Mitä tänne jää? Osa 3

 KAIPAUS

Vanhus makaa sängyssään huoneessa numero 14. Matkattu on edestakaisin isoon keskussairaalaan, siellä leikkaus ja viikon tarkkailujakso. Nyt ollaan täällä takaisin. Lääkäri oli puhunut jostain disklokoituneesta murtumasta tai jostain. Lonkkaan oli asennettu puoliproteesi ja ennuste kuulemma olisi hyvä. Kipuja on vieläkin, mutta tehokas lääkitys pitää ne suurimmaksi osaksi loitolla. Se kipeä lonkka, se vuosia sitten leikattu, vaatisi lääkärin mielestä uuden leikkauksen. Ja paljon kaikkea muuta se lääkäri kertoi hienolla kielellään, josta tavallinen ihminen ei ymmärtänyt yhtään mitään. Vanhus oli tyytynyt vain myöntelemään. Niin yleensä pääsi helpommalla. Nyt joku keski-ikäinen nainen käy päivittäin auttamassa ja neuvomassa, jalkaa väännellään ja käännellään. Noustaan istumaan ja seisomaan. Se on sitä kuntoutusta ilmeisesti.

Suurimman osan ajasta vanhus kuitenkin makaa sängyssään. Yksin ja aivan hiljaa. Poikkeuksen tilanteeseen tuo vain ne muutamat kerrat, kun henkilökunta pyörähtää huoneessa. Aamulla laboratoriokokeet ja aamupala. Sen jälkeen muut aamutoimet. Vessaan avustetaan ja sieltä tuodaan pois. On ne jonkun pyörillä olevan kelkan tuohon sängyn viereen tuoneet, mutta vanhus ei sitä vielä ole käyttänyt. Sängyssä maaten, kattoon tuijottaen kuluu tunnit ruokailuun saakka ja jälleen kahviin ja iltaruokaan ja iltapalaan saakka. Huonetoverien kanssa saattaa joskus jutella, mutta suurimman osan ajasta nekin vain makaavat hiljaa sängyssään. Vierailijoita käy harvakseltaan ja nekin vierailijat menevät aina naapuripetien miesten luo. 

No oli se poika käväissyt keskussairaalassa silloin yhtenä päivänä leikkauksen jälkeen. Kovin oli ollut hiljainen tuokio se vierailu. Kuulumiset oli kysellyt ja vähän vaimonsa ja lapsiensa terveisiä kertonut. Kaikki toivottivat pikaista paranemista. Lähtiessään oli vielä sanonut ettei työkiireiden takia ihan heti pääse käymään uudestaan, mutta tulee kyllä jonakin päivänä.

Nelospedin mies ei pysty enää omin voimin liikkumaan. Hän makaa selällään tai kyljellään, sen mukaan miten hoitajat hänet asettavat. Hänet syötetään, pestään ja puetaan. Pää tällä miehellä leikkaa yhä kuin partaveitsi. Siksi kaikki onkin paljon vaikeampaa. Aamuisin tuo mies saattaa aamunäytteitä ottamaan tulevalta hoitajalta kysellä, että eikö täältä jo pääsisi pois? Hoitaja saattaa vastata ettei hän sitä voi kertoa, kun lääkäri päättää milloin täältä pois saa lähteä. Kaikki muut huoneessa asuvat tietävät, ettei nelospetiläinen tarkoita kotiin pääsyä vaan pois lähtemistä kokonaan tästä maailmasta. Ironista kyllä, hoitaja vastaa osittain oikein. Lääkärihän se määrää kuinka kauan elämää pitkitetään vaikka itse asianomainen haluaisikin jo luovuttaa.

Naapurisängyn alkuperäinen asukki, se joka oli sängyssä maannut silloin, kun vanhus ensimmäistä kertaa oli tullut huoneeseen, menehtyi muutama päivä sitten. Keskellä kirkasta päivää. Mies oli juuri päässyt eläkkeelle ja saanut sydänkohtauksen. Siitä toipumassa oli ollut nyt täällä sairaalassa. Aamiaisen jälkeen oli naapurisängyn ympärillä alkanut kuhina. Verhot vedettiin eteen ja ohjeita huudeltiin. Siinä viereisessä sängyssä maatessaan ja naapurimiehen elvytystä kuunnellessaan vanhus tunsi ensimmäistä kertaa kuolemanpelkoa. Mitä, jos se ei olekaan hyvä paikka olla? Mistäs sen tietää, kun kukaan ei ole koskaan palannut kertomaan.

Isä oli kuollut varsin nuorena. Sydänkohtaukseen niinkuin naapuripedin mieskin. Kotona tämä kaikki oli tapahtunut ja aivan äidin silmien alla. Hän itse oli jo muuttanut tuoreen vaimonsa kanssa toisaalle. Vaimo opiskeli kaupungissa. Eihän äiti osannut mitään apua antaa, harva tavallinen maallikko 50-luvun lopulla mitään mistään elvytyksestä tiesi. Siihen tuvan sänkyyn oli kuollut, humalassakin oli ollut. Hautajaiset olivat olleet pienet ja koruttomat. Muutama sukulainen, kyläläinen ja oma perhe. Äiti ei ollut itkenyt yhtään, eikä hän itsekään. Vanhus miettii, että äidin elämä oli helpottunut paljon isän kuoleman jälkeen. Ei tarvinnut pitää huolta kuin itsestään. Eikä tarvinnut pelätä isän mielenvaihteluja. Välillä isä oli ollut ihan hyvälläkin tuulella, mutta muuttuikin sitten yhtäkkiä aivan arvaamattomaksi. Äiti oli oppinut olemaan näkymätön, häneltä itseltään se ei ollut käynyt niin helposti. Nuoruusvuosinaan hän oli saanut isältään selkäänsä useita kertoja. Ja useinmiten aivan syyttä suotta. Oli äitikin joutunut mustelmiaan peittelemään tai valehtelemaan lääkärille murtuneesta kädestään tai selässään olleesta polttojäljestä, jonka isä oli aiheuttanut tumpatessaan tupakkansa äidin selkään saunan eteisessä..

Kun äiti vanheni eikä jaksanut isoa taloa yksinään huolehtia, oli hän vaimoineen muuttanut kotitilalle. Äiti asui kuolemaansa saakka kotona siellä heidän kanssaan. Kotitila sisälsi muutaman hehtaarin peltoa ja hieman metsää. Talo oli normaali kaksikerroksinen rintamamiestalo, jonka isä ja muutama sukulainen sekä tuttava talkoilla rakensivat sodan jälkeen. Iso leivinuuni keskellä alakertaa piti lämpimänä sekä tuvan että kammarin. Tuvan lattiassa oli luukku kellariin. Se oli ollut kiehtova paikka silloin nuorempana. Äiti oli säilyttänyt siellä pihan marjapensaista kerättyjä marjoja ja mehua. Syksyn sienisato siirtyi säilöttynä pimeän kellarin hyllyille. Isän viinapulloa ei siellä ollut, se oli aina piilossa ulkoliiterissä puupinon ja seinän välissä. Pienestä ja pimeästä eteisestä johti kapeat ja kaartuvat portaat yläkertaan. Siellä hän sai poikasena asua melkein omissa oloissaan. Mitä nyt äiti kapusi melkein päivittäin paukuttamaan kangaspuitaan. Nurkassa olikin pino toinen toistaan kirjavampia räsymattoja. Isä ei kimurantteja portaita kovin usein viitsinyt puujalallaan nousta ylös.

Yläkerrassa meni kummallakin seinustalla pitkät varastot. Siellä säilytettiin vaikka mitä rojua. Ne tavallaan toimivat myös yläkerran eristyksenä ulkoseinän ja huoneen välissä. Hänen omasta pojastaan ne varastot olivat olleet mukavia piilopaikkoja. Siellä se taskulamppuineen yleensä hääri, jos ei pihalla näykynyt. Sieltä varastoista löytyi äidin säilyttämät vanhat tavarat, lehdet ja astiat. Myös hänen oma kastemekkonsa oli arkussa säilynyt hyvässä kunnossa. Äidin mattoja olivat hiiret repineet ja hiiren ulosteita oli muuallakin ympäriinsä. 80-luvun alussa talo remontoitiin nykyaikaisemmaksi. Enää ei tarvinnut käyttää öisin ämpäriä tarpeidensa tekemiseen tai juosta pihan perälle huussiin. Sisävessa helpotti elämää. Sisävessan myötä tietenkin taloon vedettiin vesijohdot. Siihen asti vesi oli kannettu pihakaivosta. Ikkunat vaihdettiin ja uunikin purettiin ja muurattiin uusiksi. Peltipintainen vanha uuni muuttui punaiseksi tiiliuuniksi.

Piharakennukset ovat vielä tänäkin päivänä samanlaiset kuin silloin ennen. Tietenkin niille on kasvojenkohotusta ja korjausta tehty, mutta vanhan saunankin katto on yhä päreestä tehty. Siihen vain aika ajoin vaihdettiin uudet päreet. Äiti halusi niin. Liiteri saunan päässä ja pieni, matala kivinavetta pienine ikkunoineen. Pihan ympärillä pieni pelto.

Vaikka lapsuus ei tuolla tilalla aina niin onnellinen ollutkaan, oli se silti vanhuksen koti. Ja aikuisena vanhus rakasti sitä paikkaa. Ja rakastaa yhä. Se on hänen ainoa, oikea kotinsa. Siellä ei naapurit paukuttele seinien takana. Portailta avautuva maisema on ihan jotakin muuta kuin taajaman betonibunkkerit. Linnun laulua ja heinäsirkan sirkutusta kesäisin. Joskus saattoi kuulla karhunpennun viheltelevän emoaan jossain lähistöllä. Tuonne kotiin vanha mies kaipasi nyt niin kovasti.

Vanhus kaipaa vaimoaan. Rakasta ja tarmokasta Mirjaa, joka piti talon miehet, eli hänet ja poikansa, ruodussa lempein ottein. Koko avioliiton ajan ja aiemminkin, vanhus oli rakastanut vaimoaan kuin hullu. Kyllähän se rakkauden roihu oli ajan mittaan hieman hiipunut, mutta elämä ilman toista puoliskoa ei ole elämää ollenkaan. Vuosien mittaan sitä oppi tuntemaan toisen kuin omat taskunsa. Sanoja ei tarvittu mutta ymmärrettiin silti. Yhdessä elettiin ja askaroitiin. Toiseen tottui, siihen toisen kulkuun rinnalla sekä myötä- ja vastamäessä. Niinkuin silloin aikoinaan luvattiinkin. Ja vaikka tottui, ei toista silti pidetty itsestään selvyytenä koskaan.

Määrätön yksinäisyyden tunne hulvahtaa vanhuksen mieleen. Ikävä ja kaipaus puristaa rintaa niin, että on vaikea hengittää. Kaipaus on niin suuri, että se säteilee kipuna ympäri vanhan miehen kehoa. Tämän kivun rinnalla ei lonkan pienet vihlaisut ole mitään. Ja tälle kivulle ei ole keksitty mitään lääkettä. Millään ei ole enää mitään merkitystä. Hän on yksin tässä maailmassa. Hänellä ei ole ketään. Hänellä ei ole mitään. Jäljellä on vain se järjetön rakkaus, joka etsii hapuillen kohdettaan, koskaan sitä kuitenkaan löytämättä. Vaimo on poissa. Poissa on lempeät halaukset ja posken sipaisut pehmeillä huulilla. Rohkaiseva käsi olkapäällä, joka varsinkin nyt tökkäisi lempeästi eteenpäin. Ei hänellä ole enää mitään syytä jatkaa tätä taistelua. Elämä on turhaa. Kaikki on turhaa. Oma poikakin on aivan vieras.

Vanhus tahtoo luovuttaa. Vanhus tahtoo täältä pois. Pois rakkaan vaimonsa luo. Ei kuolema häntä sittenkään pelota. Se tuo armahduksen ja unohduksen. Mieluummin hän tahtoisi vaimonsa luo, jos sellainen on edes mahdollista siellä kuoleman jälkeisessä tilassa. Mutta jos se ei ole mahdollista, hän tahtoo vain unohtaa. Unohtaa rakkauden, siitä seuranneen kaipauksen ja ikävän. Saada helpotuksen kaipuusta ja ikävästä syntyneeseen kaiken voittavaan kipuun......


......................................................................

Tämä on pieni jatkotarina, johon kiedottu tuttujen ja tuntemattomien elämää. Fiktiota. Mutta valitettavasti niin totta. Tarina vanhasta yksinäisestä miehestä.

......................................................................

Pitkään olen miettinyt kirjoittavani aiheesta vanhuus ja yksinäisyys. En vaan tiennyt, miten siitä kirjoittaisin. Sitten keksin tarinan, ja tarinalle päähenkilön. Ja tarina lähti elämään omaa elämäänsä minun mielikuvituksessani. Päähenkilön elämää. Ja lopulta päätin kirjoittaa tarinan kaikille luettavaksi. Vanhuksen tarina jatkuu....

Mitä tänne jää? Osa 2

HÄPEÄ

Vanhus raottaa varovasti silmiään. Valo tunkeutuu sokaisevana ripsien raosta ja saa silmät kostumaan. Päässä jyskyttävä kipu räjähtää. Pikkuhiljaa ympäristö tarkentuu. Vanhus erottaa vaalean katon kirkkaine kattovaloineen, ympärillä on vihreät verhot. Kauempaa kuuluu ovien pauketta ja ihmisten puheen sorinaa. Verhon takana piippaa jokin laite. Vanhus ähkäisee tajutessaan olevansa sairaalassa. "Piruko minut tänne lennätti?" Muistikuvissa välähtelee kauppareissu ja syksyisen harmaa aamupäivä.

"Täällähän ollaan hereillä", vanhus kuulee jonkun sanovan. Hän yrittää katseellaan löytää puhujaa. Pään kääntäminen on varsin tuskallista, mutta lopulta hän näkee nuoren naisen valkeassa työpuvussaan. "Olette sairaalan ensiavussa. Kaaduitte kadulla ja teidät tuotiin ambulanssilla tänne jokin aika sitten". Vanhus yrittää muistella, mutta ei saa millään palautettua mieleensä äsken kerrottua tapahtumaa. "Minnekäs se koskee?" kysyy hoitaja. Vanhus on hiljaa. Suu tuntuu kuivalta kuin saharan autiomaa. Vanhus ajattelee pääkipuaan ja tuntee samassa vihlaisun terveessä lonkassaan. "Lonkka perkele", vanhus manaa enemmän itselleen kuin hoitajalle. Hoitaja tuumii, että pian pääseekin kuvauksiin, kunhan vaan tuo röntgenhuone vapautuu. Ja samalla kuvataan pääkin, onhan siellä aika iso haava. Vanhus nostaa kättään tunnustellakseen päätään. Voimattomana käsi kuitenkin putoaa takaisin alas sängylle.

Röntgenkuvat paljastavat reisiluunkaulan murtuman eli lonkkamurtuman. Lääkäri selittää jotain pikaisesta leikkauksesta. Vanhus saa kuulla, että joutuu jäämään sairaalan vuodeosastolle odottamaan leikkausta. Leikkauksen jälkeen alkaisi kova kuntoutus, että vanhus pystyisi omatoimiseen elämään. Niinpä niin, ajattelee vanhus ja vaipuu muistoihinsa.

Hänen isällään ei ollut jalkaa. Lapsuudesta kumpuaa muisto isän tekojalasta. Se oli kummallinen kapistus nahkaa ja puuta. Joskus paljon myöhemmin isä oli saanut toisenlaisen jalkaproteesin, mutta ei sekään näyttänyt kovin aidolta. Kävely oli hassunnäköistä. Kylän lapset naureskelivat jalkapuolen perään.  Isä oli syntynyt ensimmäisen maailmansodan kynnyksellä. Toisen maailmansodan syttyessä isä oli joutunut lähtemään monen muun sopivan ikäisen miehen tavoin sotaan. Isä oli taistellut JR 25:n ensimmäisessä pataljoonassa ja saanut pahan osuman kranaatisirpaleista jalkaansa jo sodan alkumetreilla. Silloin oli isä oli palannut kotiin ilman jalkaa. Hän oli lopun ikäänsä tuntenut häpeää ja katkeruutta. Häpeää siitä, että ei toveriensa tavoin puolustanut maataan. Katkeruutta menetetystä jalastaan. Viina sai isän unohtamaan sodan, mutta toi esille väkivaltaisen ja arvaamattoman ihmisen.

Vanhus oli syntynyt muutama vuosi ennen Jatkosotaa. Kohtalon ivaa syntyä isänsä tavoin maailmaan, jossa sota on syttymässä. Lapsuus meni sodan varjossa. Kun suomalaiset sotilaat puolustivat kotimaataan Talvisodassa, perhe eli jatkuvassa nälässä ja puutteessa. Ruokaa oli vähän, lapsuuttaan vanhus tuskin voi sanoa onnelliseksi. Silloin tuntui, että aina oli sota. Synkkää aikaa, vaikka lapsi ei sellaisesta mitään vielä tajuakaan. Mutta lapsi vaistoaa äitinsä hädän ja väsymyksen. Kun vihdoin Lapinsota päättyi ja viimeinenkin saksalainen oli ajettu Norjaan, hän oli ollut kymmenen vuotias. Pian hän joutuikin ahertamaan kuin aikamies. Pula-aika ja sotakorvaukset sekä Suomen jälleenrakentaminen vaativat kaikkien kansalaisten panoksen. Äiti kävi töissä ja yritti elättää perheen, isä juopotteli. Hän itse teki mitä vaan pientä palkkaa vastaan. Sieltä se tiukka työmoraali sai alkunsa. Koko pitkän työuransa aikana hän oli ollut poissa töistä vain muutaman kerran. 

Vuodeosasto 1, huone 14, peti numero 1. Siinä hänen osoitteensa tulevat viikot. Huone on yksinkertaisesti kalustettu, neljä sänkyä ja neljä valkoista ja korkeaa pöytää. Yksi jokaisen sängyn vieressä. Ikkunat ovat suuret ja vanhan näköiset. Niistä varmasti vetää, vanhus huomaa ajattelevansa. Valkoiset, kukalliset pienet verhot yrittävät tuoda edes jonkinlaista kodikkuutta ankeaan huoneeseen. Muutama iso kaappi ja ovi vessaan. Ruokapöytä, jonka ääreen hyväkuntoisimat voivat nousta syömään. Sälekaihtimet ovat avoinna ja ikkunoista näkyy muutaman puun latva sekä harmaa taivas. Huoneessa on kolme muutakin miestä. Hiljaisia miehiä niinkuin hän itsekin. Tässä olen enkä muuta voi, miettii mies ironisesti. Särkylääkkeet ovat vieneet kivun pois, mutta liikkumaan ei siitä huolimatta pääse. Olo on voimaton. Katon rajaan kiinnitetty televisio pauhaa kovalla. Se on kuitenkin käännetty näkymään toiselle puolelle huonetta, joten vanhus kuulee vain äänen. Uutiset siellä tuntuvat olevan menossa. Joku auto on törmännyt linja-auton keulaan ja henkilöauton matkustajat ovat menehtyneet. Osa lapsia. Vanhus ei jaksa kuunnella enempää vaan vaipuu sekavaan uneen. 

Uneen, jossa vaimo on vielä nuori. Naapurin heinäpellolta vaimo löytyi 50-luvun alkupuoliskolla. Tummatukkainen ja tähtisilmäinen tytönhupakko. Pyöreät kasvot ja naurava suu. Naurun helmeilyn vanhus saattoi kuulla elävänä vielä vuosikymmenien jälkeenkin. Elämäniloinen tyttölapsi oli tullut kaupungista maalle sukuloimaan ja auttamaan heinätöissä. Siellä syttyi roihuava romanssi, joka kesti vaimon kuolemaan saakka. Häitä juhlittiin muutaman vuoden kuluttua. Lasta yritettiin saada kauan onnistumatta siinä kuitenkaan. Vaimo oli surullinen. Mutta suru päättyi lopulta ilon ja onnen kyyneliin, kun pieni poika syntyi keskussairaalan synnytysosastolla. Synnytys oli ollut vaikea, vaimo oli ensisynnyttäjäksi jo iäkäs.

Vanhus herää unestaan silmänurkka kosteana. Vastakkaisella seinällä olevasta sängystä kuuluu puhinaa. "Ei perkele, paskantaako se housuihinsa?", vanhus miettii. Imelän hajun saavuttaessa huoneen viimeisenkin sopukan, vanhus yrittää kiukkuisena pidättää hengitystään. "Ja minähän en jumalauta housuihini pasko vaikka räjähtäisin!" Häpeän tunne on valtava, kun vanhus tajuaa sairaalahousujensa alla olevan vaipan. "Ne saatanat ovat kapaloineet minut kuin vauvan!"

Huoneen ovi aukeaa ja raidalliseen työasuun pukeutunut nainen kantaa tarjottimen hänen eteensä. Tarjottimella on lautasellinen jotain perunamössöä, kaksi ruisleipää, pari palaa makkaraa, lasillinen maitoa ja jälkiruuaksi jotain punaista. "Hyvää ruokahalua!", nainen toivottaa... Vanhuksella ei ole yhtään nälkä, mutta ei halua heittäytyä hankalaksi. "Tulevat vielä syöttämään minua. Aikuista miestä!" Hitaasti ja varovasti mies lusikoi perunamössön suuhunsa. Nieleminenkin on vaivalloista. Jokainen liike vaatii kovan ponnistelun. Kun pitkän ajan kuluttua joku tulee kerämään ruokailuastiat pois, sängyssään nukkuu hyvin väsynyt mies. Hyvin vanha ja väsynyt.

Vanhus nukkuu koko illan ja yön. Aamulla hän havahtuu hereille, kun vatsaa vääntää. "Ei helvetti, nyt se paska tulee!". Hädissään mies etsii soittokelloa, jolla hänet on neuvottu kutsumaan hoitaja paikalle, jos on asiaa. Nyt jumalauta ois vähän asiaa! Se, että hänelle on laitettu katetri, ja kusi valuu sängyn laidalla olevaan pussiin, ei ole niin paha kuin se, että paskat tulevat housuun. Vanhus painaa uudestaan soittokelloa. Kukaan ei tule. Hän painaa nappia uudestaan. Ja vielä kerran. Ketään ei kuulu tulevaksi pitkään aikaan. Lopulta kun ovi avautuu ja hoitaja astuu sisään, vanhus parahtaa: "Paskat perkele tul houssuun!" Ja niinhän siinä oli käynyt, että aikuinen mies oli joutunut taipumaan. Häpeän tunne oli valtava, kun nuori ja kaunis hoitaja riisui hänen housunsa, pyyhki takapuolen ja vaihtoi uuden vaipan. Peitteli vanhuksen takaisin petiin. Ilmekään ei hoitajan kasvoilla värähtänyt, mutta vanhus itki hiljaa. Äänettömästi.



......................................................................

Tämä on pieni jatkotarina, johon kiedottu tuttujen ja tuntemattomien elämää. Fiktiota. Mutta valitettavasti niin totta. Tarina vanhasta yksinäisestä miehestä.

......................................................................

Pitkään olen miettinyt kirjoittavani aiheesta vanhuus ja yksinäisyys. En vaan tiennyt, miten siitä kirjoittaisin. Sitten keksin tarinan, ja tarinalle päähenkilön. Ja tarina lähti elämään omaa elämäänsä minun mielikuvituksessani. Päähenkilön elämää. Ja lopulta päätin kirjoittaa tarinan kaikille luettavaksi. Vanhuksen tarina jatkuu.

Mitä tänne jää? Osa 1

YKSINÄISYYS

Aamu valkenee vihdoin. Syksyisen yön pimeys väistyy hiljalleen. Keittiöstä loimottava valo valaisee pienen olohuoneen toisen puolen ja ikkunasta hiipivä väistyvä hämäryys tekee aavemaisen vaikutelman vanhojen ja kuluneiden huonekalujen pintaan.. Kaappikello tikittää kunnes kumauttaa kuuluville seitsemän lyöntiä.  Hämärässä istuu nojatuolissaan vanha mies.

Mies katselee piirongin päällä olevia valokuvia kehyksissään. Edesmennyt, rakas vaimo. 50 vuotta yhteistä elämää, kunnes syöpä vei tuonpuoleiseen muutama vuosi sitten. Hääkuva vuosikymmenten takaa. Hymyileviä, onnellisia kasvoja. Pieni lapsi, oma poika, kastemekossaan. Sama poika isompana serkkunsa kanssa kalassa. Serkun, jonka huumeet veivät jo nuorukaisena. Rippikuva. Kuva pojasta ja vaimosta. Lapsenlapset. Vanha kotitila...

Vaimon kuoltua vanha mies jäi yksin vanhaan taloon. Poika päätti ettei vanhus pärjää siellä yksin ja osti taajamasta kerrostalokaksion. Hieno ele pojalta, auttaa vanhaa isäänsä. "Nyt elämä on helpompaa eikä meidän tarvitse olla koko ajan sinusta huolissaan" poika sanoi kantaessaan pientä pöytää isänsä uuteen asuntoon. Vanhus oli tyytynyt vain tuhahtamaan. Kotonaan poika katkerana oli selittänyt vaimolleen, ettei isä arvostanut hänen antamaansa lahjaa, omaa asuntoa palvelujen keskellä. Kiittämätön. Ja miten paljon se kaksio maksoikin! Siellä kotonaan, monen sadan kilometrin päässä isästään, poika oli mennyt sinä yönä vihaisena nukkumaan.

Pian kaksi vuotta vanhus oli asunut tässä pienessä kaksiossa. Vanhasta talosta tuodut ikivanhat ja kuluneet huonekalut muistuttivat jatkuvasti entisestä elämästä. Valokuvat perheestä ja ystävistä kertoivat tarinaa onnellisesta ja pitkästä elämästä. Onnellisesta ja joskus raskaasta elämästä. Olihan sodan jälkeinen Suomen jälleenrakentaminen ollut raskasta aikaa kaikille. Sotakorvaukset maksettavana, sodasta selviytymistä sekä henkisesti että fyysisesti.. Kaikesta yritettiin säästää. Vaikka elämä oli ollutkin helpompaa kuin sotien aikaan, jolloin vanhuksen vanhemmat olivat olleet nuoria, kyllä raskas työnteko jälkensä oli jättänyt.

Vanhus nousee tuolistaan ja astelee verkkaisesti ikkunan ääreen. Harmaa taajama kirkontorneineen levittäytyy joka puolelle kerrostaloa. Autot matelevat märällä asfaltilla, kiireiset ihmiset sateenvarjoineen väistelevät lätäköitä. "Siwa" hohtaa erään rakennuksen katolla. Pieni leikkikenttä hiekkalaatikkoineen on tyhjillään kerrrostalon pihalla. Naapuri näköjään yrittää taas käynnistää ruostunutta autonrämäänsä. Vanha 80-luvun bemari on tosiaan parhaat päivänsä nähnyt. Vanhus huokaisee ja kääntää selkänsä ikkunalle. Oli aika lähteä tuonne sateeseen. Kauppaan on mentävä, sillä pitäähän ihmisen syödä elääkseen. Vanhus tuhahtaa pilkallisesti.

Vaatteiden pukeminen ei käy joutuisasti enää. Kaikkea pitää miettiä tarkkaan, käskeä lihakset tottelemaan. Vapisevin sormin vanhus lopulta ottaa lakkinsakin naulakosta ja laahustaa rappukäytävään. Hissi. Sen vanhus kiertää kaukaa ja aloittaa hitaan laskeutumisen katutasolle. Se ei ole helppoa. Toinen lonkka leikattiin viisi vuotta sitten ja siitä huolimatta se ilmoittaa itsestään ikävällä kivulla. Jokaikisellä askeleella alaspäin tuntuu vihlaisu. Ähkien vanhus laskeutuu portaat ja työntää auki oven, joka on esteenä kylmälle ja sateiselle ilmalle. Vanhus haukkoo henkeään.

Matkalla kauppaan on aikaa miettiä elämää. Elämää, joka on ollut viime ajat varsin yksitoikkoista. Vanhus ei tunne ketään täältä taajamasta, hänellä ei ole ollut juttukaveria pitkään, pitkään aikaan. Päivät toistavat itseään. Aamulla anivarhain herääminen, aamu-uutisten kuunteleminen ja päivän lehden lukeminen palastelemisen yhteydessä. Hän siistii aina paikat siivoksi aamupalan jälkeen, taittelee lehden pöydälle ja sammuttaa radion. Sitten vanhus asettautuu nojatuoliin istumaan ja kuuntelemaan kaappikellon raksutusta. Monta tuntia vanhus istuu siinä, miettii ja murehtii. Nousee tekemään itselleen ruokaa. Puuroa päivälliseksi, puuroa illalliseksi. Joskus kaalipataa tai perunoita kastikkeen kera. Ruisleipää ja maitoa. Yksinkertaiset eväänsä vanhus käy kerran viikkoon ostamassa lähellä sijaitsevasta Siwasta. Kerran kuussa vanhus käy laboratoriokokeissa. Sydämen toiminta ei aina ole niin vakaata ja sen takia hän syökin sitä rotanmyrkkyä, marevania. Ei ne siellä laboratoriossakaan jouda juttelemaan vaikka vanhuksella ainakin alkuun juttua olisi riittänytkin. Nykyään hän ei viitsi yrittääkään, puolella korvalla ne vain kuuntelevat ja hätistelevät pois seuraavan asiakkaan tieltä.

Vanhus kerää vanhaan kassiinsa ruisleipää, kaalia ja sipulia. Pieni paketti jauhelihaa. Kahvia. Maitoa. Kotona on vielä voita, riisiä ja kaurahiutaleita. Pakkasessa muutama kuukausi sitten ostettu pulla. Niillä selviääkin seuraavaan viikkoon... Siwan kassa tervehtii ystävällisesti, juoksuttaa ostokset hihnalla, pyytää maksun ja hyvästelee. Toista se oli oman kyläkaupan Annelin kanssa. Siinä ostosten ostamisen yhteydessä ehti kahvikupposenkin juoda ja vaihtaa omat ja tuttavien kuulumiset. Kesäisin istuttiin kylän ukkojen kanssa kaupan portailla ja penkeillä ja turistiin niitä näitä. Nyt ei ole enää ketään turisemassa.

Vanhus päättää kävellä kotiinsa pidempää reittiä vaikka lonkka vihoitteleekin kovasti. "Periksi ei perkele piä antaa ikinä", miettii ukko mielessään ja hammasta purren kääntyy aivan vastakkaiseen suuntaan kotiin vievällä tiellään. 

Poika muutti jo 17-vuotiaana pois kotoa. Eihän siellä kyläpahasessa ollut kouluja eikä töitä. Mies jäi vaimonsa kanssa kahdestaan. Vaimo kävi töissä läheisessä kaupungissa. Kunnalliskodilla se oli töissä, hoitamassa vanhoja ihmisiä. Mies teki sitä sun tätä, rakensi ja remontoi, kaatoi puuta tai ajoi taksia. Mitä ikinä vaan oli tarjolla. Työttömyydestä ei tarvinnut silloin huolehtia, tekevälle töitä löytyi. Varsinkin jos niille töille ei nyrpistellyt nenäänsä. Eikä silloin kyselty hienojen tutkintojen perään. Tekemällä ne työt oppi, ei lukemalla. Vuodet kuluivat, poika valmistui, sai töitä ja muutti vieläkin kauemmas. Löysi sieltä vaimon, perusti perheen ja jäi sinne. Muutaman kuukauden välein kävi perheensä kanssa vierailemassa vanhassa kodissaan isän ja äidin luona. Kesäisin lomilla saapui pojan perhe passattavaksi. Ja vaimohan passasi. Teki ruuat valmiiksi, hoiti lapset... Koska sellaisia ne naiset ovat. Joulun alla kävivät myös pyörähtämässä, tuomassa muutaman lahjan. Joulun viettivät muualla. Kun lastenlapset kasvoivat, vierailut harvenivat entisestään. Nykyään poika soittaa. No, kävihän se vaimon kuoltua ja hautajaisissa sekä ajamassa vanhan isänsä muuttokuorman rakkaasta kodista vieraaseen kerrostaloon. Sen jälkeen soitto silloin, toinen tällöin. Jouluna eivät ehtineet käydä, koska lähtivät ulkomaille joulunviettoon. Kesälomalla tie vei Saksan alpeille. Rauhoittumaan. Kauas pois melusta ja ihmisistä. 

Vanhus huokaisee, pyyhkii hihansuullaan vesisateesta litimärät lasinsa. Jos mahdollista, nyt eteensä näkee vielä huonommin. Päättäväisesti vanhus kuitenkin jatkaa hidasta matkaansa vastatuuleen. Sade on tunkeutunut jo takin läpi. Paita tuntuu hieman kostealta. Viluttaa. Vanhat, aikansa eläneet kengät lotisevat märällä ja kiiltävällä afaltilla. Askel painaa vähä vähältä enemmän. Vanhuksen ajatuksissa siintää jo lämmin asunto ja kuuma kupponen kahvia. Pullaakin voisi vähän mikrossa sulattaa.

Ilmeettömät ja kiireiset vastaantulijat pyyhältävät ohitse. Kukaan ei kiinnitä huomiotaan kastuneeseen, vanhaan ja kumaraan mieheen. Kyllä kotikylän teillä kulkiessa sai jutella kaikkien vastaantulijoiden kanssa. Autot ajettiin tienpientareelle ja tuttavan kanssa vaihdettiin kuulumiset tien yli huutaen. Tai saatettiin istahtaa tienpenkalle tupakille ja parantaa maailmaa pitkänkin aikaa. Naapurit kylättelivät toistensa luona. Kyläjuhlat ja kokoukset keräsivät koko pitäjän aktiiviset asukkaat yhteen. Ja nuo kesäiset lavatanssit. Ukkojen kossupullot kiersivät huulilta huulille, kun nurkan takana salaa muutama hörppy otettiin. Yhdessä hymistiin hyväksyvästi naisten paljaille pohkeille ja avaralle kaula-aukolle. Naureskeltiin, kun Välivaaran varakreivi pisti parastaan hurmatakseen kaupunkilaisneidin. Ja kuinka varakreivi sai äkäisen korvatillikan liian läheiseksi ryhdyttyään. Voi nuo kyläläisten lempinimet. Välivaaran varakreivi sai lempinimensä ilakoituaan liian aikaisin lottovoitostaan. Lottovoitosta, jolla suunnitteli rakentavansa linnan asuinsijoilleen Välivaaraan. Pienen tarkistelun jälkeen lottovoitto osottautuikin aika paljon odotettua pienemmäksi. Rehti-Lasse sai nimensä kaupattuaan vähän arveluttavaa tavaraa. Mahti-Masa kerskaili aina saavutuksillaan. Vanhus mietti, olikohan hänelle keksitty mitään lempinimeä? Ei hän koskaan sitä ainakaan ollut kuullut.

Ajatuksissaan mies astelee eteenpäin. Yhtäkkiä horisontti kiepsahtaa. Näkyy taivasta ja sitten tummaa asfalttia. Sietämätön kipu repäisee lonkkaa, sitä tervettä lonkkaa. "Voi perk...", ehtii vanhus sanoa, ennenkuin silmissä mustenee.

Kiireiset ihmiset hidastivat märän, kaatuneen vanhuksen kohdalla vauhtiaan. Toiset jatkavat matkaansa, "humalassa se on kuitenkin". Jotkut eivät tiedä mitä tehdä. Tovin kuluttua astuu nuori mies eteenpäin ja kyykistyy vanhuksen viereen ja sanoo pikaisesti vanhusta tarkasteltuaan: "Voisiko joku soittaa ambulanssin?".

Ääniä. Valoja. Kylmyyttä. Välähdyksiä. Ihmisiä. Kipua. Pelkoa. Ja kaiken voittava tunne: yksinäisyys... "Minä en siis vielä heittänytkään henkeäni, en vieläkään pääse pois", ehtii vanhus miettiä, kunnes vaipuu taas mustaan....

......................................................................

Tämä on pieni jatkotarina, johon kiedottu tuttujen ja tuntemattomien elämää. Fiktiota. Mutta valitettavasti niin totta. Tarina vanhasta yksinäisestä miehestä.

......................................................................

Pitkään olen miettinyt kirjoittavani aiheesta vanhuus ja yksinäisyys. En vaan tiennyt, miten siitä kirjoittaisin. Sitten keksin tarinan, ja tarinalle päähenkilön. Ja tarina lähti elämään omaa elämäänsä minun mielikuvituksessani. Päähenkilön elämää. Ja lopulta päätin kirjoittaa tarinan kaikille luettavaksi. Tämä oli vanhuksen tarinan ensimmäinen osa.

Jos metsään haluat mennä nyt niin takuulla yllätyt...

Ilta hämärtyy. Istun Salpalinjalla panssariesteeksi tehdyn kivirykelmän takana vihreään pressuun kääriytyneenä. Olen sulautunut maastoon, olen yksi kivistä. Tosin kivien varpaita ei varmaankaan palele. Omani ovat jäässä. Yritän liikuttaa niitä varovasti päästämättä ääntä. Pressu kahisee helposti. Nyt pitää olla ääneti ja liikkumatta. Jossain huudetaan ohjeita. Äänet lähestyvät. Kuulostelen. Töminää ja puuskutusta. Nyt se on lähellä, todella lähellä. Olen hengittämättä. Pian selkäni takaa kuuluukin huohotusta, korinaa. Joku hyppää päälleni, repii pressun pois, yrittää työntää minua väkisin pystyyn...

Vaikka luulisi niin en ole puolustamassa isänmaatamme Venäjän hyökkäystä vastaan. Vaikka ympärilläni onkin juoksuhautoja ja panssarivaunuesteitä... Olen hakutreeneissä ja toimin maalimiehenä Even koiralle Lexalle. Ja toisin kuin olisi suotavaa, Lexa kaivaa minut väkisin esiin piilostani ja jää haukkumaan minua. Ohjaaja kutsuu koiransa luokseen ja minä kääriydyn takaisin pressuni sisään. Pian Lexa saapuu taas. Se tunkee itsensä pressun alle ja yrittää kaivaa leluaan altani. Kun lelua ei tipu, koira alkaa taas haukkumaan. Kolmannella lähetyksellä onnistuu, Lexa vie rullan ohjaajalleen ja pian he tulevatkin yhdessä näytölle. Saan luvan kaivautua ylös kylmästä maasta.

Aiemmin olin kyykötellyt kuusten alla hakurullien ja ruokapalkan kera. Hiipinyt haamuna pressu viittana hulmuten piilopaikasta toiseen. Juossut karkuun koiraa samalla iloisesti lellettäen. Hyppinyt haarahyppyjä kuusen juurella antaakseni koiralle pienen vihjeen itsestäni. Oikonut silmälasini rottweilerin iloisten pusujen jälkeen, tuntenut kuinka vaikut korvistani irtosivat samaisen rottweilerin haukkuessa varsin kantavalla äänellä korvani juuressa. Ja tietenkin ohjannut omaa Kaapoani maalimiesten ihmeellisessä hakumaassa. Ja Kaapo toimikin hyvin, olin tosi tyytyväinen. Ja todella iso kiitos kuuluu maalimiehille, jotka osaavat lukea koiraani hyvin ja sen mukaan innostaa tai palkata sitä.

Hakutreenejä ei synny ilman innokkaita harrastajia. Meillä on nyt todella hyvä ja aktiivinen porukka kasassa, Koirapoppoo. Joka kerta ei voi odottaa harrastajaryntäystä, onhan ihmisillä muutakin elämää. Mutta pienelläkin porukalla saa hyvät treenit aikaiseksi. Ja tuo meidän porukka on aivan mahtava. Yli puolet harrastuksen mukavuudesta tulee hyvästä treeni-ilmapiiristä. Ei sinne metsään jaksaisi raahautua, jos paikalla olisi vain ikäviä ihmisiä. Meitä on kaiken tasoisia, ihan aloittelevia, vähän pidempään harrastaneita, kilpailevia ja siltä ja väliltä. Ja kaikki ovat aina tervetulleita.

Meillä on mahtavat maastotkin käytössä. Tuolla sodanaikaisilla puolustuslinjoilla on sekä ihmisten tekemiä että luonnon muovaamia piiloja. Juoksuhaudat ja panssariesteet ovat todella haastavia koirille. Kaatuneet puut, kivet, mäen nyppylät, tiheä kuusiaita, ojat ja lätäköt, nuo kaikki motivoivat koiraa. Sekä kehittävät sen itseluottamusta, kun se löytää piiloutuneen ihmisen. 

Mikä saa ihmisen lähtemään kerta toisensa perään säässä kuin säässä koiran kanssa harrastamaan. Ensinnäkin on mukava seurata koiran intoa ja iloa, kun se suorittaa tehtäväänsä. Seurata koiransa kehittymistä. Melkein yhtä tärkeää on hyvä porukka ja sieltä saadut ystävyyssuhteet. Ei siellä treeneissä pelkästään treenata, ehtii siellä vähän maailmaakin parantaa. Toisten kokemukset ja neuvot ovat kullanarvoisia, aina löytyy joku jolla on käyttökelpoinen idea johonkin ongelmaan. Koiran kanssa harrastaessa saa samalla roppakaupalla liikuntaa ja raitista ilmaa. Varsinkin nyt, kun treenit viedään kunnolla läpi. Mitään muutaman minuutin huiskaisuja ei oteta, koirat saavat tehdä enemmän kuin kolme pistoa. Aloittelijakoiria lukuunottamatta aikaa menee per koira helposti 20-30 minuuttia. Siinä ajassa koira ehtii jo oivaltaakin jotain. Ja illalla koira onkin kovin rento ja väsynyt, onhan se oikeasti joutunut tekemään töitä.

Jos joskus tuntuukin, että ei kiinnosta yhtään lähteä, niin silti sitä sinne vaan lähtee. Ja hetken päästä on jo oikeasti hyvä mieli. Parasta terapiaa kiireisen elämän keskellä. Tekipä sen koiran kanssa sitten mitä tahansa. Aivan samalla tavalla arjen ongelmista pääsee eroon olipa harrastuksena sitten haku, tottis, jälki, dobo tai ihan mikä vaan harrastus koiran kanssa. Koska silloin joutuu keskittymään koiraan, et itseensä tai omiin ongelmiinsa. Ja vaikka tämä harrastus hevosten ohella vie kaiken aikani, en valita. Voi kai sanoa, että valintani olen tehnyt. Ja vaikka ei koskaan ikinä milloinkaan kilpailtaisi missään heikkojen hermojeni takia, niin harrastaa voi ilman suuria tavoitteitakin. Kaipa se hauskanpito ja koiran energian purkaminen yhteiselämää helpottaaksemme on kaikkein tärkeintä? Meidän kotona ei koirat ole ikinä tehneet mitään tuhoja. Ne saavat purkaa ylimääräiset energiansa omistajan ohjaamaan toimintaan, ei itse valintsemaansa, yleensä meitä ihmisiä harmittavaan toimintaan

Koirapoppoon käytössä on myös pari muuta hakumetsää, peltoalue jäljen tekoa varten sekä varikkoalue tottistelua varten. Jäseniä Koirapoppoon facebook-ryhmässä on jo yli 60. Kaikki eivät tietenkään ole aktiivisia treeneissä kävijöitä, mutta on meitä aktiivisiakin onneksi sen verran, että treenit saadaan pidettyä. Aika hyvin ei niin viralliselta porukalta! Ja mukaan toimintaan toivotaan lisää aktiivisia ja innostuneita harrastajia!

Honey, I'm home!!

Lauantai aamuna ennen kukon laulua kääntyi jenkkimaasturimme keula kohti savon maata. Perässä roikkui hevoskoppi. Olimme menossa hakemaan entistä hevostamme. Tatsi tulisi takaisin kotiin.

Reissu kesti reilun seitsemän tuntia, tulomatkalla navigaattori kuljetti meitä ihan minne tahtoi. Mutta kotiin päästiin silti. Tatsi hirnui jo kopissa, kun saavuimme pihaan. Vein sen karsinaan ja otin loimet pois päältä. Poika rupesi heti piehtaroimaan ja tarhassakin meni suoraan syömään. Mitään turhia kahinoita ei tullut, kyllä pojat toisensa tunnistivat. Sakari on ollut ihme pomottaja. Se muuttui silloin heinäkuussa, kun Tatsi lähti. Ilmeisesti hevonenkin voi ikävöidä niin paljon, että luonne muuttuu. Tai sitten siltä puuttui se toinen aisapari, joka oli ennen auttanut laumajärjestyksen ylläpidossa. Nyt se on sitten pari päivää pomotellut laumaansa ihan urakalla. Tatsiakin, vaikka ennen tekivät kaiken yhdessä. Leikkiikö se nyt marttyyriä? "En leiki enää sinun kanssa, kun kerran jätit minut tänne yksin!" Tuskinpa vaan :) Ehkäpä lauma hakee taas uutta muotoaan.

Eilen kävin ratsastelemassa Tatsilla. Kokeilin mukana tullutta lännen satulaa. Ruuna oli todella rauhallinen. Jopa liiankin rauhallinen. Alkuun tietysti voi olla outoa tutussakin paikassa, eiköhän se pilke silmäkulmaan syty piakkoin. Ja lännensatulaa pitää vähän fiksailla näille tappijaloille sopivaksi. Jalustimien säätöä nyt ensinnäkin. Ja seuraavaksi täytyykin opetella sieltä länkkäristä alas tulo. Eilen nimittäin meinasin nupsahtaa nupilleni hevosen väärälle puolelle. Ehdin jo ajatella, että nyt kyllä kuolen. Liukkaat vaatteeni luisuttivat minua juuri väärälle puolelle ja pian roikuinkin silmänräpäyksen ajan pää alaspäin. Ihmeen kaupalla sain väännettyä itseni takaisin hevosen vasemmalle puolelle ja siitä alas...

Heitin vielä lenkin Sakarin ja Rinon kanssa ennen kuin lähdin hakutreeneihin. Koiraa en treeneihin otanut mukaan. Kaapolla on niin järkyttävä korvatulehdus, että koira on aivan nuupallaan. Tänään saa onneksi kunnon lääkkeet. Rino hölkötteli kuumana käyvän Sakarin perässä monen monta kilometriä, joten en sitäkään treeneihin mukaan ottanut. Niinpä sitten ilman koiraa räntäsateessa keskellä metsää kastuin aivan litimäräksi. Mutta silti oli mukavaa ja tulipahan nähtyä muita samanmielisiä hulluja koiraihmisiä. 

Tänään Rinja kävi ultrassa.Narttu on tyhjä eli pentuja ei ole tulossa. Onneksi!

Kahdeksan kukkoa ja yksi sairas kana saapuivat tiensä päähän lauantai-iltana. Kanala on nyt rauhallinen. Eetu-kukko pääsi veljensä ikeen alta ja saa rauhassa kanaparveaan hyyssätä. Surettaa Kallen lähtö, mutta toisesta oli pakko luopua ja Eetu oli rakkaampi. Se sylikukko. Silkkikukko sai lähdöt liiallisen seksuaalisen aktiivisuuden vuoksi. Kanaparat olivat aivan hätäännyksissään.

Viime keskiviikkona alkoi kauan odotettu Dobo. Ja kylläpä Kaapolla ja minulla olikin hurjan kivaa. Saa nähdä parantuuko korva sen verran, että ensi keskiviikkona päästään mukaan? Tai minähän menen sinne vaikka ilman koiraa, mutta olisihan se kiva, jos Kaapokin pääsisi.

Murheenkryynejä ja Tuurin pilkahduksia

Tumpelon kanssa tehtiin toissa päivänä ensimmäinen oikea intervalliharjoitus. Poika joutui töihin ihan eri tavalla, lenkin jälkeen oli oikeasti hikinen hevonen.. Liekillä aikoinaan tein paljonkin intervalleja ja hevonen tykkäsi niistä kovasti ja treenit antoi hyvän vasteen. Katsotaan miten poika reagoi, alkaako tuottamaan tulosta. Selvästi on pikkuravurin elkeitä pojassa. Hölkälle pitäisi päästä koko ajan, kävelemään ei malttaisi millään jäädä. Pää pystyssä juokse kuten emänsäkin, askelkin Liekkimäinen. Jos Tumpelolla ei olisi tuollainen hulmuharja ja päässä olisi isompi merkki, luulisi emäkseen. Tosin Tumpelo ei tarjoa epämiellyttäville ihmisille kaviota tai hammasta.

Eilen oli hampaiden raspausta ohjelmassa. Liekille oli ihan kohtuulliset koukut kasvanut takahampaisiin. Nyt niistä päästiin eroon. Nipsulta oli yksi hammas katkennut ja se on nyt seurannassa tulehduksen varalta. Liekin silmän alla on elohiiri ihan jatkuvana. Alkaa huolestuttaa. Eläinlääkäri sanoi sen olevan hermoperäistä ja voi johtua monestakin syystä. Mä en tiedä mitä teen!!!! Minkälaiset tutkimukset tuohonkin on? Voiko johtua jostain vitamiinin puutteesta (kalkki, magnesium... Joku?) Ainakin magnesiumia pitää lisätä rehujen joukkoon, eihän tuo ota eikä annakaan. Ei ole kiva olla, kun silmä nykii koko ajan. Muistan, kun itsellänikin viikkoja jatkui elohiiri silmässä. Alkoi vaikuttamaan jo tasapainoon sun muuhun.

Rino pääsi eilen harjoituksiin isoon koiralaumaan. Voi pyhä veli, että taas oli "riemussa" pitelemistä. Eihän siitä meinannut tulla mitään, koira kävi niin kierroksilla. Aivan järkyttävää oli sitä touhua seurata. Kokeilin olla välittämättä ja käänsin selän poispäin kiihdyttävistä asioista. Löysäsin hihnan. Tai yritin. Koira syöksyi aina hihnanmitan päähän. Syöksyi minun eteen, taakse, sivulle, toiselle sivulle. Hyöri ja pyöri ja piippasi. Välillä haukkui muita. Murisi koirille. Ja siinä sivussa jo ihmisillekin. Minusta näytti se kohtaus aivan joltakin raivokohtaukselta, koska ei päässyt purkamaan tunnetilaansa mihinkään käsinkosketeltavaan. Silloin päätin laittaa koiran jäähylle ja polttaa tupakan, että itsekin saan vedettyä henkeä. Ja sitten alettiin töihin ämpyilemättä. Pakotin koiran ottaamaan kontaktin minuun vaikka niitä muita yrittikin vahtia ihan tosissaan. Ärähdin, enkä suostunut vastahankoiluun yhtään.  Ajattelin, että nyt riitti... No, ei se koira ollut sen parempi tai huonompi kuin ennenkään. Ainahan se on tehnyt työnsä hyvin, kun vaan saa ajatuksensa irti kaikesta muusta häiritsevästä. Mutta hyviä vinkkejä sain palkkaukseen ja palkan suuntaan. Illalla jo kokeilin, ja totta tosiaan toimii eteeni tulevissa liikkeissä. Eli koiralle annettava palkka on leuan alla ja palkataan pudottamalla se palkka sieltä.

Illan koira olikin varsin rauhallinen ulkoisesti vaikkakin huomasin silmistä, ettei päässä ole rauhallista. Voi että minulla käy sääliksi tuota koiraa. Aivan varmasti taitavalla ja tavoitteellisella kouluttajalla Rino pääsisi oikeuksiinsa vietikkäänä ja kiihkeänä koirana. Minulla kun tämä on enemmän puuhastelua ja aika pitää jakaa kahden muun koiran ja kolmen hevosen kesken, niin Rino ei saa niin paljon treeniä ja puuhaa kuin se tarvitsisi... Pelkkänä kotikoirana tuo koira olisi kulmakunnan kauhistus. Lenkkeily ei riittäisi vaan alkaisi ihmisten terrorisointi, huonekalujen tms silpominen ym. ikävä puuha.

Tänään Kaapon kanssa mennään ensimmäiselle Dobo-tunnille.. Mitähän siitäkin tulee?? Naurattaa jo valmiiksi :)

Siis onko tänään maanantai???

Kuinkas moni muistaa Mikko Alatalon laulaman Känkkäränkkä-laulun? Minun luona tuo pieni ja paha noita Känkkäränkkä vieraili heti aamusta.

Kello soi 04:50 ja heti tunsin, että verensokeri on liian matalalla. Mittari näyttikin 3.0mmol/l. Huokaus.... Todella ihana aloitus aamulle. Eihän se auttanut muu kuin istua pöydän ääreen ja syödä, vaikka ei nälkä ollutkaan. Suu turtana, jalat vetelänä ja pää puurossa mätystin mauttomia leipäpalasia (makuaistini katoaa, kun verensokeri huitelee liian alhaalla) . Ja verensokeri piti vielä kaiken lisäksi saada nousemaan nopeasti ja tarpeeksi ylös, koska oli jo kiire kuljettaa hevoset tarhoihin ja mennä koirien kanssa aamulenkille. Mutta eihän se verensokeri tietenkään totellut ja vasta puolen tunnin kuluttua uskalsin ajatella ulos lähtemistä. Tämän puolen tunnin aikana koirat olivat ehtineet  selvitellä erimielisyyksiä hirvenluista, jotka kaveri eilen toi. Rinjalla sai rytäkässä pienen reiän korvaansa. Huomasin myös mustat silmänaluseni ja litran vetoiset silmäpussit. Milloinkahan viimeksi olen nukkunut kunnolla? Ja ulkonakin oli alkanut sataa kaatamalla... To-del-la hienoa!

Lopulta pääsin rämpimään pilkkopimeään ja sateiseen syksyaamuun. Onneksi koiratkin olivat säästä aivan samaa mieltä kanssani ja toimittivat hommansa vauhdilla. Tallissa tuttua sadekelin loimirumbaa. Tamma esitteli hampaitaan ja toinen tollo pyörii karsinassa ympyrää, niin että loimea oli hankala pukea. Kolmas hidasteli ja neljäs yritti syödä takkini hupun. Viides pelkäsi kaikkia matkan varrelle sattuneita sapelihammastiikereitä. Veetutus pään sisällä vain koveni kovenemistaan.  Piakkoin alkoi henkeäkin ahdistaa liiasta huhkimisesta ja kuinkas muutenkaan, astmalääke oli tietenkin sisällä. Hammasta purren hoidin hommat loppuun. Kaapo hävisi hirvenluiden perään, luulin sen jo joutuneen suden suuhun kuultuani ihmeellistä ulinaa. Onneksi se olikin vain herätyshuuto joltakin kanalan hassuäänisistä kukoista. Sateen ropistessa äänetkin kuulostavat erilaiselta. Lopulta sisälle päästyäni huomasin olevani myöhässä aikataulustani ihan kivasti. Hiestä ja vesisateesta litimärkänä raahauduin suihkuun ja ehdin siinä välissä kadottaa silmälasinikin, joita sitten ennen lähtöäni etsin kuumeisesti. Mutta matkaan pääsin kuitenkin. Onneksi sain aika rauhassa ajella, märällä tieosuudella edessäni köryytteli vain pari hassua tientukkoa. Radio SuomiPoppia kuunnellessa ketutuskin hävisi. Arkiaamun paras hetki onkin se, kun auton käynnistyessä Jaajo, Juha ja Anni pääsevät ääneen. Jutut ovat hulvattomia, joskus ehkä hyvän maun rajoissa, mutta silti tuo kolmikko on vaan niin parasta!! Ei tosikoille!

Huono aamu saattaa joskus pilata koko päivän. Nyt toivottavasti ikävät fiilikset jäi tuon 70km:n pituisen työmatkan varrelle...

Illalla Kaapon kanssa esineruutua harjoittelemaan. Toivottavasti siellä sujuu paremmin.. Ja viikonloppukin alkaa tänään. Ehkä sittenkään ei ole niin huono päivä!

Muriseva koira on rehellinen

1. Kuvassa entinen koiramme Riku. Mitä koiran katse ja olemus kertoo?

Kuvitellaanpa tilanne. Lapsesi konttaa lattialla ja lähestyy koiraasi. Koira murisee. Sinun reaktiosi saattaa olla koiran kieltäminen tai jopa rankaiseminen. Oikein vai väärin?

Kotiisi tulee vieras kyläilemään, koirasi murisee vieraalle. Kiellätkö tai rankaisetko koiraasi?

Miksi koirasi murisee, onko se vihainen, aikooko se hyökätä? Ei todellakaan. Koirasi on tilanteessa epävarma, se ehkä pelkääkin. Koirasi ei tunne oloaan mukavaksi eikä se luota tilanteen hyvin päättymiseen. Tilanne voi olla koirasi mielestä uhkaava. Se varoittaa murinalla. Kertoo, että haluaa epämiellyttävän tilanteen päättyvän. Mitä tapahtuu, kun kiellät koiraasi toistuvasti tämänkaltaisissa tilanteissa? Kyllä, se lakkaa murisemasta. Se lakkaa varoittamasta, kertomasta tunteitaan. Seuraava askel onkin, että koira hyökkää päälle ilman varoitusta. Siitä on tullut meidän mielestä salavihainen. Salavihainen, koska omistaja teki koirasta sellaisen. Siltä on viety sen mahdollisuus kertoa meille mitä se tuntee. Koira on mykistetty rankaisulla, se ei ehkä enää koskaan uskalla murista vaan käy suoraan päälle. Mitä tapahtuu koiralle, joka puree ihmisiä. Se yleensä lopetetaan.

2. Riku ottaa rennosti

Kuinka näissä tilanteissa pitäisi toimia? Järjestä kotiisi paikka, missä koira saa olla rauhassa ja turvassa lapsilta, vierailta ja ihan kaikelta, minkä se tuntee epämiellyttävänä. Paikka, jonne se saa vetäytyä omaan rauhaansa. Vie koira pois epämielyttävistä tilanteista, älä pakota mihinkään mikä tekee sen epävarmaksi. Näihin tilanteisiin koiran voi siedättää pikku hiljaa, muistat vaan aina palkita oikeasta toiminnasta. Ole sinä se vankka kallio, johon koira voi luottaa. Oletko sinä kieltänyt joskus koiraasi murisemasta? Minä olen, se tulee niin automaattisesti. Vanhat tavat ovat tiukassa....

Haukkuva koira ei pure. Vai pureeko? Koiran haukkumistyylejä on niin erilaisia. Niissä on niin monia vivahteita, joita me ihmiset emme ymmärrä. Jos haukun äänensävyä ei voi tulkita niin koiran kehon kieltä seuraamalla voi huomata, haukkuuko koira peloissaan, vihaisena, innokkaana vai iloisena. Onko haukku pelkästään vartiohaukku, jolla se ilmoittaa vieraan tulosta? Haukkuuko se stressaantuneena purkaen oloaan johonkin, minkä se hallitsee? Kutsuuko koira haukullaan leikkimään? En kyllä kehottaisi lähestymään vierasta haukkuvaa koiraa vaan antaisin olla ihan rauhassa, ellen tietäisi mitä se haukullaan tarkoittaa.

Miksi koira rähjää remmissä? Tämä on tapa, jonka me ihmiset olemme koiralle opettaneet. Koirat ovat rauhaa rakastavia eläimiä, ne mieluummin välttelevät tilanteita, joissa ne joutuvat kohtaamaan toisen koiran arveluttavassa tilanteessa. Tai joskus ne vain haluavat tutustua vieraaseen koiraan, joka antaa ystävällisiä signaaleja. Mutta ne eivät todellakaan ala räyhäämään toiselle koiralle heti, kun näkevät sellaisen tulevan. Miten siis olemme saaneet tällaisen käyttäytymisen aikaan? Koirien kohtaamiset kävelytiellä ovat niin epäluonnollisia tilanteita kuin olla voi. Normaalitilanteessa vapaana ollessaan koira lähestyisi toista koiraa kaartaen, kylki toiseen koiraan päin. Ne eivät tuijota toisiaan, vaan katselevat sivuun. Ne ehkä haukottelevat, hiljentävät askeleitaan, nuolaisevat nenää, siristävät silmiään. Rauhoittelevat tilannetta. Mutta mitäpä me ihmiset teemme tässä tilanteessa. Kiristämme remmin. Pakotamme koiran kulkemaan suoraan. Emme anna hidastaa vaan raahaamme vaikka koiraa perässämme. Tuijotamme vastaantulevaa koiraa silmät rävähtämättä. Äänemme kovenee? Ehkä hermostumme, jännitymme? Mitkä signaalit näin välitämme koirallemme? Jep, koirankin mielestä tilanteessa on pakko olla jotain aivan hirveää kun omistaja käyttäytyy noin. Ja kas niin, jokainen vieraan koiran kohtaaminen tämän jälkeen onkin yhtä räyhäämistä.

Koirasi riehuu, se haluaa mennä kaikkien ihmisten ja koirien luokse tutustumaan häntä heiluen. Se ei kuuntele sinua. Mitä sinä teet? Kovennat ehkä ääntäsi?  Kiristät hihnaa ja raahaat väkisin eri suuntaan. Luuletkos, että tällaisen jälkeen koirasi haluaa olla sinun luonasi senkään vertaa? Et olekaan enää kiva ihminen. Mitä sinä voisit tehdä, että olisit koirasi mielestä maailman paras juttu? Kaikki keinot ovat sallittuja, mutta mikä keino toimisi koirasi kohdalla parhaiten? Kuinka saat huomion käännettyä muista kivoista asioista itseesi muuten kuin väkipakolla?

Millaisia rauhoittavia signaaleja koirat sitten käyttävät? Oletko huomannut koirasi haukottelevan joskus? Se ei ehkä tarkoitakkaan väsymystä tai tympääntymistä vaan koirasi on epävarma ja se haluaa rauhoitella tilannetta. Nenän nuolaisu, katseen pois kääntäminen, pään pois kääntäminen; nämä kaikki ovat koiran tapa sanoa "Rauhoituhan nyt, tilanne saa minut levottomaksi". Joskus koira kääntää selkänsä toiselle koiralle, laskee päänsä alas sanoen "Ei mitään hätää, en ole uhkana sinulle". Koira voi jopa käydä istumaan selin toiseen koiraan tai ihmiseen ja istuu siinä kuin tatti, kunnes tilanne on rauhoittunut. Itse käytän tuota istumista, jos koirani alkavat riehua. Menen kyykkyyn lattialle ja käännän selkäni. Saatan haukotella ja vältän katsomasta niitä. Ja hetken päästä koirat ovat rauhallisia ja tulevat kertomaan minulle, että kaikki on hyvin. Tarkkailehan omaa koiraasi, millaisia viestejä se sinulle lähettääkään. Koirasi puhuu sinulle koko ajan, mutta sinä et ymmärrä. Et kuuntele. Etkä myöskään vastaa...

3. Mitä koirien eleet ja ilmeet kertovat? Mitä Kaapo tuolla takana ajattelee?

Monelta koiralta nämä signaalit ovat jääneet unohduksiin, koska ne eivät ole saaneet ihmiseltä mitään reaktiota niihin. Ne lakkaavat käyttämästä minkäänlaisia signaaleja. Tällaisista koirista sanotaan, että ne ovat todella rauhallisia ja ne eivät reagoi pelottaviinkaan tilanteisiin mitenkään. Ei, eivät ne ole rauhallisia. Ne ovat mykkiä. Ne ovat sulkeituneita omaan maailmaansa. Miksi ne haluaisivat kertoa meille mitään, jos emme vastaa niille? Et sinäkään halua kauan jutella sellaisen ihmisen kanssa, joka ei puhu sinulle mitään. Lakkaat yrittämästä..

4. Kummalla on pahempi olla, koiralla vai omistajalla?

Kiihkeät, kuumenevat koirat luovat omistajilleen lisähaasteita. Joskus tuntuu, etteivät tällaiset koirat toimi minkään normin mukaan. Mutta kyllähän ne toimivat omalla koiramaisella tavallaan juuri niinkuin niiden pitääkin, omistajan vaan pitää auttaa ja tukea koiraansa ihan koko sydämmestään. Omistajan pitää ennakoida tilanteet ja pysyä koko ajan rauhallisena, tekipä koira mitä tahansa. Helpommin sanottu kuin tehty. Minulla on Rinon kanssa tällaisissa tilanteissa nykyään apuna käpy. Nii-in, ihan tavallinen käpy. Mutta kävystä on tullut jossain vaiheessa koiralle niin mahtava asia, että se keskittyy siihen, vaikka mitä tapahtuisi. Tai melkein mitä vaan. Jos meillä on lukkotilanne ja koira ei saa ajatuksiaan pois ympärillä käynnissä olevasta stressaavasta tilanteesta, otan esille kävyn. Koira keskittyy käpyyn, unohtaa kaiken muun. Rauhoittuu. Teen asioita ja palkkaan kävyllä. Kun koiran mielentila on rauhoittunut, laitan kävyn pois. Näissä tilanteissa olen huomannut pallon palkkiona kuumentavan entisestään kierroksilla käyvää koiraa yhä enemmän. Ruokapalkka hieman rauhoittaa. Naksutin ja ruokapalkka rauhoittaa vielä nopeammin. Naksuttimella palkkaus ajoittuu oikeaan kohtaan ja koira jää odottamaan, että ihminen kaivaa sen herkun taskustaan. Ennen treeniä on koira saatava oikeaan mielentilaan. Stressaantunut koira oppii todella huonosti. Mitä kikkakolmosia sinulla on tilanteiden rauhoittamiseen? Kuinka saat koirasi keskittymään sinuun?

Parhaiten koulutettavia koiria tällaiselle pienharrastajalle ovat koirat, joilla on  suuri miellyttämisen halu omistajaansa kohtaan. Koirat, jotka ovat perusrauhallisia ja avoimia. Niiden kanssa homma yleensä toimii ja koira oppii nopeasti. Pelokkaat ja arat koirat tarvitsevat erilaisen lähestymistavan, niitä pitää kehua ja rohkaista, siedättää ja näyttää esimerkkiä. Koiran pitää luottaa omistajaansa, koska pelokkaan koiran ongelmienratkaisukyky on heikentynyt ja se tarvitsee apua omistajaltaan. Pelokasta koiraa ei koskaan saa viedä tilanteeseen, joka saa sen entistä epävarmemmaksi. Itsenäiset ja rohkeat koirat ovat varmaan kaikista hankalimpia koiria kouluttaa. Niillä ei ole mielyttämisenhalua ollenkaan tai ihan sitä on ihan vähän. Itsenäiset koirat tallaavat omia polkujaan. Tällaiset koirat ratkaisevat ongelmat yleensä itse ja tästä syystä melkoisia ongelmia saattaakin syntyä. Onneksi omalle kohdalleni ei ole tällaista itsenäistä koiraa sattunut. Saattaisin raapia päätäni entistä kovemmin ja useammin. Onko sinulla itsenäinen koira nyt tai oletko joskus omistanut sellaisen? Kerro kokemuksistasi? Kuinkas aran koiran omistajat toimivat hankalissa tilanteissa?

5. Onko Ellu onnellinen?

Eilen kentällä touhutessani joudun miettimään omaa toimintaa tarkasti. Kotonahan Kaapo tekee liikkeet kuin salama, silmät innosta hehkuen. Eilen kentällä oli muita koiria ja muita ihmisiä ja koira olikin flegmaattinen. Se teki mitä pyysin, mutta hitaasti. Monesti vasta toisen kerran pyydettyäni. Koirahan ei osaa oikeastaan kettuilla, joten minussa on selvästi vika. Rajojaan se voi ehkä koirakin joskus kokeilla, mutt eilinen käytös ei ollut sellaista. Mitä teen niin eri lailla kuin kotona? Jännitynkö? Muuttuuko äänen sävy? Enkö osaa leikitellä niinkuin kotona? Huokaus! Joskus nämä asiat on niin vaikea nähdä itse. Kunpa joku tulisi kertomaan minulle valmiit vastaukset. Oletko sinä huomannut äänesi tai käytöksesi muuttuvan, kun pääset koirasi kanssa pois turvallisista kotiympyröistä? Kuinka tämän voisi estää?

6. Rino ja Kaapo tarkkana. Omistaja on kiinnostavampi kuin mikään muu. Vai onkohan sillä keppi kädessä?

Kirjoitustani ei pidä lukea kuin piru raamattua. Tämä oli vain tällaista ajatustenvirtaa. Koiria on erilaisia ja jokaisen koiran kanssa joutuu toimimaan eri tavalla. Koskaan ei ole kahta samanlaista koiraa, joihin pätisi aivan samanlaiset koulutusperiaatteet. Omistajan vastuulla on lukea ja ymmärtää koiraansa ja auttaa sitä eteenpäin tässä ihmisten muokkaamassa, koiralle vieraassa maailmassa. Tekstissä kerron asioista, joita olen itse huomioinnut, oppinut ja joita minulle on opetettu.. Sinulla voi asioista olla ihan erilaiset mielipiteet.

Koiraongelmat ja ongelmakoirat syntyvät helposti yhteisen kielen puuttuessa. Muistathan, että kommunikointi koiran kanssa vaatii sitä, että sinä opettelet koirasi kieltä ja myös opetat koirallesi omaa kieltäsi. Muuten yhteistyö ei voi toimia hyvin kumpaakin miellyttävällä tavalla! Ihan turha kutsua koiraa luoksesi, jos et sitä sille ole opettanut.Se ei yksinkertaisesti tiedä mitä haluat. Sanottakoon vielä se, että vanhanaikainen johtajuuskäsitys on jo tutkimustenkin valossa heitetty romukoppaan ja poljettu todella, todella syvälle. Koirat ja ihmiset eivät muodosta laumaa. Et voi olla "packleader" eli laumanjohtaja eri lajin yksilöille. Tähän johtajuuteen liittyy vahvasti tapa kouluttaa pakotteilla, eli "sinun on toteltava johtajaasi!". Onneksi tämä alkaa olla väistyvä metodi. Kyllähän koiran saa pakotteilla tottelemaan, mutta tekeekö se sen siksi, että siitä on hauska tehdä asioita kanssasi vai siksi, että se pelkää sinua? Opeta koirallesi säännöt. Koira on onnellisimmillaan, kun se tietää mitä sen täytyy tehdä. Kerro, mikä on kiellettyä. Kiellä kielletystä, opasta oikea tapa ja palkkaa oikeasta. Neuvo, johdattele ja anna koiran hoksata itse.

7. Arttu, Rinja ja Ellu. Yksi vanhus, yksi sairas ja yksi terve koira. Kuka on kipein? Onko se onnellinen ja elämänsä kunnossa? Muutama viikko myöhemmin koira menehtyi imusolmukesyöpään

Koiraa hankkiessa kannattaa miettiä millaisen koiran haluaa. Millainen sinä olet luonteeltasi. Mitä aiot tehdä koirasi kanssa. Haluatko laiskan sohvanvaltaajan vai terävän harrastuskoiran? Haluatko harrastaa näyttelyjä vai kenties talvilajeja? Tahdotko kaverin vaelluksille tai juoksuharrastukseen? Vai haluatko tehdä vähän kaikkea, mutta et verenmaku suussa kunniaa hakien? Ihan varmasti löydät juuri sinulle sopivan rodun, onhan koirarotuja monta sataa erilaista.

8. Ollaankos tässä rentoja ja tyytyväisiä?

Tekstin yhteyteen olen lisäillyt kuvia koiristamme, entisistä ja nykyisistä. Mitä näiden koirien ilmeet ja eleet teille kertovat? Ovatko ne mykkiä? Lopuksi linkki koira-ihminen-koira-sanakirjaan. Ihan vaan pienen pieniä juttuja koiran ilmeistä ja eleistä. Mitä koira kertoo?

Kappale kauneinta Suomea

Esittelen teille oman taikamaani, joka elää vuodenaikojen mukaan kevään ihmemaasta kesän satumaahan sekä syksyn haavemaasta talven joulumaahan. Näissä maisemissa nollaan pääni melkein päivittäin. En voisi kuvitellakaan eläväni kaupungin sykkeessä saatikka ulkomailla kaukana omasta taikamaastani..

Vanhaa metsän pohjaa

Olen pienestä pitäen tykännyt liikkua luonnossa. Kun 12-vuotiaana sain oman koiran, Arttu-saksanpaimenkoiran, vietin sen kanssa tuntikausia metsissä samoillen. Ei ollut ikinä kiire minnekään ja ajantaju katosi parhaan ystävän kanssa seikkaillessa. Tuota harrastusta olen jatkanut vuodesta toiseen. Koirat valitettavasti ovat matkalla vaihtuneet ja maisematkin hiukan, koska nyt samoilemme toisella puolella jokea.

Pielisjoen vesi on matalalla

Luonnossa taaperran mieluiten ihan itsekseni koirieni kanssa. En halua seuraa kovinkaan usein, tahdon vain upota ajatuksiin ja nauttia luonnon helmassa oleskelusta. Ihmetellä puolukanvarsia tai mahtavan kokoista hämähäkinseittiä hämähäkkeineen. Seittiä, johon hetki sitten olin törmätä päätä pahkaa ja hajottaa tuon upean taideteoksen. Tahdon ihmetellä rannalta löytyviä, aaltojen tuomia aarteita yhdessä koirieni kanssa; joutsenen höyhen, lumpeen kukkanen tai vesikirppu. Aina yhtä ihmeellisiä. Koirien ilo ja kummastus kaikkea uutta ja ihmeellisestä kohtaan on niin tarttuvaa.

Kaislikossa suhisee

Syksy esittää Suomen kauneimmillaan. Tuo mahtavan leiskuvan värikirjon kauneus melkein salpaa hengityksen.  Entäs ne sumuiset syysaamut, kun oikeasti ei näe kättänsä pidemmälle? Usvaseinämä ympäröi kaikkialla minne päänsä vain kääntää. Aurinkoiset päivät ja pimeät illat. Tavallaan ajatus syksystä myös ahdistaa, koska se tietää minulle lisää stressiä. Päivän valoisa aika alkaa kohtapuoliin olla ihan mitätön ja miljoona asiaa pitäisi ehtiä toimittaa. Vuorokaudet tuntuvat niin lyhyiltä syksyisin ja talvisin. Mutta sekään ei haittaa, kun saa nauttia jostain näin mahtavasta.

Pielisen lahukassa

 Miksipä minä edes tahtoisin muualle lähteä matkustelemaan, kun tällainen mahtava haavemaa löytyy heti, kun astuu uksesta ulos..

Usvaa