Mitä tänne jää? Osa 2

HÄPEÄ

Vanhus raottaa varovasti silmiään. Valo tunkeutuu sokaisevana ripsien raosta ja saa silmät kostumaan. Päässä jyskyttävä kipu räjähtää. Pikkuhiljaa ympäristö tarkentuu. Vanhus erottaa vaalean katon kirkkaine kattovaloineen, ympärillä on vihreät verhot. Kauempaa kuuluu ovien pauketta ja ihmisten puheen sorinaa. Verhon takana piippaa jokin laite. Vanhus ähkäisee tajutessaan olevansa sairaalassa. "Piruko minut tänne lennätti?" Muistikuvissa välähtelee kauppareissu ja syksyisen harmaa aamupäivä.

"Täällähän ollaan hereillä", vanhus kuulee jonkun sanovan. Hän yrittää katseellaan löytää puhujaa. Pään kääntäminen on varsin tuskallista, mutta lopulta hän näkee nuoren naisen valkeassa työpuvussaan. "Olette sairaalan ensiavussa. Kaaduitte kadulla ja teidät tuotiin ambulanssilla tänne jokin aika sitten". Vanhus yrittää muistella, mutta ei saa millään palautettua mieleensä äsken kerrottua tapahtumaa. "Minnekäs se koskee?" kysyy hoitaja. Vanhus on hiljaa. Suu tuntuu kuivalta kuin saharan autiomaa. Vanhus ajattelee pääkipuaan ja tuntee samassa vihlaisun terveessä lonkassaan. "Lonkka perkele", vanhus manaa enemmän itselleen kuin hoitajalle. Hoitaja tuumii, että pian pääseekin kuvauksiin, kunhan vaan tuo röntgenhuone vapautuu. Ja samalla kuvataan pääkin, onhan siellä aika iso haava. Vanhus nostaa kättään tunnustellakseen päätään. Voimattomana käsi kuitenkin putoaa takaisin alas sängylle.

Röntgenkuvat paljastavat reisiluunkaulan murtuman eli lonkkamurtuman. Lääkäri selittää jotain pikaisesta leikkauksesta. Vanhus saa kuulla, että joutuu jäämään sairaalan vuodeosastolle odottamaan leikkausta. Leikkauksen jälkeen alkaisi kova kuntoutus, että vanhus pystyisi omatoimiseen elämään. Niinpä niin, ajattelee vanhus ja vaipuu muistoihinsa.

Hänen isällään ei ollut jalkaa. Lapsuudesta kumpuaa muisto isän tekojalasta. Se oli kummallinen kapistus nahkaa ja puuta. Joskus paljon myöhemmin isä oli saanut toisenlaisen jalkaproteesin, mutta ei sekään näyttänyt kovin aidolta. Kävely oli hassunnäköistä. Kylän lapset naureskelivat jalkapuolen perään.  Isä oli syntynyt ensimmäisen maailmansodan kynnyksellä. Toisen maailmansodan syttyessä isä oli joutunut lähtemään monen muun sopivan ikäisen miehen tavoin sotaan. Isä oli taistellut JR 25:n ensimmäisessä pataljoonassa ja saanut pahan osuman kranaatisirpaleista jalkaansa jo sodan alkumetreilla. Silloin oli isä oli palannut kotiin ilman jalkaa. Hän oli lopun ikäänsä tuntenut häpeää ja katkeruutta. Häpeää siitä, että ei toveriensa tavoin puolustanut maataan. Katkeruutta menetetystä jalastaan. Viina sai isän unohtamaan sodan, mutta toi esille väkivaltaisen ja arvaamattoman ihmisen.

Vanhus oli syntynyt muutama vuosi ennen Jatkosotaa. Kohtalon ivaa syntyä isänsä tavoin maailmaan, jossa sota on syttymässä. Lapsuus meni sodan varjossa. Kun suomalaiset sotilaat puolustivat kotimaataan Talvisodassa, perhe eli jatkuvassa nälässä ja puutteessa. Ruokaa oli vähän, lapsuuttaan vanhus tuskin voi sanoa onnelliseksi. Silloin tuntui, että aina oli sota. Synkkää aikaa, vaikka lapsi ei sellaisesta mitään vielä tajuakaan. Mutta lapsi vaistoaa äitinsä hädän ja väsymyksen. Kun vihdoin Lapinsota päättyi ja viimeinenkin saksalainen oli ajettu Norjaan, hän oli ollut kymmenen vuotias. Pian hän joutuikin ahertamaan kuin aikamies. Pula-aika ja sotakorvaukset sekä Suomen jälleenrakentaminen vaativat kaikkien kansalaisten panoksen. Äiti kävi töissä ja yritti elättää perheen, isä juopotteli. Hän itse teki mitä vaan pientä palkkaa vastaan. Sieltä se tiukka työmoraali sai alkunsa. Koko pitkän työuransa aikana hän oli ollut poissa töistä vain muutaman kerran. 

Vuodeosasto 1, huone 14, peti numero 1. Siinä hänen osoitteensa tulevat viikot. Huone on yksinkertaisesti kalustettu, neljä sänkyä ja neljä valkoista ja korkeaa pöytää. Yksi jokaisen sängyn vieressä. Ikkunat ovat suuret ja vanhan näköiset. Niistä varmasti vetää, vanhus huomaa ajattelevansa. Valkoiset, kukalliset pienet verhot yrittävät tuoda edes jonkinlaista kodikkuutta ankeaan huoneeseen. Muutama iso kaappi ja ovi vessaan. Ruokapöytä, jonka ääreen hyväkuntoisimat voivat nousta syömään. Sälekaihtimet ovat avoinna ja ikkunoista näkyy muutaman puun latva sekä harmaa taivas. Huoneessa on kolme muutakin miestä. Hiljaisia miehiä niinkuin hän itsekin. Tässä olen enkä muuta voi, miettii mies ironisesti. Särkylääkkeet ovat vieneet kivun pois, mutta liikkumaan ei siitä huolimatta pääse. Olo on voimaton. Katon rajaan kiinnitetty televisio pauhaa kovalla. Se on kuitenkin käännetty näkymään toiselle puolelle huonetta, joten vanhus kuulee vain äänen. Uutiset siellä tuntuvat olevan menossa. Joku auto on törmännyt linja-auton keulaan ja henkilöauton matkustajat ovat menehtyneet. Osa lapsia. Vanhus ei jaksa kuunnella enempää vaan vaipuu sekavaan uneen. 

Uneen, jossa vaimo on vielä nuori. Naapurin heinäpellolta vaimo löytyi 50-luvun alkupuoliskolla. Tummatukkainen ja tähtisilmäinen tytönhupakko. Pyöreät kasvot ja naurava suu. Naurun helmeilyn vanhus saattoi kuulla elävänä vielä vuosikymmenien jälkeenkin. Elämäniloinen tyttölapsi oli tullut kaupungista maalle sukuloimaan ja auttamaan heinätöissä. Siellä syttyi roihuava romanssi, joka kesti vaimon kuolemaan saakka. Häitä juhlittiin muutaman vuoden kuluttua. Lasta yritettiin saada kauan onnistumatta siinä kuitenkaan. Vaimo oli surullinen. Mutta suru päättyi lopulta ilon ja onnen kyyneliin, kun pieni poika syntyi keskussairaalan synnytysosastolla. Synnytys oli ollut vaikea, vaimo oli ensisynnyttäjäksi jo iäkäs.

Vanhus herää unestaan silmänurkka kosteana. Vastakkaisella seinällä olevasta sängystä kuuluu puhinaa. "Ei perkele, paskantaako se housuihinsa?", vanhus miettii. Imelän hajun saavuttaessa huoneen viimeisenkin sopukan, vanhus yrittää kiukkuisena pidättää hengitystään. "Ja minähän en jumalauta housuihini pasko vaikka räjähtäisin!" Häpeän tunne on valtava, kun vanhus tajuaa sairaalahousujensa alla olevan vaipan. "Ne saatanat ovat kapaloineet minut kuin vauvan!"

Huoneen ovi aukeaa ja raidalliseen työasuun pukeutunut nainen kantaa tarjottimen hänen eteensä. Tarjottimella on lautasellinen jotain perunamössöä, kaksi ruisleipää, pari palaa makkaraa, lasillinen maitoa ja jälkiruuaksi jotain punaista. "Hyvää ruokahalua!", nainen toivottaa... Vanhuksella ei ole yhtään nälkä, mutta ei halua heittäytyä hankalaksi. "Tulevat vielä syöttämään minua. Aikuista miestä!" Hitaasti ja varovasti mies lusikoi perunamössön suuhunsa. Nieleminenkin on vaivalloista. Jokainen liike vaatii kovan ponnistelun. Kun pitkän ajan kuluttua joku tulee kerämään ruokailuastiat pois, sängyssään nukkuu hyvin väsynyt mies. Hyvin vanha ja väsynyt.

Vanhus nukkuu koko illan ja yön. Aamulla hän havahtuu hereille, kun vatsaa vääntää. "Ei helvetti, nyt se paska tulee!". Hädissään mies etsii soittokelloa, jolla hänet on neuvottu kutsumaan hoitaja paikalle, jos on asiaa. Nyt jumalauta ois vähän asiaa! Se, että hänelle on laitettu katetri, ja kusi valuu sängyn laidalla olevaan pussiin, ei ole niin paha kuin se, että paskat tulevat housuun. Vanhus painaa uudestaan soittokelloa. Kukaan ei tule. Hän painaa nappia uudestaan. Ja vielä kerran. Ketään ei kuulu tulevaksi pitkään aikaan. Lopulta kun ovi avautuu ja hoitaja astuu sisään, vanhus parahtaa: "Paskat perkele tul houssuun!" Ja niinhän siinä oli käynyt, että aikuinen mies oli joutunut taipumaan. Häpeän tunne oli valtava, kun nuori ja kaunis hoitaja riisui hänen housunsa, pyyhki takapuolen ja vaihtoi uuden vaipan. Peitteli vanhuksen takaisin petiin. Ilmekään ei hoitajan kasvoilla värähtänyt, mutta vanhus itki hiljaa. Äänettömästi.



......................................................................

Tämä on pieni jatkotarina, johon kiedottu tuttujen ja tuntemattomien elämää. Fiktiota. Mutta valitettavasti niin totta. Tarina vanhasta yksinäisestä miehestä.

......................................................................

Pitkään olen miettinyt kirjoittavani aiheesta vanhuus ja yksinäisyys. En vaan tiennyt, miten siitä kirjoittaisin. Sitten keksin tarinan, ja tarinalle päähenkilön. Ja tarina lähti elämään omaa elämäänsä minun mielikuvituksessani. Päähenkilön elämää. Ja lopulta päätin kirjoittaa tarinan kaikille luettavaksi. Vanhuksen tarina jatkuu.