Vitutuksen määrä on vakio

Olipa mukava palata töistä kotiin. Eli ei. Rinolla on patti selkälihaksessa, kämmenen kokoinen. Kaapolla ei lähde ääntä. Kaapo aloittaa vahvan antibioottikuurin, se tekeekin eetvarttia valmiiksi hiivaiselle koiralle. Rinon pattia seuraillaan, ei ole kosketusarka. Mutta hieman näytti haittaavan liikkumista. Tai sitten se on tuo rapa ja hiekka, joka hankaa nivusissa. Niinkuin viime keväänäkin. Joka ilta koira on käynyt pesulla eikä ainakaan vielä ole kivekset tulehtuneet...

Talvi ei meinaa taittua millään. Ei ainakaan Nilokselan tilalla. Jos ei missä ole lunta, niin siellä on loskaa. Jos ei ole loskaa niin on liejua, mutaa ja kuravelliä. Eilisen lenkin sain raahustaa nilkkoja myöten liejussa. Lahkeita kannatellen ja sarvi otsassa kasvaen kahlasin tietä pitkin kumppareja välillä mutavellistä irti vetäen. Kyllä oli hienoa! Nautin joka hemmetin hetkestä! Kotiin saapuessani huomasin yhden aitatolpan hevosten tarhassa nojaavan Tumpeloa vasten. Routa ja vesi nostaa tolpatkin sijoiltaan ja niitä saa olla jatkuvasti tilkitsemässä mullalla, kivillä tahi pyhällä hengellä, että pysyvät pystyssä. Hevoset imeytyvät kengistään kiinni mutaisiin tarhoihin, niitä ei pian saa irti saatikka erota sieltä liejusta. Pohjaväri kaikilla sama paskanruskea. Eilen avattiin kahden talvitarhan välinen lanka niin pääsevät isommalle alueelle. Vähän käytetty tarha onkin ehjäpohjainen, ainakin tämän päivän. Oi paista jo aurinko ja kuivata maat ja mannut. Vähän lohduttaa, etten ole ainoa joka tämän asian kanssa repii hiuksiaan.

Kanalassa on murhaajakanoja. Hautovan kanan alta syödään munat. Ja tuo hautova kana ei halua lähteä turvaan hautomaan vaan hylkää mieluummin munat. Eilen viritettiin kanaverkosta tiipii hautovan ympärille, turvaksi. Kaksi munaa enää jäljellä, joista vain toisessa näytti olevan elämää.. Toisaalta toivon, ettei tämäkään kuoriutuisi. Yksinäinen pikkuinen tipu. Sisaruksia vailla... Toisessa häkissä olisi tipusia, mutta ne on jo viikon vanhoja. Ja kumpi kanaemo huolii adoptiotipun, kenet erotan oikeasta äidistään..

Kuten kuvasta näkee, Hattivatti on melko suuri...

Onneksi Hattivatti, tuo jättikana, joka osoittautuikin kukoksi, on löytänyt itsensä. Mutta sen rouvat ovat sille selvästi liian pieniä. Vaikka isoja ovatkin. Satuin olemaan lähettyvillä, kun Hattivatti teki miehisen teon. Tuon teon jäljiltä kanaparka ei meinannut saada henkeä. Hengitys vinkui kauan. Keuhkot lytyssä raskaan lastin jäljiltä? Samanmoista ääntä alkoi eräs kana pitää asustellessaan MarttiOlavin (jättiläsmäinen orppikukko) kanssa. Lopulta hengityksen vinkuminen ei lakannut ollenkaan ja jouduimme päästämään kanaparan paremmille nokkimispelloille. Seksi on vaarallista. Hattivatti pidättäytyköön siihen saakka kunnes on muhkeampia naisia tarjolla.

Ja kaiken lisäksi alkaahan tuo oikeasti tuntua jo kukkarossa, kun joka ikinen sentti menee eläinlääkärikuluihin, hoitohin ja lääkkeisiin. On käytetty omat rahat, säästetyt, lainatut ja varastetut. Loppusumma liikkunee sellaisessa nelinumeroisessa euromäärässä. Sen tarkemmin en viitsi edes laskea, alkaa vaan ahistamaan enemmän. Mutta eipä noita hoitamattakaan voi jättää. Kun on eläimen vastuulleen ottanut niin ei silloin rahoja taikka aikaa laskeskella, jos se sairastuu. Viimeiseen tiimaan ja senttiin asti tehdään kaikki mitä pystytään.






Hauskaa viikonloppua vaan kaikille kanssakärsijöille!

Olisiko se nyt tässä???

Pieni tiivistelmä tähän alkuun. Kaapon sairasteluista siis. Tarkemmin voi lukea noista aiemmista kirjoituksista...
Kaapo on oireillut on/off oireilla viime lokakuusta asti. Pitänyt kuonoaan ylöspäin, ei tahtonut kääntää päätään ja ollut muutenkin apean oloinen. Hoidettu nielutulehduksena ja korvatulehduksena syksyn ajan.. Nielutulehdusta oli ja antibiooteilla selvittiin. Antibiootit aiheutti korviin hiivaa, joten hoidettiin korvatipoilla. Näin mentiin ritirallia, hoidettiin välillä nielua ja sitten korvia. Tammikuussa kävimme näyttämässä korvia eläinlääkärille, koska korvaoireet eivät korvatipoista huolimatta olleet kadonneet. Koira piti päätään yhdessä asennossa, kuono taivasta kohden. Ei kääntänyt ylös eikä alas. Korvat todettiin siisteiksi, vain vähän vaikkua näkyvissä. Ei tulehdusta. Koira lähetettiin kotiin diagnoosilla neck tension ja lääkettä tuli mukaan pitkän kuurin verran.

Lääkekuuri syötiin ja kuurin jälkeen oireet palasivat entistä pahempina (kuurin aikanakin oli pieniä oireita), koira ei kärsinyt kääntää päätään yhtään ja oli muutenkin todella kipeän näköinen. Uusi keikka toiselle eläinlääkärille, joka tutki koiran perin pohjin. Kuvasi, tunnusteli ja tähysti. Korvat ok, vähän vaikkua. Tärykalvo ehjä. Suu, hampaat kunnossa. Nielu ok, selkäranka, niska, eturauhaset, keuhkot, sydän, vatsa ja suolisto ok. Diagnoosina kipeät lihakset ja pitkä kipulääkekuuri ja lepoa sekä lähete fysioterapeutille. Lääkekuuri syötiin ja lähdettiin fysioterapeutille.

Fysioterapeutti löysi nikamista ja lihaksista aristavia kohtia ja neuvoi menemään kiropraktikolle. Ja sinnehän mentiinkin. Kiropraktikko löysi useita nikamalukkoja. Hän käsitteli koiran perusteellisesti hoitaen lopuksi akupunktiolla. Sovittiin, että soitan ja kerron koiran voinnista ja sen mukaan sitten uusintahoito. Kipulääkettä kului edelleenkin tasaisen tappavaan tahtiin.

Viime viikolla Kaapo oli taas todella kipeä. Joka ikinen sopukka koirassa oli kosketusarka. Ontui ja jäykisteli.. Raaputti korviaan ja kaulaansa, nuoli tassujaan. Ei tahtonut liikkua ja oli vain omissa oloissaan. Kipulääkettä oli mennyt vaihtelevasti 1-3 vrk:n välein. Varasin ajan eläinlääkäriin ja torstai-iltana sinne menimme. Kaapolle tehtiin samat kokeet kuin aiemmin. Perusverenkuva oli ihan normaali, erytrosyytit hieman alle viitearvojen. Lisäksi CRP (tulehdusarvot) sekä borreliosi-, anaplasmoosi ja erlichianäyte otettiin myös. Ja kaiken kukkuraksi näyte sydänmatojen todentamista varten. Näitä tuloksia siis odotellaan vielä.

Korvissa oli hieman vaikkua, toisessa vähän enemmän. Korvat eivät punoittaneet, tärykalvo oli ehjä eikä muutenkaan korvista löytynyt mitään hälyyttävää. Eläinlääkäri otti korvavaikusta näytteen ja kappas vaan sieltä löytyikin hiivaa ja tulehdusta. Kotiinviemisiksi saatiin siis korvatipat ja hillitön lasku toimenpiteistä... Sekä ohjeistus varata seuraavaksi aika Aistiin, jossa koira voidaan magneettikuvata. Täällä meilläpäin ei meitä kuulemma enää osata auttaa. Kipuilulle ei siis vieläkään selvinnyt syytä ja jäätiin odottelemaan borrelioosikokeiden tuloksia. Toivoin, että olisi borrelioosi. Silloin tiedettäisiin mikä vaivaa ja koiraa voitaisiin hoitaa.

Aloitimme korvalääkekuurin torstai iltana.Samaan syssyyn annoin kipulääkkeen, koska Kaapo oli todella kipeän oloinen. Yö meni valvoessa, koska koiraa närästi aivan kamalasti. Nuoli seiniä, mattoja, söi lattialta pölypalloja, kukkien lehtiä ja ulos täytyi päästä syömään ruohoa vähän väliä. Yön aikana annoin sille kaksikin kertaa närästyslääkettä, mutta niistä ei ollut mitään apua. Kaapo reagoi vatsallaan lääkärikäynteihin ja nyt taisi olla todella stressaava käynti, kun noin pahaksi meni oireet. Kaapo muutenkin saattaa saada närästysoireita silloin tällöin. Seuraava aamukin meni toipuessa, mutta siitä sitä pikkuhiljaa noustiin ja piristyttiin. Tosin oma olo oli kuin persiille ammutulla karhulla, kun olin koko yön valvonut koiran kanssa. Kuin myös meidän muutkin koirat. On se näköjään niin, että jos yksi valvoo kipeänä, samoin tekevät kaikki muut. Siis valvovat, mutta eivät toivon mukaan kipuile.

Seuraavana iltana odottelin Kaapon kipuja alkavaksi. Yleensä yleisestä nuilotuksesta huomaa, ettei koiran ole hyvä olla ja kun tässä vaiheessa antaa kipulääkkeen, pärjätään hyvin. Nyt sitä nuilotusta ei tullutkaan. Eikä sitä tullut seuraavanakaan päivänä. Pääsiäinen meni ilman kipulääkkeitä, koira sai vain korvatippoja korviinsa. Ruokavalio muutettiin myös, koska närästysoireita ei tahdottu enää kokea. Kaapon ruokavalio koostuu nyt Canidae Pure Elements-nappuloista sekä keitetystä kanasta ja kalkkunasta. Rasvainen liha jätettiin kertaheitolla pois. Närästystäkään ei ole tuon torstai-perjantai välisen yön jälkeen ollut.

Päästiin jo varovasti tekemään pätkiä tottisliikkeitä. Kaapo tykkäsi

Pikku hiljaa pilkahduksia entisestä Kaaposta alkoi näkyä. Touhuamista ja tutkailua. Hännän heilutusta ja iloista hymyä. Näitähän juuri on kaivattukin viime aikoina. Yltiöpositiivisena olin kevään aikana ilmoittanut Kaapon muutamiin koulutuksiin, mutta  koska toivoa ei ollutkaan näköpiirissä, peruin ne kaikki. Ja nyt se toivo pilkahti tosissaan, ihan odottamatta. Entiset oireet ovat poissa, pää kääntyy, niska taipuu... Tässä tuleekin väkisin mieleen, että näinköhän kaikki oireet johtuivat korvatulehduksesta. Oikeastaan tekisi mieli huutaa, että PERKELE!! Korvatulehdustako meidän Kaapo joutui sietämään pitkään??? Kärsimään kivuista ja kymmenistä turhista tutkimuksista sekä rauhoituksista!! Vain sen takia, kun kenenkään mieleen ei tullut, että oireet voivat ollakin korvaperäisiä vaikka siellä ei mitään tulehduksellista näykään. Ja minä aina uskoin eläinlääkärin sanaa. Tottakai. Jos tulehdusta olisi ollut korvissa, niin kai se olisi näkynyt jotenkin? Ja kuinkahan paljon noihin tutkimuksiin, hoitoihin ja lääkkeisiin meni rahaa? Luulen, että summa liikkuu tonnin yläpuolella. Reilusti! Ja voiko nuo kaikki oireet johtua kipeistä korvista? Ehkä.. Kipua, stressiä... Kaikki voi vaikuttaa kaikkeen..

Nyt tarjoilen korvalääkettä tuhdillä kädellä ja pihtailematta ja pitkään. Eilen vähän oirehti oikeaa korvaansa ja olin jo kauhuissani, että taasko tämä alkaa. Mutta korvatipoilla sen kivun sai aisoihin ja illalla Kaapo jaksoi taas olla oma itsensä. Kanteli ylpeänä luutaan ympäri olohuonetta. Elvisteli muille koirille, märmätti ja kävi taas välillä meidän ihmisten luona pyörähtämässä, että katsoppas mikä minulla on suussani..

Harri soitti aamulla naapurin eläinlääkärille saadakseen uuden reseptin, olinhan tuhrannut yhden korvatippaputelin yhdessä viikossa. Mitenkähän monta putelia lurauttelen vielä korviin? Sairastihan koira korvatulehdusta kauan.. Seurailen koiran tilaa, ja mietiskelen tässä, että voisikohan tulehdus olla välikorvassa asti.. Tai syvemmällä? Mutta auttaisiko silloin korvatipat näin kun ne nyt auttavat.. Tästä pitääkin jutella, kunhan Kivuttomalta soitetaan verikokeiden tuloksista...

Huomenna illalla tulee viikko täyteen ilman yhden ainoaa kipulääkettä. On se vaan huippua. Kipeän koiran oireilut vaikuttivat elämäämme monella tavalla. Stressiä, niin hemmetisti stressiä. Stressaamiseni vähensi yöuniani, vaikutti jaksamiseeni sekä muiden koirieni tunnetilaan. Aistivathan ne, että kaikki ei ole kunnossa. Meidän tasapainoinen pieni laumamme alkoi repeillä. Koirat ärähtelivät toisilleen ja me siinä sivussa koirille ja toisillemme. Tapeltiin ja kyräiltiin.

Kaapon olemus on muuttunut sairastelun aikana. Enää se ei häntä heiluen lähde tutustumaan uusiin asioihin ja ihmisiin. Siitä on tullut hieman arka. Se säikähtää helposti kovia ääniä ja nopeita liikkeitä. Jotkut ihmiset pelottavat paljon. Meillä on iso työmää edessä, että Kaapo unohtaa nämä viime kuukausien koettelemuksset ja siitä tulee samanlainen rempseä ja luottavainen nuori koira kuin ennenkin. Onneksi meillä on työkalut siihen ja olemmekin alkaneet työstämään ongelmaa. Ensin ihan kotitasolla hankitaan itseluottamus takaisin ja sitten siirrytään isompiin ympyröihin. Sama taktiikka, mikä toimii Rinon kanssa, toteutetaan myös Kaapolle. Vaikkakin Rinon ongelmat ovatkin hieman toisenlaiset...

Eli siirrytäänpä sitten Rinon puuhasteluihin. Hypotreenailut ovat olleet Kaapon sairastelujen takia vähemmällä. Stressaantuneena ei pidä koiraa kouluttaa, ja näinkin tärkeä asia kuin tukikoiran koulutus täytyy tehdä aina positiivisella mielellä. Jotain pientä kuitenkin olemme selvästi tehneet, koska maanantai aamuna kävimme muutamaan otteeseen hajuradan läpi puhtaalla suorituksella. Joka ikinen kerta ilmaisu tuli epäröimättä. Hypohaju löytyi aina sotkinpa purkit miten vaan radalle, pyöräytinpä radan pitkittäin tai poikittain. Koira ei hämääntynyt kertaakaan. Myöskin uusi ilmaisu rakentuu hyvää vauhtia. Rino raapaisee minua jo oikein pontevasti käskystä. Seuraava etappi onkin yhdistää minun matalan verensokerin haju (siis sellainen joka tulee suoraan minusta, ei hajuradan purkista) ja raapaisu. Eli tulevaisuudessa hypokoira Rino kertoo minulle raapaisemalla, kun verensokeri uhkaa mennä liian matalaksi. Minä kun en itse välillä sitä huomaa, ja sitten olenkin tillintallin ja verensokerimittari huutaa lukemia, jotka alkavat kakkosella..

Rinon ongelma on se himputin levottomuus. Kuumuu napin painalluksella. Tai itse asiassa ennemminkin. Stressaa, paineistuu ja purkaa olojaan sitten ihan väärään suuntaan. Viime ajat olemmekin keskittyneet kovasti tähän ongelmaan. Koirahan on aivan huippu koulutettava. Oppii todella nopeasti, kun vaan itse on ajantasalla siitä mitä tekee. Pitää olla nopea reaktiokyky, että pysyy koiran menossa mukana.

Viime harjoitukset hypohomman tiimoilta olivatkin menestys. Ei harjoiteltu yhtään vakavia hajusteluja vaan mentiin "koirien huvipuistoon". Irene rakensi meille temppuradan. Oli keilausta, kosketuskeppejä, tasapainotyynyjä, leikkiauton työntämistä kuonolla, puomi... Ja Rinohan tykkäsi. Ja oli rento. Hauskutteli, käytti aivojaan ja työskenteli keskittyneesti. Vastaehdollistamista salissa, jossa oli asioita, joita koira on stressanut aiemmin. Näin stressaavat asiat alkoivat merkitä koiralle mukavia juttuja. Ja mukavat, stressiä aiheuttamattomat asiat ovat tärkeitä tulevaisuudessa. Pitäähän sen kulkea mukanani väentungoksessa, matkustaa ehkä bussilla, junalla, kohdata paljon koiria. Lähteä mukaan vaikka sinne himputin rock-konserttiin, jollaisia en oikeasti edes harrasta. Seurata kanssani sinne minne ikinä minun pitääkin mennä.

Päivä kerrallaan Nilokselan sairastupa palautuu päiväjärjestykseen. Toivon mukaan. Totean taas kerran: Jospa tää olisi nyt tässä! Ei enää yhtään sairasta koiraa tahi hevosta. Eletään onnellisena ja terveinä elämämme loppuun asti. Ja vaikka mieli on tässä ja nyt varsin positiivinen niin silti, yhä vain, jokin ääni kuiskuttelee, ettei pidä vaipua liialliseen tyytyväisyyteen...