, jossa on jalustinhihnat ja ja vatsavyö. Mutta en ihan mitä tahansa huopaa ostakaan vaan tämän Christ Iberica Plus lampaankarvasatulan. Ajattelin tilata Saksasta, Suomesta ei ihan tätä mallia taida saadakaan. Lampaankarva on muotoiltu espanjalaisen satulan tyylisesti. Ai, että odotan, että tammalla on tuo selässään ja pääsen istumaan siihen. Olotila voi olla aika taivaallisen pehmeä, kuin pilvellä ratsastaisi.

Niin ne viikonlopun ratsailut eivät menneet oikein putkeen. Lauantaina Tumpelolta putosi reissussa kenkä ja kavio lohkesi. Tatsille kiilautui kivi kengän reunan ja säteen  väliin. Sunnuntaina Sakari ja Nipsu saivat kunnon paniikkikohtaukset. Jo kotoa lähtiessä varsinkin Sakari oli pörhäkällä päällä. Mörköjä oli eikä meinattu päästä tallin pihasta minnekään ennenkuin Elisa talutti Nipsun edellä. Siltikin tuntui, että ruutitynnyrin päällä istun. Ja lisää pökköä pesään tuli, kun tien vieressä olleella pellolla oli lehmiä. Ne olivat kaukana, mutta ne liikkuivat. Tai että edes olivat samalla planetaalla, se riitti Sakarille ja Nipsulle. Hevoset menivät aivan sekaisin, puhisivat ja pöhisivät. Häntä tötteröllä yrittivät kääntyä kotiin. Sakari hyppi ja melskasi ja eteenpäin päästiin vain Elisan taluttaessa Nipsua edellä. Nipsukin oli hankalasti käsiteltävissä ja yritti karata koko ajan. Jonkin ajan kuluttua päätin itsekin hypätä taluttamaan Sakaria pienen matkaa, en tuntenut oloani kovinkaan turvalliseksi räjähdysalttiin hevosen selässä. Selkään ei takaisin päästykään ennenkuin Harri tuli avuksi ja piti hermostuneita hevosia paikallaan. Ja kotiin mentiinkin aika vauhdikasta steppiä. Tallilla otin Sakarin kanssa kentällä tuttuja mutta aivotyöskentelyä vaativia tehtäviä ja hevonen rauhoittuikin hieman. Nipsu oli tällä välin vetänyt uudet paniikit tallissa. Paniikin laukaisi Elisa, jonka Nipsu ihan selvästi yhdisti tapahtumiin lehmälaitumen lähellä. Kun Elisa lähestyi karsinaa, Nipsu alkoi juosta karsinassa edestakaisin sekä tärisi aivan mielettömästi. Silmän valkuaisetkin olivat aivan punaiset. Kun Elisa lähti pois, hevonen rauhoittui. Kenestäkään muusta ei samanlaista paniikkikohtausta tullut. Päätettiin, että minä talutan Nipsun laitumelle niin ei tarvitse ponin panikoida. Matkalla poni jo rauhoittuikin ja voitiin kulkea Elisan ja Sakarin vieressä ilman hyperventilaatioita. Mielenkiintoista hevosen oppimispsykologiaa!! Erittäin mielenkiintoista! Ehkäpä minä sivujuonteena voisin opiskella hieman hevosen oppimispsykologiaa samalla kun nyt syksyllä aloitan opiskelut Suomen Eläinkoulutuskeskusksen kursseilla...

Maanantaina hyppäsin pitkästä aikaa tamman selkään. Se on saanut oleskella ainakin kuukauden päivät ja liikuskella omaehtoisesti. Tamman jalat tuntuivat hyvältä mutta siltikin maastoilimme vain pehmeitä polkuja pitkin. Kaviokuumeesta on jäänyt pientä vaivaa, tamma kompastelee paljon herkemmin. En tiedä häviääkö tuo vaiva ajan mittaan vai onko tullut jäädäkseen. Mutta kiva huomata, että tamma saatiin sellaiseen kuntoon että rauhallisia maastolenkkejä on mahdollista tehdä. Kesän alussa Liekki karkasi ja Nipsu oli karannut toisesta aitauksesta samaan aikaan sekä jahdannut tammaa pitkin pihoja ties kuinka kauan. Tuon episodin jälkeen tamma ontui kauan. Nyt ei enää ontumista ole näkynyt ja siksipä uskalsinkin hypätä selkään.

Tumpelon kanssa on käyty jo peräti kerran radalla. Tarkoitus oli aloittaa säännöllinen hiittitreeni käyden radalla kaksi kertaa viikossa, mutta eipä tuohon riitä aikaa. Nyt sitten pohditaan minne oripoika vietäisiin valmennukseen. Rokotukset vaan on saatava ensin ajantasalle... Tumpelo on muutenkin alkanut miehistymään ja ryhtynyt vaatimaan itselleen laumassa parempaa asemaa. Eemelin jouduin jo siirtämään pois poikalaumasta, koska Tumpelon ja Eemelin välille tuli riitaa. Parempi kun ei ota riskejä. Luulen, että Sakari on seuraavana tulilinjalla. Toivottavasti ei, vaan varsa tyytyy tähän asemaansa...

Kaapon tunnelmia Koirapoppoon puuhapäivältä

Lauantaina 04.07.2015 pidettiin pieni puuhapäivä, olihan Koirapoppoo ollut kasassa jo vuoden. Ohjelmassa oli rally-tokon möllikilpailut, houkutusrata sekä pieni pujottelu/ahmimiskilpailu. Jaetiin palkintoja ja kunniakirjoja. Aurinko paistoi ja kaikilla oli mukavaa. Naurettiin ihan katketaksemme, koirien kanssa on niin hauskaa.
Alla kuvia Kaaposta tuona päivänä. Kuvaajana toimi Milla Ryhänen.

Kaapo Rally-Tokossa. Kuva: Milla Ryhänen

Rally-Tokoa. Kuva: Milla Ryhänen

Koira eteen, vasemmalta sivulle.. Kuva: Milla Ryhänen

Spiraali oikealle Kuva: Milla Ryhänen

Kaapo houkutusradalla, valmiina lähtöön. Kuva: Milla Ryhänen

Täältä tullaan! Nameja siellä, nameja täällä, haistan ne!!! Kuva:Milla Ryhänen

Mammaaaa!!!! Kuva: Milla ryhänen

"Ai nytkö saa syödä ihan luvan kanssa? Omnomnom" Kuva: Milla Ryhänen

Hyvinvointikartoitus ja hoitosuunnitelma

Juhannuksen alla meillä kävi vierailemassa Iloisen Eläimen Hanna. Hän tutustui minuun ja Rinoon ja tarkoitus olisi alkaa ratkomaan meidän ongelmia. Eli Rinon stressaamista ja Rinon "agressioita" tiettyjä ihmisiä kohtaan. Ja ne agressiothan eivät ole mitään suu vaahdossa päin vierasta syöksyilemistä vaan matalaa urinaa, että äläpäs tule tänne. Tai kovempi räsähdys joskus. Kolmelle ihmiselle on tehnyt tuon varoittamisen, mutta siinä on kolme liikaa. Joten nyt ratkotaan mikä käyttäytymisen taustalla on. Hanna kyseli meiltä (tai siis minulta) erilaisista Rinon arkipäiviin kuuluvista asioista kuten ruokailusta, lenkkeilystä ja aktivoinnista ja lisäksi pureuduttiin hieman tuohon ongelmakäytökseen. Tänään sain sitten hyvinvointikartoituksen ja hoitosuunnitelman..

Hyvinvointikartoituksen pääpiirteet olivat, että Rinolla on liikunta, lepo, aktivointi ja ruokailu aika hyvällä mallilla. Aina on tietysti parantamisen varaa ja aionkin keskittyä hieman enemmän virikkeistämiseen ja aktivointiin.

Hoitosuunnitelma ynnäsi käytösongelmat ja sen kuinka niistä päästään eroon ja tässä jotain omia huomioita tuosta yhteenvedosta: Yllätävän agressiivisen käytöksen taustalla voi olla useita syitä. Esim. minun läsnäolo, josta arka koira saa pontta käyttäytyä agressiivisesti. Tätä aletaan työstämään itsetuntoharjoituksilla eli koiralle luodaan onnistumisen edellytykset tekemisiin. Kosketuskeppi tai käsikohde pelkojen poissiedättämiseen sekä oman paikan koulutus. Oma paikka = turva paikka. Lisäksi opiskellaan uusia paikkoja ja ihmisten kohtaamisia. Rutiineja, rutiineja ja rutiineja... Tekstiä, ohjeita ja huomioita oli paljon, mutta tietenkään minä en saa toisten tekstejä kopioida tähän. Suosittelen kyllä teettämään tuollaisen kartoituksen omasta koirastaan. Herää ajatuksia, saa kuulla toisen mielipiteitä ja tulee ahaa-elämyksiä.

Työtä on asian eteen tehty jo reilun viikon ajan. Oma paikka löytyi näyttelyhäkistä. Rino valitsi sen ihan itse. Kasasimme näyttelyhäkin uunin viereen ja sinnehän se poika meni ihan omatoimisesti köllöttelemään. Uusia paikkoja olemme käyneet katselemassa, treenaamassa kentällä ilman muiden koirien häiriöitä. Käsikosketusta opiskellaan. Lenkillelähdöt pyrin rauhoittamaan. Kaikille koirille on ohjeistettu nyt oma paikka. Vielä ei toimi, että käskyllä "oma paikka" kaikki koirat sinkoutuvat paikoilleen odottamaan. Ohjeistan ja opasta, välillä vien takaisin omalle paikalleen jonkun malttamattoman koiran. Pakotteita ei yhtään, palkataan kun ollaan hyvin. Tarkoitus olisi, että se oma paikka on kiva paikka ja jossa voi rentoutua, ei sellainen, jossa ollaan pakosta.

Kaapolla hotspot, haava anturoiden välissä (särkyneestä kaljatölkistä) ja lisäksi takajalat eivät taas toimi niinkuin pitäisi. Tänään on akupunktio, asiasta keskustellaan varmasti.

Rinokin astui viikko sitten samaan kaljatölkkiin mihin Kaapokin. Sillekin tuli haava anturaan. Haava meni umpeen mutta koira yhä vieläkin ajoittain ontuu. Jalassa ei näy kylläkään enää yhtään mitään näkyvää merkkiä onnettomuudesta.

Rinjan kanssa käytiin ohittamis- ja sosiaalistamisharjoituksissa. Yllättävän hyvin narttu käyttäytyi. Kyllähän siellä silti se sama vanha Rinja löytyi yhä vieläkin. Kaikkea ja kaikkia koiria ei siedä. Ja ei kai tarvitsekaan. Kunhan niiden ohi mennään välittämättä. Ja mentiinhän me...

Myasthenia Gravis? (kiikun kaakun)

Kaapo kävi eilen taas akupunktiossa. Samalla saimme viimeisetkin verikokeiden tulokset.

Muscle Profile (viitervot suluissa)

CK            197u/l (59-210)
LDH         143u/l  (33-155)
ASAT        34u/l   (10-57)
Kalsium     2.52 mmol/l    (2,20-3,10)


Borrelia Kvantitatiivinen C6       <10u/l eli negatiivinen

Asetyylikoliinireseptori, vasta-aineet
Viiterajat
Cell line TE671     <400
Cell homogenate    <300

Kaapon tulokset:  Cell line TE671               400
                             Cell homogenate             300 eli tulos on borderline.

Kaapo siis on nyt seurannassa tuon myasthenia gravis-nimisen hermo-lihasliitoksen sairauden takia.

"Myastenia gravis on vasta-ainevälitteinen hermo-lihasliitoksen sairaus, jossa keskeinen oire on fyysisessä rasituksessa voimistuva ja levossa helpottava lihasheikkous. Tauti vaikuttaa yleisimmin silmien alueen lihaksiin ja aiheuttaa eri päivinä ja eri vuorokaudenaikoina voimakkuudeltaan vaihtelevaa silmäluomien roikkumista tai karsastusta sekä näistä johtuvia kaksoiskuvia tai näön hämärtymistä. Myös niin sanotut bulbaarioireet ovat tavallisia ja tarkoittavat suun ja nielun alueen heikkoudesta johtuvia oireita, esimerkiksi puheen puuroutumista tai pureskelu- ja nielemisvaikeuksia. Ajan myötä heikkous leviää yleensä raajojen sekä vartalon alueen lihaksiin. Asetyylikoliinireseptori (AchR)vasta-aineista johtuva myastenia gravis on taudin yleisin muoto; AChR- vasta-aineet ovat koholla noin 80-90%:lla yleistynyttä ja 50 %:lla silmiin rajoittuvaa (okulaarista) myasteniaa sairastavilla. MuSK-vasta-aine-välitteinen myastenia on tietyissä väestöissä yleinen, mutta Suomessa tiettävästi harvinainen. MuSK-myasteniassa oireet painottuvat kasvojen, kielen ja kaulan alueelle ja vähemmän silmien seudun lihaksiin. Hiljattain löydettyjen LRP4-vasta-aineiden merkitys myasteniassa on epäselvä. Pieneltä osalta (n. 5-10%:lta) myastenia gravis-potilailta ei nykyisillä menetelmillä löydetä tautia aiheuttavia vasta-aineita." (Lihastautiliitto Ry)

Seuraavasta linkistä löytyy lisää tietoa:
Myasthenia Gravis

Melkeinpä kaikki tieto mitä olen saanut kerättyä, liittyy ihmisiin. Koirien myasthenia graviksesta löytyy hyvin vähän materiaalia.

Nyt siis seurataan, lähteekö nuo arvot nousemaan  vai pysyvätkö rajamailla. Tällä hetkellä ei mitään oireita ole. Joinain päivinä vasen silmäluomi hieman roikkuu eikä vasemman puoleinen huuli oikein toimi. Kielikin saattaa olla jonkin verran mutkalla. Mutta nämä oireet eivät ole jokapäivisiä eivätkä mitenkään selviä. Jos ei osaisi oireita etsiä, jäisivät ne huomiotta. Jalkojen tärinä ja lihaskivut ovat hävinneet kokonaan. Samoin väsyminen. Kaapo jaksaa riehua ja rellestää. Akupunktio jatkuu meillä säännöllisesti. Myös kiropraktikkohoidot kuuluvat rutiineihin. Viime perjantaina oli kiropraktikko eikä siitä oikein mitään tullut, koska Kaapo oli niin puolustuskannalla. Ensimmäinen niskanikama tuntuu olevan aika kipeä ja sen manipuloimiseen käytetään nyt aikaa. Eli useita hellävaraisia hoitoja, että saadaan nikamalukko avautumaan ja veri kiertämään normaalisti ja paranemisprosessi käyntiin.  ensi keskiviikkona seuraava käynti.

Ruokavalio on Kaapolla normaali. Edelleen kyllä saa Hill´s LD Hepatic nappulaa jonkin verran ja paljon lihaa. Kalkkunaa, kanaa, sikaa, nautaa, hevosta ja poroa. Maksa-arvot ovat varmaankin edelleen ihan normaalit. Nyt niitä ei ole mitattu, mutta koiran voinnista päätellen mitään hätää ei ole. Kallista on tuo erikoisruoka, mutta se on niin maistuvaa. Jopa nirsoilija Rinja tykkää syödä sitä. Ehkä meidän talous ei tuohon ruokaan kaadu. Onhan tässä suurempiakin kulueriä ollut (montakohan tonnia on mennyt pelkästään Kaapon tutkimiseen? Lisäksi lääkitykset ja muut hoidot? Mutta ei meillä lasketa, jos kyse on eläimen hyvinvoinnista. Omista asioista voi tinkiä)..
Päivittäin Kaapo ja muutkin koirat saavat Trikem Hyaluron 365-nivelravinnetta. Lisäksi Kaapolle B-vitamiinia reilusti sekä magnesiumia. Nämä lihasoireiden takia. B-vitamiini on tärkeää myös hermostolle. Ja uskonpa, että nämä ovat auttaneet todella paljon. Epäsäännöllisen säännöllisesti kaikki koirat syö myös Möllerin ADE-kalaöljykapseleita sekä sinkkiä (useita kertoja viikkoon). Sinkkiä pitäisi antaa enemmänkin, vaikka nappulaa saavatkin. Sinkistä on aina puute.

Nyt kun nämä ilmat tästä lämpenisivät niin päästäisiin nauttimaan kesästä toden teolla. Nyt on juhannusviikko ja ensi yöksi on Pohjois-Karjalaan luvattu hallaa. Vettä on satanut melkein joka päivä ja tuuleekin aina hirmuisesti. Ei tee mieli köllötellä pihakeinussa..

Hajuerottelun ABC Osa 4. Erottelua

Erotteluradan tyhjään purkkiin lisätään seuraavaksi jokin häiriöhaju. Alkuun se oli meillä jokin ihan erilainen haju, esim. kivi. Ja koiran piti erotella anishaju kivestä. Tai risun palasesta. Heinänkorresta. Ihan mikä vaan, kunhan se oli tarpeeksi erilainen aniksen hajusta. Jokusia päiviä tehtiin tällaista erottelua aniksen ja jonkun muun hajun välillä ja sitten lisäsin radalle yhden purkin lisää. Ensimmäisillä kerroilla tämä oli tyhjä purkki.

Eli nyt oli radalla anispurkki, häiriöpurkki hajulla ja häiriöpurkki ilman hajua. Harjoitukset etenivät aivan samalla lailla kuin ennenkin. "No niin" käskyllä lähetin koiran radalle, josta sen täytyi ilmaista pitkällä nuuskulla anispurkki. Anispurkilla teetätin Rinolla useita nuuskuja. Harjoituksissa aloitettiin niin että anispurkki oli ensimmäisenä ja sekoitin järjestystä sitten seuraaville sarjoille. Nyt saatoin tehdä kolme erottelusarjaa yhteen putkeen ja pidin sitten tauon. Ja taas yhteen putkeen kolme sarjaa. Nuuskujen pituutta edelleen säätelin naksulla ettei ennakointia alkaisi tapahtumaan. Rino ilmaisi jo tässä vaiheessa oikean hajun todella mallikkaasti pitkällä nuuskulla. Muutamien päivien kuluessa ensimmäiselläkään sarjalla ei anispurkki ollut heti radan alussa vaan koira joutui jo heti alusta lähtien etsimään purkin muiden joukosta.
Lisäsin häiriöhajun viimeiseen tyhjään purkkiin. Jokin mauste taisi olla, ehkä rosmariini. Yhdessä oli vielä jokin kivi, avain tms erilainen haju. Kolmella purkilla pelasin jonkin aikaa, kunnes peliin tuli mukaan neljäs purkki. Alussa se oli tyhjänä, mutta hyvin nopeasti lisäsin sinne jotain maustetta. Kivihajukin muuttui mausteeseen.

Nyt Rino siis erotteli neljän mausteen tuoksuisen purkin joukosta oikean purkin eli sen anishajuisen purkin.Rinon erottelutaktiikka oli lyömätön. Se kävi haistelemassa kaikki purkit ja meni ilmaisemaan sitten sen missä oli anista. Eli se tarkisti kaikki purkit ettei sitä vaan yritetä huijata.Vaihtelin mausteita. Vaihtelin harjoituspaikkaa (ulkona, sisällä eri huoneissa...) ja luonnollisesti joka kerran, kun lähetin koiran radalle, purkkien järjestys oli sotkettu. Ja koira handlasi hyvin hommansa ja saimme näin hyvät pohjat tulevaan hypokoulutukseen, joka eteni samoin kuin aniskoulutus. Nyt kohteena vaan oli hypohaju eli matalan verensokerin haju. Ja nopeampaan tahtiin edistyimmekin nyt kun pohjalla oli kunnon opit tekniikkaan liittyen.

Id-hajujen ja eläinten hajujen tunnistamisen koulutustekniikka on melkein samanlainen. Kun tekniikka on hiottu aniksen avulla täydelliseksi, lisätään vain pieni twisti ja päästään id- ja eläinhajuihin käsiksi. Toki ihmis- ja eläinhajujen tunnistuksen voi opettaa ilman tekniikkaharjoittelua, mutta jos näillä aidoilla hajuilla harjoitellessa tekee virheen opetuksessa, tai tapahtuu jotain muuta mistä koiralle tulee huono fiilis, jäädään junnaamaan paikoilleen mahdollisesti pitkäksi aikaa. Mutta kun koiralla ja ohjaajalla on tekniikka hallussa ja virheet on tehty aniksella, jatko on helpompaa. Näin koin ainakin omalla kohdallani

Hajuerottelun ABC osa 3. Hajuerotteluradalle siirtyminen

Tähän mennessä on siis opittu erottelemaan aniksen hajua lattialla olevista lasipurkeista. Mitään käskysanaa ei ole liitetty aniksen etsimiseen. Mutta nyt sekin on edessä, kun siirrytään radalle, jota minä kutsun maalaismaisesti hajuradaksi.

Ratana minulla on valkoisesta huonekaluvanerista tehty pitkä ja kapea laatikko, jossa on neljä pyöreää reikää kannessa. Reiät ovat toisistaan noin 30cm päässä ja ne ovat sopivan kokoisia minun purkeilleni. Purkit eivät kolise laatikossa eikä niitä ole liian hankala asettaa reikiin. Laatikko on sopivan korkuinen, juuri sellainen, että purkeista näkyy suuaukko. Olen nähnyt myös sellaisia ratoja, jossa purkit jäävät melkein kokonaan esille.

Myös pilariharkkoja käytetään ratapohjana. Tai muovisia wc-harjatelineitä. Mielikuvitus kai tässä on vain rajana, kunhan on joku mihin purkit laittaa. Tai voihan ne purkit olla lattiallakin irtonaisena, eihän sitä kukaan kiellä. Jos vain koira ei niitä kaatele.

Siis itse hajurataharjoitteluun nyt. Aloitin Rinon kanssa kahdella purkilla. Asetin ensimmäiseen reikään anispurkin ja toiseen reikään tyhjän purkin. Annoin sen nuuskuttaa ylimääräisestä purkista anishajua ja palkkasin jokaisesta nuuskusta. Näin hieman avitin ensimmäisiä kertoja radalla, että sillä olisi nenässään se haju, mitä sen pitää etsiä (ajan mittaan luovuin tästä tavasta, ei ollut tarpeen enää, koska opetetaan vain tekniikkaa) Nyt liitin sanan radalle lähettämiseen, minulla se oli "No niin", lyhyesti, ytimekkäästi ja erittäin mielikuvituksettomasti. Ja käsky tuli ihan vahingossa, koska ehdin käyttää sitä muutaman kerran, ennenkuin edes mietin mikä sana käskynä voisi olla. Purkit radalla, käsky "No niin" ja kävelin koiran kanssa radan eteen ja odotin mitä tapahtuu. Ja koska Rino oli jo oppinut haistelemaan anista kädessäni olevasta purkista sekä lattialla olevasta purkista, se meni nyt sen kummemmin ihmettelemättä haistelemaan anista radalle. Heti klikkaus ja palkka. Ja palkkaus purkin suunnasta. Annoin koiran haistella vielä uudestaan ja palkkasin ja vielä uudestaan ja vielä ja vielä. Ja aina palkka tuli purkin yläpuolelta. Nyt ei odoteltu pitkää nuuskua vielä, kunhan koira haisteli purkkia radalla. Jälkimmäinen, tyhjä purkki, jäi huomiotta, mutta ei väliä. Senkin aika olisi tulossa vielä. Ja vasta useiden nuuskujen jälkeen poistuttiin radan vierestä pienelle tauolle. Koira siis seisoi koko ajan purkilla ja palkkasin niille sijoilleen. Ei poistuttu välillä. Kymmenen sekunnin aikana tuli monta klikkausta ja palkkaa.

Pienen tauon aikana kävin olevinaan sotkemassa purkkien paikkaa, mutta palautin ne silti alkuperäisille paikoilleen. Anispurkki ensin ja tyhjä sitten. "No niin" ja koiran kanssa radalle ja taas anispurkin haistelusta palkkaus ja monta toistoa, kunnes taas odottamaan uuden sarjan alkua. Nuuskujen pituutta voi sopivassa vaiheessa jo venyttää. Ja välillä taas palkata lyhyemmästä.

En ole ihan varma uskalsinko jo seuraavaksi vaihtaa purkkien paikkaa vai teinkö vielä yhden sarjan purkkien ollessa samoilla paikoilla. Mutta montaa kertaa sitä ei kannata tehdä näin, ettei koira opi anispurkin olevan aina ensimmäisenä.

Seuraava vaihe onkin sekoittaa purkkien paikat ihan oikeasti. Eli tyhjä purkki ensimmäiseksi ja anispurkki viimeiseksi. "No niin" ja koiran kanssa radalle. Oma asettuminen radan viereen on tärkeää. Eli ei saa mitenkään vihjata koiralle missä se haluttu hajupurkki on. Koska koira haistaa aniksen jo kaukaa, sen vain on hoksattava, minkä purkin luo pitää mennä. Ohjaaja ei saa asettua suoraan purkin eteen eikä tuijottaa oikeaa purkkia. Fiksu koira oppii yhdistämään omistajan elekielestä oikean paikan eikä käytä nenäänsä.

Rino tietenkin nuuhkaisi ensin tyhjää purkkia, siinähän se anis oli viimeksi ollut. En antanut palkkaa. Koira ihmetteli, että mitäs nyt tapahtuu. Mietti hetken ja meni haistelemaan jälkimmäistä eli anispurkkia. Palkkasin heti. En odottanut pitkää nuuskua. Monta nuuskujen toistoa ja monta palkkausta myöhemmin (ehkä kuusi toistoa) lopettettiin harjoittelu sillä erää. En lähettänyt enää uudestaan koiraa radalle. Näinkin monta sarjaa yhdelle harjoitukselle on todella paljon, ihan siinä rajoilla ettei ole jopa liikaa. Varsinkin aloittelijalle. Loppupalkkaa kannattaa myös vaihdella. Rino rakastaa palloja, joten joskus viimeisen nuuskun jälkeen lentää pallo ja koirahan on ihan onnessaan.

Seuraavalla kerralla hajuradalla anispurkki oli taas ensimmäisenä ja tyhjä purkki toisena. Luonnollisesti koira haisteli ensin anispurkin ja sai yhtä monta palkkaa kuin teki nuuskuja. Sitten koira kauemmas lepäämään hetkeksi. Tässä vaiheessa vaihdoin purkkien järjestyksen. Jos harjoituksissa on mukana apuri, hän voi vaihtaa purkkien järjestystä. Mutta silloin hän vaihtaa sillä nimenomaisella harjoituskerralla aina purkkien paikan. Vain hänen hajunsa ovat lisänä purkeissa.
Rino meni taas ensimmäiselle purkille, joka oli tyhjä. En palkannut ja koira siirtyi seuraavalle purkille. Heti palkkaus ja sen jälkeen useita nuuskuja anispurkista nuuskujen pituutta vaihdellen, tietenkin palkaten.

Tällaisia kahden purkin harjoituksia teimme jonkin aikaa. Emme kuitenkaan joka päivä. Välillä vaihdoin purkkien paikkaa ja välillä en. Saatoin laittaa ne hajuradan toiseen päähän että lähestyttiin rataa hieman eri kulmasta. Jäin välillä itse pois radalta ja lähetin sinne koiran, mutta menin palkkaamaan kuitenkin oikean purkin suunnalta. Seuraavaan vaiheeseen voi siirtyä eismerkiksi silloin, kun koira onnistumiset on 8/10 ja purkkien paikat ovat vaihdelleet ja on tehty harjoituksia muissakin paikoissa kuin siinä yhdessä.

Ei kannata tehdä kovin montaa sarjaa samalla harjoituskerralla. Hajutunnistus on koiralle rankkaa puuhaa. Siinä koira käyttää nenäänsä ja aivojaan todella paljon. Neljän sarja eli neljä kertaa radalla käynti oli minulla sellainen vakio. Joskus tehtiin vähemmänkin, käytiin vain nopeasti kerran tai kaksi radalla. Sarjojen välissä on hyvä pitää taukoa. Joskus harjoiteltiin niin, että tehtiin kaksi sarjaa ihan peräjälkeen ja pidettiin tauko ja otettiin taas kaksi sarjaa peräkkäin. Minun kielessäni sarja alkaa siis sitä, että koira lähetetään radalle, sitten se nuuskii lasipurkit ja ilmaisee oikean, ja tekee sille oikealle useamman nuuskun. Tähän loppuu sarja. Tapoja ja tyylejä on varmasti useita ja jokainenhan etsii omanlaisensa, kunhan tarkkailee, ettei koira väsy ja että koiralla on mahdollisuus toistojen myötä oppia....

Ja taas se yksi tärkeä asia: Harjoitusten jälkeen pitää purnukat putsata ja puunata. Eli pestä laimealla hajustamattomalla atsianpesuainevedellä ja keittää viisi minuuttia kiehuvassa vedessä. Astiat otetaan vedestä omilla ottimillaan ja pistetään kuivamaan sinne minne aina ennenkin. Sormia ei saa polttaa!!