perjantai 21. marraskuuta 2014

Susia vai ei?

Kuva Public domain

 Kanta-arvio on 140-155 sutta. Tähän arvioon ei kuulu sudet, jotka poikkeavat itärajan yli Suomen itäisimpien kuntien alueille. Tämä arvio kattaa koko Suomen alueella pysysvästi liikkuvat sudet. Jos susia on oikeasti noin vähän, miksi havainnot niistä ovat lisääntyneet? Miksi petovahinkoja raportoidaan enemmän? 2000-luvun puolessa välissä susia oli enemmän (arvio jopa 270 sutta), mutta havaintoja vähemmän? Mikä nyt mättää? Kerrotaanko julkisuuteen vääränlaisia tietoja susikannasta? Vai ovatko susien käyttäytymismallit muuttumassa?


Susi kuuluu luontoon. Sen kuuluu tehdä tätä:


Kuva: Yellowstonen susia (www.archives.expressnews.ualberta.ca)



Ei siis tätä:

Kuva: Osmo Viitanen

 Eikä myöskään tätä:



 Kuva: TS/Toni Koskinen




















Mitähän asialle voitaisiin tehdä ilman että tulisi ilmisota susien puolustajien ja meidän lemmikkinsä, perheensä (pienet lapset koulutiellä) ja elinkeinonsa puolesta pelkäävien kesken?

Kuva: Sepponet

 Oma kantani susiin on yksinkertainen. Tavallaan... Häirikkösudet pitäsi saada poistettua. Häirikkösudeksi sanotaan sutta, joka saalistaa koiria, lampaita, vasikoita, poroja. Häirikkösusi ilmaantuu ihmisten pihapiireihin. Se ei pelkää ihmistä. Häirikkösudet kulkevat helpon saaliin perässä. Ne oppivat, että ihmisten lähettyvillä on ruokaa tarjolla eikä sen eteen tarvitse tehdä juuri mitään. Ihmisen haju on niille positiivinen asia. Eli ne on positiivisesti ehdollistettu ihmiseen. Ja koiraihmiset tietävät mitä positiivinen ehdollistaminen tarkoittaa koiran koulutuksessa. Samalla tavalla ne sudetkin sen oppivat.

Sitten nämä häirikkösudet tekevät jälkeläisiä. Jälkeläisetkin oppivat samoille tavoille. Ja sama toistuu sukupolvesta toiseen, kunnes häirikkösusi on syrjäyttänyt tavallisen ja aran riistaa metsästävän suden. Koska onhan sanomattakin selvää, että täysin luonnon armoilla elo on kovempaa..



En minä halua, että susi metsästetään sukupuuttoon. Susi, tuo ylväs ja komea koiraeläin kuuluu Suomen luontoon siinä missä karhu, ilves, ahma, hirvi, kettu ja monet monet muut kotoiset metsäneläimet. Mutta omalle pihamaalleni minä en näitä halua. Vasta-argumenttina susikeskusteluissa monet käyttävät kysymystä "Miksi meillä on oikeus viedä susien elintilaa? Miksi meillä on oikeus tappaa niitä? Susi oli täällä ensin".. No niin oli. Mutta eikös se ole luonnon laki, että heikompi väistää vahvempaa??


tiistai 18. marraskuuta 2014

Kaviokuumeisen selviytymisopas, mistä niitä saa?




Jonkinlainen selviytymisopas olisi kiva juttu oikeasti. Onneksi googlella löytyy paljon tietoa. Mutta löytyy myös niitä mutuja ja luulotteluja. Mutta parhaani mukaan olen yrittänyt auttaa tammaa. Ikäänkuin se hyvittäisi kaikki virheet ja laiminlyönnit (heinän sokeri ja vähäisempi liikunta) joita tein ja sain hevoseni sairastumaan. Mutta myöhäistä pieraista kun on paskat jo housuissa vai miten se olikaan.

Varpaan lyhennystä


Kaviokuumeisella tammalla on nyt sairaskengät alla. Eilen kävi kengittäjä ja tamma antoi hienosti kengittää. Kaviot vuoltiin pienemmäksi ja laitettiin kenkään. Kenkien varvasosa on suora, normaalistihan se on kaareva. Kenkä asetettiin kaviossa taaemmas, niin, että se suora "orsi" tuki anturaa juuri siitä kohdasta, missä kavioluun pää tällä hetkellä sijaitsee. Ja kavion varvas jäi tyhjän päälle. Tämän jälkeen varvasta lyhennettiin niin paljon, että se tuli kengän kanssa tasalleen. Pienet ja tylpät kaviot siis. Kengissä ei myöskään ole varpaalla käännettä, joten sekään ei osaltaan luo painetta kavioon.

Paine kavioissa on ilmeisesti helpottanut, kävely on ollut vaivattomampaa jo usean päivän ajan. Varsin sokeriseksi osoittautunut heinä vaihdettiin toiseen vähäsokerisempaan vaihtoehtoon. Nämäkin heinät alkuun liotin vedessä ihan joka kerta. Varsinaista lähräämistä. Lisäksi tamma on saanut heinänsä heinäverkoista ja slowfeeding verkoista. Tarhana sillä on parin karsinan kokoinen alue pellolla. Kivennäiset vaihdettiin melassilla makeutetusta mineral plussasta vähäsokeriseen racing mineraliin. Porkkanoita ei enää tarjoilla. Rehuina puoli kourallista pellavarouhetta sekä puoli desiä chia-siemeniä aamuin illoin. Chia-siemeniä suositellaan kaviokuumeiselle niiden toksiineja poistavan ominaisuutensa vuoksi (totta vai tarua?). Chia-siemenet turvotetaan ensin vedessä, koska niillä on aivan uskomaton kyky imeä itseensä nestettä. Saattavat imeä vettä erään väitteen mukaan jopa 27-kertaisen määrän. Luinkin juuri, että kuivana nuo siemenet voivat tukkia ruokatorven.. Turvotessaan siemen täyttää vatsaa ja näyttää pitävän nälän loitolla. Tammalle ei enää anneta vapaasti heinää ja heinän määräkin on vähentynyt huimasti. Silti tuolla ei niin kauhea nälkä näytä olevan.

Koska Liekille laitettiin eilen eteen kengät, verkkosyöttäminen ulos loppui. En tahdo hevosen sotkeutuvan verkkoon, jos jää kengästään siihen kiinni. Sisälläkin slowfeeding-verkko nostetaan ylemmäs. Yöksi annettavat heinät edelleen liotan, päiväksi pihalle saa sekaisin liotettua että kuivaa heinää. Tuo märkä heinä tuppaa jäätyä aika nopeasti, jos on vähänkään pakkasta.

Ja samaan syssyyn meillä muuttui muidenkin hevosten ruokavalio. Tietenkin nuo liikaa sokeria sisältävät heinät lingottiin linnunradalle. Myös mineraalit vaihdettiin. Rehua kukaan hevosista ei ole saanut vuosiin eikä saa nytkään. Joulukuussa hevoset saavat tarhaan heinähäkin, jonka sisään laitetaan slowfeeding-verkossa oleva pyöröpaali. Eli heinää on koko ajan tarjolla, mutta syömisen eteen hevosen on tehtävä töitä eikä se pysty ahmimaan enää samalla tavalla. Tässä alla Vainikan aitan linkki.
Tähän tyyliin meilläkin pian syödään heinää.

Nyt vaan elellään, olellaan ja toivotaan parasta. Huoli painaa koko ajan, ei ole kiva katsoa kipeää eläintä. Alkaa jo minuunkin vaikuttaa psyykkisesti. Tämän sairasjakson jälkeen ollaan valmiita lataamoon, sekä minä että Liekki. Fyysinen väsymyskin painaa, mutta siitä selviää, kun ei vaan ajattele asiaa. Liotellaan vaan niitä heiniä ja aherretaan tamman puolesta, sen se on ansainnut.




Kaviokuumelinkkejä:
tämä työ on vuodelta 2005
Yliopistollinen eläinsairaala
kaviokuumeen kotihoito
Vainkan aitta

torstai 13. marraskuuta 2014

Klinikkareissun jälkeen

En ole jaksanut tänne viime päivinä kirjoitella. Muutamaan kertaan olen aloittanut, mutta ajatus ei ole kulkenut. Olen ollut hieman huolissani tuosta hevosestani.

Klinikalla käytiin polvea näyttämässä, Liekkihän on enemmän tai vähemmän ontunut viime aikoina. Polvi on ollut välillä turvoksissa ja koko ajan kosketusarka. Röntgenkuvien perusteella polvi oli ihan kunnossa mutta kaviot ei. Kaviokuumehan se siellä salakavalasti jyllää. 

Tietoa kaviokuumeesta täältä!





En oikeasti osannut edes odottaa moista vastausta, mutta selvästihän se näkyi röntgenkuvissa. Ja arvatkaapa vaan kuinka paljon syytän itseäni!!! Viime kesä ja laidunaika. Silloin jo huomasin, että tamma on hieman jäykkä, mutta pistin lihasten piikkiin kaikki oireet. Koska ne menivät ja tulivat. Ja laitumelle mennessä tamma oli pikkasen pläski ja sai sitten lisäksi tuoretta vihreää syödä. Yhtälö oli siinä. Eikä vieläkään hälytyskellot soineet! Mutta kesän ja syksyn mittaan tamma laihtui enkä ollut huolissani. Tamma alkoi ontua ja sitten ei ontunut ja taas ontui. Vasta viime viikolla pikkaisen iski epäilys, että voisiko sittenkin olla. Mutta eihän se voi, kun polvihan tässä on se mikä oireilee.. Ja polvea mentiinkin tutkituttamaan ja takaisin kotiin tuotiin kaviokuumepotilas. Ei ollut hyviä uutisia mukana.

No mitäpä nyt? Kaviokuumehevosilla ennuste on varsin huono. Ainakin nyt tässä tilanteessa, kun kaviokuume on jo kroonistunut. Kuitenkaan tilanne ei ole toivoton ja pahempiakin tapauksia on takaisin elävien kirjaan kuulemma saatu. Mutta kaikki riippuu nyt kaikesta. Kuinka hyvin onnistuu kaviokuumeen etenemisen pysäyttäminen? Ja jos pysähtyy niin saadaan tehdä hartiavoimin töitä seuraavat kuukaudet. Vuodet? Ehkä hevosen loppuikä, ettei sairaus uudistu, jos sen nyt saa edes parannettua.

Jo matkalla klinikalta kotiin soitin kengittäjälle, joka lupasi tulla heti kuin mahdollista. Ehkä jo tänään. Kaviot nyt ainakin vuollaan ja kengätkin laitetaan, jos tamma antaa vaan laittaa niitä. Kun sehän on varsin tuskallinen toimenpide. Kotona kaikki tammalle annettava heinä liotetaan, että saadaan liika sokeri valutettua pois. Myöskin kaikki herkut on poistettu ruokalistalta, ei omenoita, porkkanoita tai leipää. Kivennäiset vaihdetaan. Nyt on käytössä mineral plussaa ja siinähän on sokeria. Kunhan pakkaset tulevat, avaamme kolme tai neljä pyöröpaalia ja lähetämme heinää analysoitavaksi. Jos sokeripitoisuus on matala, niillä tamma pärjää pitkälle talveen. Voisimmehan tietysti ostaa joltain toiselta heinää, mutta eipä se sitä takaa etteikö sokeripitoisuus olisi korkea. Ei vaikka olisi kuivaheinää... Ja kuivaheinäähän tuo tamma ei voi keuhkojensa takia edes syödä, alkaa yskimään.

Tarhausolosuhteet pitää nyt miettiä myös tarkoin. Paras vaihtoehto onkin rajata ratsastuskentästä tammalle pieni alue. Hiekka tukee jalkoja ihan eri tavalla kuin pehmeä pelto. Nyt Liekki on vielä normaalitarhassa, mutta ei kuitenkaan toisen hevosen seurassa. Eemeli tuppaa juoksuttamaan tammaa oman mielensä mukaan ja nyt lepo olisi erityisen tärkeää. Mutta pian pakkanen on kovettanut joka paikan, joten enpä tiedä missä olisi paras tarhata toipilasta.

Hetki kerrallaan, päivä ja viikko kerrallaan. Rahanmenoa ei nyt lasketa, tärkeintä on tamman tervehtyminen. Ja jos paranemista ei tapahdu tai tamma on kivulias, sitten pitää tehdä vaikea päätös. Luopua elämäni hevosesta...

keskiviikko 5. marraskuuta 2014

Hevosklinikalle...

Kuva:Katja Enberg

Parhaillaan yritän tässä saada eläinlääkäriä kiinni. Taas. Tällä kertaa kyse on Liekistä. Loppukesästä saakka Liekkiä vaivannut on-off ontuminen on nykyään pelkkää on-ontumista. Välillä kävelee paremmin ja välillä huonommin. Alkuunhan luulin kaiken johtuvan lihaksista. Että tamma on aivan jumissa. Taivuttelu ja ratsastaminenhan auttoivat ja tamma olikin hyvässä iskussa ja tehtiin reippaitakin lenkkejä jo. Mutta nyt syksyllä tapahtui käänne huonompaan.

Erotin Eemelin ja Liekin eri aitauksiin, koska Eemeli alkoi pomottamaan Liekkiä vähän liikaa. Ja nyt kuitenkin on tärkeää, että tamma saa levätä ja liikkua oman halunsa mukaan. Ontuman syy on paikantunut polveen, tarkemmin vasemman etupolven takaosaa. Tamma oirehtii kuin karpaalikanavassa olisi se vika. Luupiikki, murtuma, jänne vaurioitunut, kanava täyttynyt, hermo jäänyt puristuksiin.. Silmän alla jatkuvasti nykivä elohiirikin puolustaisi tuota hermopinnettä. Eilen kengittäjä kysyi tamman kavioita vuollessaan, että onko tämä sairastanut kaviokuumeen. Siellä anturassa oli pieni tummentuma. Mutta koska kavion ulkopuolella ei näkynyt mitään erikoista, niin tuskin oli kaviokuumeesta kyse kesällä, jolloin tamma oli niin jäykkä. Pieni pelko persiissä on, että olipa eläinlääkärin uutiset mitä tahansa, ne eivät ole hyviä. Eivätkä halpoja. Kun vaan ei olisi edessä tilanne, josta ei ole kuin yksi ulospääsy. Se kaikista raskain vaihtoehto minulle....

Vaikka tamman hampaat raspattiinkin muutama viikko takaperin, haluan tarkistuttaa nekin. Syöminen on vieläkin vähän vaikean oloista. Muutama vuosi taaksepäin Liekin hampaiden välistä löytyi metallipiikki. Sitä ei saatu pois helpoilla menetelmillä ja eläinlääkärit kautta maan (no muutamaa parhainta paikallisen klinikan eläinlääkäri jututti) olivat sitä mieltä, ettei sitä kannata poistaa ellei vaivaa. Viimeiset pari raspauskertaa ovat osoittaneet, että metallipiikki on kadonnut jonnekin. Mutta minne? Siksi olisikin hyvä kuvata purukalusto, jos se piikki onkin uponnut ikeneen tai jonnekin muualle ja vaivaa nyt hevosta.

Tumpelo treenaa hyvin. Sillä pojalla on ilo ajella, eteenpäin on hevosen mieli. Lenkit ovat nyt n. kuuden kilometrin mittaisia. Välillä ajellaan kevyillä harjoituskärreillä ja suuremmalla nopeudella ja välillä mennään painavilla käreillä rauhallisesti. Ihan kelin mukaan. Kunhan lumi on maassa, voi jo vähän miettiä treenejä etukäteen. Nyt ei. Routa kovettaa ajotiet aivan kiveksi ja välillä taas hiekkatie on mukavan pehmeä eli juuri sopiva pieneen irroitteluun . Ja välillä sitten niin märkää ja raskasta, että hevonen sotkeutuu omiin jalkoihinsa.

Tatsi on lunastanut paikkansa vanhassa laumassaan. Kaikki on niinkuin ennen. Sakarikin jo suostuu Tatsin rapsuteltavaksi ja "veljekset" ovat jo läheisimmissä väleissä. Joskus Sakari kyllä muistaa kiukutakin.

Luojan kiitos, Dobo loppuu parin viikon päästä. Oli virhe ilmoittautua tunneille. Vaikka se onkin hitsin mukavaa koiran mielestä, niin omassa mielessä painaa tekemättömät hommat, mitkä jää taas siltä illalta tekemättä. Minun pitäisi päästä iltaisin noita hevosiakin lenkittämään, mutta koirajutut on vienyt nyt niin paljon aikaa, että aika huonosti on ehtinyt. Ja jos totta puhutaan, eipä viime aikoina ole kiinnostanut lähteä tuonne pilkkopimeään. Myrskyää ja vettä sataa...  Kaipaan lunta. Ja vielä enemmän kaipaan valoisia iltoja!!!

Kuva: Katja Enberg