Koiran stressistä

Onko Artulla, Rinjalla tai Ellula millaisia merkkejä stressistä nähtävillä vai ovatko ne kaikki onnellisia päästyään lenkille?

Eilen olin mielenkiintoisella luennolla, joka käsitteli koiran stressiä. Vaikka aiheesta olen paljon lukenut, niin uutta tietoa tuli enemmän kuin paljon. Taas silmät avautuivat hieman lisää ja taas ymmärtää omia koiriaan ja muitakin koiria himpun verran enemmän. En kuitenkaan tarpeeksi siltikään. Valitettavasti.

Mitä syvemmälle uppoaa koirien maailmaan, sitä enemmän se kiehtoo. Nuo alati uskolliset kumppanimme ansaitsisivat oikeasti enemmän kuin mitä me ihmiset niille annamme. Ne ansaitsisivat sen, että jokainen koiran omistaja opiskelisi edes sen minimimäärän koiran elekielen oppimäärästä. Edes sen alkeistason. Silläkin pääsee jo jonkin matkaa ja jotkin väärinymmärrykset voisivat ehkä jäädä tapahtumatta.

Häntäänsä heiluttava koira on iloinen. Vai onko sittenkään aina niin? Minulle tuli yllätyksenä kuinka paljon koiran elekielessä on eleitä, jotka ilmoitavat stressaantumisesta. Se lista jatkui ja jatkui ja jatkui vaan. Silmien siristys, hyvin huomaamaton stressin merkki. Haukotteleminen, kaikki koiran omistajat tietää tämän. Tassun nostaminen ilmaan istuessa tai seisoessa. Huulien nuoleminen, pään pois kääntäminen, katseen pois kääntäminen, nenän lipaisu, istuminen, maan nuuskiminen, ravistelu, läähättäminen, selän kääntäminen jne jne.

Jos koira jäykistyy, murisee, kiertelee jäykin jaloin "kohdettaan, tuijottaa", silloin koiran stressitaso on jo todella korkealla. Räjähdys on lähellä. Näissä tilanteissa ihmisen pitäisi olla rauhallisin. Koiraa ei saisi kuitenkaan rangaista näistä eleistä, koska jos tämä toistuu useasti, koira voi jättää nämä signaalit näyttämättä ja siirtyy suoraan toimintaan eli hyökkää. Toiset koirat kestää enemmän rangaistuksia, jotkin koirat jättävät signaalit pois jo muutaman kerran jälkeen. Koira ei ajattele, että sitä kielletään olemasta vihainen jollekin. Se ymmärtää asian niin, että sai nuhteita siitä, kun näytti nämä tunteet. Ensi kerrallapa en näytäkään niitä, niin isäntä on tyytyväinen.

Kaikista vaarallisin tilanne mitä voi kuvitella, saattaa tapahtua lasten läsnäollessa. Lapsi lähestyy koiraa tai menee koiran luo "läpsyttelemään" ja repimään turkista. Koira varmasti näyttää rauhoittavia signaaleja kertoakseen, että tilanne on siitä epämieluisa. Se ehkä katsoo toisaalle, nuolee huoliaan, haukottelee.. Lapsen vanhemmat eivät huomaa näitä eleitä vaan tilanne saa jatkua. Seuraava signaali voikin olla murahdus, varoittaminen. Ja mitäpä tästä seuraa yleensä? Koiraa rangaistaan... Ja tämä kun toistuu tarpeeksi usein, tai ei ehkä niin useinkaan, koira jättää murahtamisen väliin ja puraisee turkkia repivää lasta. Ja koiran viaksihan se menee vaikka syynä oli lasten turvallisuudesta piittaamattomat vanhemmat.

Mitä sitten tehdä, jos koira stressaa? Tietenkin stressaava asia tulisi poistaa koiran läheisyydestä. Tai minimoida tilanteet, joissa stressiä syntyy. Totuttaa eli siedättää pikku hiljaa stressaavaan asiaan "kipukynnyksen" eli stressitason alapuolella. Edetä koiran ehdoilla.

Mitä koira stressaa? Sepä ei olekaan niin yksiselitteistä, että voisi noin vain luetella asiat. Koirat ovat erilaisia ja ne reagoivat tilanteisiin eri tavoin. Omaa koiraa seuraamalla ja sen elekieltä opettelemalla löytää ne stressaavat tilanteet. Sellaista koiraa ei ole olemassakaan, joka ei joskus tuntisi oloaan enemmän tai vähemmän epämukavaksi.

Kaikkihan me haluamme, että oma karvaturrimme elää onnellista ja tasapainoista elämää. Ja se onnistuu oikeastaan vain niin, että opiskelemme niiden kieltä ja yritämme ymmärtää mitä koirat meille yrittävät viestiä.

Minua ahdistaa aivan suunnattomasti ne virheet mitä omien koirien kanssa tulee tehtyä. Analysoin joskus liiankin tarkkaan kaiken ja olen rasittava pilkunviilaaja. Ja sitten kun tajuan tehneeni virheen, tuntuu, että maailma kaatuu. Mutta pyrkimys on parempaan ja toivon, että joskus joku tulevista koiristani saa elää mahtavan ja hyvän, tasapainoisen elämän, koska minä ymmärrän sitä paremmin. 

Katsokaa alla olevat youtube-videot. Olisitko osannut osoittaa kaikki stressaantuneen koiran rauhoittavat signaalit ja eleet?

Päivitystä

Kaapon leikkauksesta on kulunut viikko ja kaksi päivää. Alkuun Kaapo oli tosi pirteä ja kipuja ei tuntunut olevan. Koiran liikkumista piti rajoittaa, koska se olisi halunnut vain riehua ja rellestää. Lauantaina otin kipulaastarin kyljestä pois ja sen jälkeen alkoi alamäki. Koira muuttui päivä päivältä apaattisemmaksi ja siitä huomasi, että kipuja oli kovasti. Maanantaina aloitimme opiaattijohdannaisten syöttämisen eli tramadolia kivun lievitykseen. Tiistai-iltana Kaapo alkoi kipeytyä tosissaan, keskiviikkona tramadol annostusta nostettiin kahdesta tabletista kolmeen. Siltikin vielä koko sen keskiviikon ja torstain oli mielettömän kipeä. Vasta torstai-iltana olo alkoi koiran helpottumaan. Onneksi. Kaapo piristyi hieman ja nousemaan seisominen ei ollut enää niin vaikeaa ja kivuliasta. Tänään eläinlääkäriin verikokeisiin. Maksan toivomme kestävän nämä rankat lääkekuurit, aiemminhan se otti itseensä doximycin-kuurin aikana.

Jospa sitä pikku hiljaa alkaisi toipumisen merkkejä näkyä...


25.09.2015

Kaapon maksa-arvot olivat vain hieman koholla, mikä on kuulemma normaalia lääkekuurilla. Kipulääkitystä lisättiin.
Kaapo alkoi pikkuhiljaa toipua ja tramadolin annostusta vähennettiin pikkuhiljaa. Myös antibiootit loppuivat ja kortisolia alettiin pienentämään. Huimauskohtaukset palasivat, joten Aistin eläinlääkäri neuvoi nostamaan kortisonitason 30mg päivässä sekä aloittamaan antibiootit uudestaan. Antibiootti jatkuu nyt kuukauden ajan, kortisonia syödään jouluun saakka tällä annoksella ja ehkä vasta sitten aletaan pikku hiljaa alentamaan annostusta.

Aistin neurologi arveli, että kyseessä olisi pitkittynyt tulehdustila, joka on sitten vaikuttanut kaikkeen. Meidän oma, paikallinen eläinlääkäri nosti esille epäilyn autoimmuunisairaudesta. Kumpi lie, sitä ei tiedä. Mutta lääkitys on kumpaankin sama. Kortisoni.

Tällä hetkellä Kaapo voi hyvin. Pikku hiljaa lenkkien pituutta lisäillään, nyt mennään jo sellainen 400 metriä. Ja hyvin poika jaksaa!

Summa summarum... taas

Näköjään kuukausi sitten olen kirjoittanut viimeksi. Ei vaan ole jaksanut. Vaikka kirjoitettavaa olisi riittänyt runsain mitoin. Summaan tähän nyt tapahtumat lyhyesti. Lyhyestä virsi kaunis ja jospa saisi kirjoittaa "The End" loppuun.

Rinjan nisätulehdus lähti paranemaan tosi hyvin. Rino tervehtyi siinä samaan aikaan. Kaapon kohtauksia tuli ja meni ja sinne Aistiin oli aika varattuna tutkimuksia varten. Elettiin sunnuntai-iltaa, Aistiin olisi aika ollut tiistaina. Annoin koirilleni ruuat. Rinolle tuli paha olo heti syötyään ja viime aikojen Rinjan ja Rinon toisilleen kyräily huipentui siihen, että Rinja hyökkäsi oksentavan Rinon päälle. Syntyi oikea tappelu, jossa miteltiin ihan tosissaan. Yritin erottaa koiria siinä kuitenkaan onnistumatta. Olivat tarttuneet toisiinsa niin tiukasti kiinni. Viisainta oli poistua paikalta. Lähdin ulos saakka, että saisin Kaapon houkuteltua pois tappelun tieltä. Ja että minun läsnäoloni ei provosoisi liikaa koiria tappelemaan lisää. Taistelu loppuikin ja menin sisään ja huomasin heti ympäriinsä roiskuneen veren sekä verivanan joka kulki olohuoneesta pesuhuoneeseen. Mikään ei valmistanut siihen, mitä näin seuraavaksi. Rinja tuli pesuhuoneesta verta valuen ja toinen silmä roikkui poskella. Silmästä, tai siis silmäkuopasta valui verta noronaan. Näytti myös siltä, että silmä olisi haljennut ja silmämunan sisältä olisi tursunnut "tavaraa", jotain pehmeän näköistä mönjää. Täytyy myöntää, että tuossa vaiheessa meinasi kädet jo vapista, mutta aikaa henkiselle heikkoudelle ei ollut. Eli päivystykseen pitäisi koira saada, joten puhelin käteen ja eläinlääkärien numeroita puhelimen muistiosta selailemaan. Niitä taitaakin siellä muistiossa olla 16 kappaletta ja valitettavasti kaikkia niitä olen jossain vaiheessa tarvinnut..

Langan toisessa päässä vastasi vastaaja, jonka viesti tavasi minulle päivystävän eläinlääkärin numeroa. Perhanan kynä ei toiminut, enkä saanut numeroa muistiin. Uusi mustekynä käteen ja uusi soitto klinikan numeroon. Sain numeron, mutta huomasinkin eläinlääkäriä tavoitellessani, että olinkin kirjoittanut numeron väärin. Nyt myönnän heikkouteni jo toiseen kertaan. Hyperventiloin. Mutta vain hetken, kunnes sain itseni vakuutettua, ettei koira kuole siihen, jos silmä roikkuu poskella. Rinja istui vieressäni ja yritti toisella etutassullaan kokeilla silmää "mikäs hitto tässä heiluu, sehän täytyy huitaista pois"... Toisella kädellä pitelin koiraa, toisella soitin taas kerran klinikan numeroon ja kolmannella kädellä kirjoitin vastaajan hitaasti, äärimmäisen hitaasti taavaaman puhelinnumeron. Nyt sain kirjattua sen oikein. Mutta päivystäjäpä ei vastannut puheluuni vaan taas vastaaja vastasi ja neuvoi minua jättämään viestin äänimerkin jälkeen. Voi hemmetin hemmetti. Yritin tavata rauhallisella äänellä mitä oli tapahtunut ja pyysin soittamaan takaisin. Viesti varmaan meni näin: NYTÄKKIIAPPUU, KOIRALTANIPUTOSSILMÄ, SOITA MULLEÄKKIITAKAS!!!!.......................................................................................................................................................................AINIIN,PUHELINNUMEROMEINASUNOHTUU. SE ON 0451XXXXXX!HEIPPA!

Onneksi eläinlääkäri soitti ihan muutamassa minuutissa takaisin ja neuvoi ensiavun. Märkää rättiä silmän päälle ja sassiin. Silmä ei saa kuivaa. Tässä vaiheessa olin myös ehtinyt soittaa apuun ystävät ja kylänmiehet, koska minun piti ihan oikeasti päästä vessaan eikä Rinjaa voinut yksinkään jättää. Ne nuo virtsaputket YNNÄMUUT tuppaa toimimaan tehokkaasti paniikissa. Ja Venäjänreissulle lähteny, ei onneksi kauas ehtinytt Harrikin tuli takaisin kotiin hälytyksen kuultuaan ja päästiin matkustamaan klinikalle noin puolen tunnin päästä silmän pullahduksesta. Jännä osuus loppuu tähän, koska klinikalla Rinja nukutettiin ja silmää alettiin operoida paikalleen. Tunnin verran kesti tuo operaatio ja mukaan saimme hieman sekavan koiran pullotavan silmän kanssa. Silmä painettu puulastalla takaisin paikoilleen ja luomet ommeltu toisiinsa kiinni.

Valitettavasti silmä ei osoittanut parantumisen merkkejä vaan pullotti edelleen kuin pingispallo kireiden luomien takana, joten tiistaina oli taas lekurireissu edessä ja silmä poistettiin. Samana päivänä olisi ollut Kaapon neurologiset tutkimukset, mutta sinne emme siis päässeet....

Nyt siis alkoi Rinjan silmä, tai oikeastaan silmäkuoppa paranemaan. Ja hyvin paranikin. Kaapo oli melkein viikon ilman minkäänlaista kohtausta. Sitten ne tulivat takaisin. Pahempina ja useammin toistuvina. Koira ei voinut elää normaalia elämää. Liikkuminen huimasi. Uusi aika neurologille varattiin...

Viikko sitten maanantaina Kaapo pääsi neurologin tutkimuksiin. Neurologi tutki Kaapon liikkumista, testasi uhkavasteen (joka oli pienentynyt) sekä asentotunnon. Lisäksi minulla oli mukana videonpätkiä Kaapon kohtauksista. Magneettikuvissa näkyi jotain ylimääräistä, joka ahtautti selkäydinkanavaa. Tämä outo kasvu oli heti kallonpohjan takana olevien nikamien kohdalla, joten selkäydinneste ei päässyt virtaamaan normaalisti. Selkäydinneste painoi pikkuaivoja ja tasapainoaisti järkkyi tämän vuoksi. Vaihtoehtoja ei meille annettu. Kaapon auttamiselle oli vain yksi keino. Leikkaus. Neurologi epäili kystaa, mutta varma ei voinut olla ennen kuin koira leikattaisiin ja nähtäisiin mitä siellä selkärangassa olisi. Mukaan saimme reseptin kortisonille, jonka pitäsi auttaa siihen asti, että saisimme järjestettyä kotona asiat ja pääsisimme uudestaan Eläinsairaala Aistiin. Leikkaukseen.

Kortisoni auttoi ja reilun viikon Kaapo elikin täyttä elämää. Riehui ja riemuitsi.

Leikkaus olisi vaativa ja kestäisi kauan eikä varmuutta onnistumisesta annettu. Kaapo joutuisi jäämään vielä yöksi tarkkailuun, koska siellä haluttaisiin nähdä, käveleekö Kaapo edes ja kuinka muuten toipuu rankasta leikkauksesta.

Nyt viime tiistai-iltana pakkasin matkaa varten Kaapolle ruokaa ja oman pupun. Pupu olisi sairaalassa muistuttamassa omasta kodista. Yksin oudossa ympäristössä ei ole koiran mukava olla. Varsinkaan leikkauksen jälkeen. Tietenkin kunnon Kaapomaiset eväät mukaan, eihän koiraa sovi nälässä pitää, leikkaukseenkin kun piti mennä tyhjin vatsoin. Olisi sitten edes illalla tuttua ruokaa. Ja seuraavana aamuna.... Olin oikea optimisti, kun ajattelin, että tietenkin ahmatti-Kaapo haluaa syödä heti kun herää kunnolla...

Keskiviikkona aamuyöstä Harri lähti Kaapon kanssa Vantaalle. Minä jouduin jäämään kotiin pitämään huolta muista eläimistä. Reilun vuorokauden reissu ei onnistuisi, jos me molemmat lähtisimme. Jättäisimme muut eläimet oman onnensa nojaan. Keskiviikkopäivänä olin kuin tulisilla hiilillä. Odottelin uutisia. Kaapon valmistelut leikkaukseen olivat alkaneet jo puoli yhdeksän jälkeen ja aika vaan kului... Tunti. Kaksi... Kolme.... Neljä..

Lopulta iltapäivällä Harri soitti, että ovat tulossa kotiin. Kaapokin!!!! Leikkaus oli mennyt hyvin ja hetí narkoosista toivuttuaan Kaapo oli noussut jaloilleen ja ollut valmiina lähtemään kotiin. Epätoivoisesti. Lähtötohinoissa oli vääntänyt kunnon tortut eläinsairaalan lattialle, joten suolikin toimi loistavasti. Ei ollut mitään syytä miksi Kaapon olisi pitänyt jäädä tarkkailuun. Vahva Kaapo!

Eläinlääkäri ei ollut osannut kertoa, mitä siellä Kaapon selkärangassa oli. Tai kertoihan se, että siellä oli sidekudosta ja jotain rasvan näköistä kasvustoa sellaisissa paikoissa, missä ei olisi pitänyt olla. Mutta ei osannut kertoa mistä ne johtuivat.. Näytteet lähtevät patologille tutkittavaksi ja tulokset tulevat aikanaan...

Kahdeksan maissa illalla kotiin saapui väsynyt ja kipeä Kaapo. Ei maistunut vesi ei ruoka.  Häntä koipien välissä se hoippui nukkumaan. Ei jaksanut pissallakaan käydä. Ja tästähän minulle tietysti nousi hätä, mutta päätin olla panikoimatta. Katsotaan sitten huomenna. Kipulaastari kyljessä laittaa koiran vielä enemmän pökkyrään ja mietinkin jo sen poistamista ja kipulääkkeiden antoa suun kautta. Mutta onneksi jätin laastarin paikalleen, koska se näyttää tosiaan auttavan hyvin.

Yön aikana Kaapo oli siirtynyt lattialta sänkyyn nukkumaan. Aamulla pissakin irtosi jo loistavasti. Ruokakin maistui. Ja puolenpäivän aikaan tonnikalavesi upposi hyvin, aamulla juotin vielä ruiskulla. Iltapäivällä häntäkin heilui hieman ja kohosi pois takajalkojen välistä. Liikkuminen on vielä jäykkää ja niska on selvästi kipeä. Mutta hieman pystyi jo itseään ravistelemaan ja venyttelemään. Hitsin hyviä merkkejä.  Vahva ja reipas Kaapo! Puolitoista vuorokautta on nyt kulunut leikkauksesta piakkoin ja ihan hyvältä näyttää. Niskassa on iso haava, tikattu tietenkin kiinni. Kyljessä on kipulaastari, jonka saa poistaa ylihuomenna. Kuukausi pitäisi Kaapon malttaa ottaa todella rauhallisesti. Sen jälkeen pikkuhiljaa paluu normaaliarkeen. Fysioterapiaa ja allasjumppaa. Kuopioon on lähiaikoina avautumassa koirien uimala, meidän onneksemme...

Kolmen viikon loma hujahti hetkessä. Ei tässä hirveästi ehtinyt rentoutua, entistä väsyneempi olen. Mutta en viitsi valittaa. Ei ole valittamisen aihetta. Mulla on kolme sitkeää sissiä, elämäni sankaria, yhä vierelläni. Nuo rakkaat karvakorvat....

Summa summarum, oiskohan tämä The End näille sairasteluille? Saataisko hetki huokaista ja kerätä voimia?