Myrsky repii puita taivas salamoi...

No ei ihan salamoinut, mutta en ikänään ole nähnyt sellaista myrskyä, mikä tilallemme iski viime keskiviikkona. Olin koirien kanssa lähdössä lenkille, mutta Rinon outo käytös sai minut palaamaan kotiin. Luulin koiraa sairaaksi, kun viihtyi jalkojeni juuressa. Erittäin outoa Rinolta, joka juoksee ympäriinsä aina kun vain voi. Sisällä ehdin olla ehkä vajaa kymmenen minuuttia, kun talo alkoi nitistä liitoksistaan. Ikkunat helisivät ja vettä tuli vaakatasossa. Kysäisin Harrilta "Mitä täällä tapahtuu?" Harri tuumasi "Siellä tuulee..." Ja tosiaan tuulikin. Katsoin keittiön ikkunasta, kun yksi koivuista katkesi keskeltä kahtia. Sitten alkoi kuulua "Tömps! Tömps! Tömps! Tömps!..." Pihatien varrella kasvaneet isot koivut (12 kpl) kaatuivat tien yli hevosten laitumelle yksi toisensa perään. Sähkölinja jäi alle. Hevoset olivat kaikki ulkona aitauksissaan. Sinne tuuleen ja sateeseen kaikennäköisten lentävien oksien ja esineiden keskelle oli lähdettävä hevosia pelastamaan. Vähän vauhkona olivat, mutta eivät onneksi pahemmin... Saatiin kaikki talliin turvaan. Ja sitten alkoikin jo aurinko paistaa ja tuntui, että juuri tapahtunut oli jostain painajaisesta. Paitsi kun katsoi tallilta talolle päin, huomasi juuriltaan irti kaatuneet koivut, tukkeutuneen pihatien ja sähkölinjan siellä jossain koivujen alla. Myöhemmät tarkastelut osittivat, että puita oli kaatunut siellä täällä vieden sähkölinjat mukanaan. Elikkäs olimme ilman sähköä saarrettuna omaan kotiimme. Puita kun ei saa mennä linjojen päältä sahaamaan muut kuin ammattimiehet. Ja siinä ne puut jötköttivät puolitoista vuorokautta ennenkuin sähköyhtiön miehet ehtivät paikalle. Samainen myrsky oli pimentänyt yli 20 000 muutakin taloutta.  Ja jos Rino ei olisi käyttäytynyt niin oudosti, olisimme olleet lenkillä myräkän aikana ja juuri sieltä meidän lenkkeilyreitin varrelta oli paljon puuta kaatunut. Näinköhän sitä olisi edes hengissä ilman tuota koiraa? Kaapokin kävi koko ajan tökkimässä kättäni ja Rinja pysyi vierelläni, mutta en osannut niiden käytöstä pitää mitenkään ihmeellisenä. Mutta huolissaanhan nekin olivat, nyt kun asiaa tarkemmin ajattelee. Ihanat karvaturrit!

Kaapo on terve kuin pukki ainakin omasta mielestään. Vauhtia riittää ja koira on ihan superonnellisen oloinen. Ei kipuja tai kolotuksia. Mikä ikinä koiraa vaivasikin niin ne vaivat on poissa. Huomenna saan tietää viimeisten labrakokeiden tulokset. Akupuntioonkin mennään...

Rino on edennyt hypokoiran urallaan hyvin. Harmi kun en ole enää muistanut pitää päiväkirjaa niin en muista tarkkoja päivämääriä mitä milloinkin tapahtui. Koulutushan alkoi viime kesänä anishajun erottelun opettelulla. Silloin ei minulla ollut hajuakaan mistään tulevasta hypokoulutuksesta, kunhan vaan koiraa aktivoidakseni ilmoittauduin kurssille mukaan. Hajuerottelukurssi sujui hyvin ja Rino oppi hyvinkin nopeasti aniksen erottelun hajuradalta. Kurssi päättyi siihen vaiheeseen, että anista alettiin etsiä ympäristöstä. Ja tästä jatkettiin sitten tammikuussa alkaneella hypokoirakurssilla. Koira etsi huoneesta aniksen hajuisia lappuja. Hypohajuihin tutustuttiin aktivoimalla eli kun minulle tuli hypo, piilottelin namit tai ruuan riisutun paitani sisään. Samalla kun Rino söi herkkujaan, haisteli se myös hypohajua paidastani. Pikkuhiljaa siirryttiin hypohajuihin hajuerotteluradalle. Koulutus eteni samoin kuin aniksen kanssa. Ensin Rino opetteli haistelemaan yhtä purkkia, jonka sisällä jokin hypohajuinen esine (meillä kuitulappu). Tämän jälkeen se opetteli erottelemaan tuon hypopurkin tyhjästä purkista. Eli ilmaisi pitkällä nuuskulla, että tässä on se haju. Yksinkertaisesti  koira siis palkattiin just silloin, kun se haisteli hypopurkkia. Pian se jo oivalsikin, että tämä on se haju mitä etsitään. Liitin mukaan käskysanan "Hypo". Tällä sanalla se sitten oppi etsimään useiden lasipurkkien joukosta juuri sen purkin, jossa hypohaju oli. Rino ilmaisi oikean purkin jähmettymällä nuuhkaisuasentoon purkin päälle niin, että kuono oli purkin sisällä. Harjoittelujen myötä haju jäi sen "nenämuistiin" ja tätä nenämuistia treenaamme säännöllisesti, ettei haju häviä sieltä muistista.

Hypohajut sain talteen itsestäni (tietenkin itsestäni, koska koulutan koiraa omaksi avukseni). Kun minulla oli hypo päällä, hankasin itseäni steriileillä haavataitoslapuilla (myöhemmin vaikka millä mahdollisella) ja laitoin nämä keitettyyn lasipurkkiin säilytykseen ja purkin kansi tiukasti kiinni. Näissä lasipurkeissa hajut säilyvät huoneenlämmössä varmasti ainakin pari päivää ja pakastimessa kauemminkin. Vanhin haju pakastimessa taisi olla 1.5kk ja koira tunnisti sen. Hypojen aikana koiran huomioiminen on tärkeää; silittelyä, makupalojen syöttämistä, leikkiä... Tietenkin niin, että siinä vielä itse pysyy suht koht tolkuissaan. Treenasimme usein erotteluradalla ja kun tämä tuntui olevan koiran hallinnassa suvereenisti, siirryimme seuraavaan vaiheeseen.

Seuraavassa vaiheessa opetin uuden ilmaisutyylin. Halusin Rinon ilmaisevan hyponi raapaisemalla. Tämän opetin tassukohteen avulla. Maton palasella. Heitin matonpalasen (10x10cm) lattialle ja odotin koiran reaktiota. Jos tassu kävi matolla, klikkasin naksutinta ja palkkasin. Hyvin nopeasti nopea tassun hipaisu muuttui raapaisuksi. Tämän jälkeen siirsin maton palasen reidelleni ja opetin koiraa näin raapaisemaan jalkaani. Liitin mukaan käskyn, joka on "raaps".. Ja pikkuhiljaa häivytin kohteen (matonpala pienentyi saksilla leikaten koko ajan pienemmäksi, kunnes sitä ei ollut ollenkaan) ja käskysanalla "raaps", Rino raapaisi reittäni.

Kolmas vaihe sisälsi hypohajun ja raapaisun yhdistämisen. Olimme jo tehneet hiukan sitä, että Rino osasi etsiä hypohajun minusta. Eli olin piilottanut hypohajuisen kankaan taskuuni tai muualle itseeni ja koira etsi sen ja ilmaisi nuuhkaisemalla. Tässä olin pyrkinyt siihen, etten anna mitään käskysanaa ettei koira opi, että minua tullaan nuuhkimaan vain silloin kun käsken. Oli hieman haastavaa. Minun piti ängetä itseni koiran tykö ja olla kuitenkin luonteva. Piti johdatella haistelemaan ja kuitenkin olla johdattelematta liikaa. Että koira hoksaisi itse... Koska niin koira oppii parhaiten. Rino hoksasi homman nopeasti ja pian sainkin liittää nuuskaisuun käskyn "raaps". Ennen Rino sai oikeassa paikassa nenän viivyttämisestä palkan, nyt se saikin uuden käskyn palkan sijasta. Ja vasta kun raapaisu oli suoritettu, koira sai nakkimakkaraa. Mikäspäs siinä, Rino ei asiaa kummastellut vaan oppi hyvinkin pian, että pitää myös raapaista. Eli nuuskaisi taskua/sukanvartta/hihansuuta minne hyphajuinen lappunen oli piilotettu ja heti peään raapaisi minua jalkaan. Vein harjoituksia pikku hiljaa pidemmälle. Olin eri asennoissa; istuin, seisoin, olin pitkällään.. Seisoin tuolilla, istuin tuolilla, olin ylhäällä taikka maatasossa. Ulkona tai sisällä. Ympärillä oli hälinää ja välillä tehtiin ihan rauhassa. Kaikesta aina suoriuduttiin enemmän tai vähemmän hyvin, mutta joka kerta sain palkattua Rinoa paljon ja Treenit lopetettiin aina hyvään suoritukseen. Sarjat pidin lyhyinä ja toistin muutaman kerran. Harjoittelimme aamulla ja/tai illalla, joskus joka päivä, joskus harvemmin. Harjoittelimme milloin minulle sattui mieleen juolahtamaan;  kesken ruuan laiton, tiskatessa, leikkiessä koirien kanssa, syödessä.. Mahdollisimman paljon eri tilanteissa.

Niinpä sitten tapahtuikin, että jokunen viikko takaperin Rino teki ensimmäisen aidon hypoilmaisun. Minulla oli sokerit matalalla ja kävelin Rinon luo ja puhalsin sitä kohti. Ja koirahan tuli päin kynnet tanassa ja ilmaisi hypon. Hieno tunne! Ollaan matkattu ehkä jo puoliväliin tai ainakin lähelle puoliväliä tässä hypokoulutuksessa. yksi rajapyykki on ohitettu, aito hypoilmaisu. Yhä vieläkin olemme harjoitelleet lapuilla ahkerasti. Koira on muuttunut toimissaan paljon hyökkäävämmäksi eli ilmaisut alkavat olla jo hieman kovakouraisia. Rino tietää hommansa ja tekee työnsä juuri sille ominaisella intensiteetillä eli kaikkensa antaen. Nyt työskentelemme ilmaisun parissa muuntaen sitä niin, että en olisi aina ruhjeilla hypon jälkeen. Eli tarkennamme kriteeriä, raapaisun pitää osua pohkeeseen, jolloin ei saa siihen samanlaista voimaa.

Kuulostaapas yksinkertaiselta, helpolta ja nopealta hypokoiran koulutus. Voinen kuitenkin kertoa, että pelkästään anishommien opettelemiseen meni viime kesänä pari kuukautta, että työskentely oli varmaa. Tähän lisätään talven aikana tehdyt harjoitukset ID-hajuilla, muutama kuukausi lisää. Ja tammi-helmikuun vaihteessa aloitettu hypokoulutus, neljä kuukautta ensimmäiseen aitoon hypoilmaisuun. Eli kaiken kaikkiaan kahdeksan kuukautta on työskennelty enemmän kuin tiiviisti hajujen maailmassa. Väliin mahtui löysäilyä ja harvemmin treenaamista, jopa koko asian unohtamista talven masennuksen keskellä, mutta nyt on kuitenkin vuosi vierähtänyt ensimmäisen hajuerottelukurssin alkamisesta.

Sattuipa muuten niin, että viimeisimmän hypon Rino ilmaisi hypokurssin kontaktitunneilla vieraiden ihmisten keskellä. Olin ylpeä! Olen tehnyt nyt paljon töitä Rinon stressinsietokyvym ja rauhoittumisen kanssa ja voi pojat, muutoksen huomaa. Ehkä kemiallinen kastrointikin auttaa asiaa. Koira on paljon rennompi ja rauhallisempi oudoissa tilanteissa. Ensi viikolla vieraaksemme tulee henkilö, joka ammatikseen selvittelee koiraongelmia. Rino pääsee "psykologin sohvalle" ja alamme miettimään yhdessä ratkaisumalleja siihen, kuinka koirasta tulisi vielä rennompi ja rauhallisempi ja ehkä jopa onnellisempi. Välillä sitä tarvitsee toiset silmät näkemään, että huomaa jotain uutta. Olen sitoutunut tähän projektiin täydestä sydämmestäni, niin hypokoiraprojektiin kuin Rinon tunnetilan parantamiseen. Koska ilman toista ei voi olla toista, se on niin simppeliä! Ja se päämäärä motivoi kovasti. Itsevarma, tyyni ja onnellinen koira, joka kykenee toimimaan ja auttamaan minua paikassa kuin paikassa. Stressi pois ja rentous tilalle. Voisiko parempaa enää olla?