Kylläpäs taas viikonloppu hujahti ohi aivan mahdotonta vauhtia. Tuntuu kuin vasta eilen olisi ollut perjantai. Vapailla tulikin etsittyä sitä meidän kadonnutta ketku kanaa ihan urakalla. Ei löytynyt, ei. Balsamiviidakko kuitenkin sai siinä sivussa kyytiä. Nyt siellä viidakon keskellä menee polkuja sinne tänne, tallattiinhan ja viikatoitiinhan sitä viidakkoa ihan antaumuksella monta päivää. Poikaset ovat varmaankin jo kuoriutuneet, jos sellaisia edes on tullakseen. Laskeskelin, että kolme viikkoa on kulunut siitä kun kana katosi. Voihan se olla, että joku peto on löytänyt kanan piilopaikan ja vienyt mukanaan. Toivottavasti ei, minä vieläkin odotan Tyytin palaavan. Nyt ei kana viime päivinä ole käynyt pörhistelemässä tallin pihalla, joten tämäkin voi olla merkki suden suuhun joutumisesta.Tai sitten ensikertalainen ei vaan osaa tuoda poikasiaan kotiin syömään. Vettä ja ruokaa on tarjolla Tyytille ja poikasille monessakin paikassa. Tällä viikolla alkaa nuo pahuksen sateet, en tahtoisi kanan ja poikasten paleltuvan jonnekin puskan alle. Toisaalta, kyllähän kana Suomen kesässä toimeen tulee. Polveutuuhan se villikanasta ja selviytymisvaistot ovat varmasti tallessa.. Ja meidän villiintyneet parimetriset balsamit antavat sille ja poikasille mahtavan suojan.
Lauantaina löysin meidän nuoren Into-kukon lantalasta lietteeseen jumittuneena. Poloinen oli ihan uupunut ja kylmissään. Ei enää auttanut lämpimällä vedellä pesu, Into kuoli muutama minuutti pelastumisensa jälkeen. Tuntui pahalta. Muutama päivä aiemmin kaksi kukkoa muutti Paukkajalle, toinen niistä oli Inton veli. Ja nyt sitten lähti Intokin, aivan liian aikaisin.
Koirien kanssa tein viikonloppuna pitkiä lenkkejä. Ja miksi en olisi tehnyt, ilma oli mitä parhain. Valitettavasti lenkkien jälkimainingit eivät olleet niin kivoja. Punkkeja siellä, punkkeja täällä. Itsestänikin sain pyydystää puolenkymmentä vipeltäjää. Yksi talven hyvä puoli on, että punkit katoaa. Ne ovat aivan turhia, ei niitä tarvita mihinkään. Vai keksiikö joku jonkun järkevän tavan hyödyntää punkkeja? Kunpa joku viisas keksisi aineen, jolla moinen otus voitaisiin hävittää kokonaan ja lopullisesti.
Liekki on taas aivan jumissa. Ilmeisesti on aika siirtää tamma pian öiksi talliin, kun sen herkkä hipiä ei kestä yhtään vesisadetta, vaikka lämpöasteita on ihan tarpeeksi. Nyt sitten taas verrytellään ja loimitellaan. Kesällä loimi niskassa!? Varsinainen säänkestävä suomenhevonen!
Sunnuntaina alkoi tokoagi2. Kaapon kanssa lähdimme innolla opiskelemaan. Ja mukavaahan se oli tietenkin taas kerran. Nyt onkin liikkeet jo vaikeampia kuin tokoagi ykkösessä, joudumme ihan tosissaan treenailemaan eikä vaan huuhailemaan. Hyvät pohjat saadaan kyllä ihan minne vain. Nenän käyttöä ja tottelevaisuutta, hoksaamista ja tasapainoa.
Rinon syksyistä ajanviettoa suunnittelen ja mietiskelen. Verijälkeä aloin sen kanssa opiskelemaan, niinkuin muidenkin koirien kanssa, mutta vähemmillä tavoitteilla. Syyskuussa alkaisi Kiteellä etsijäkoirakurssi. Etsijäkoira etsii kadonneita lemmikkejä, useinmiten koiria. Mietin, jos ilmoittautuisin. Voihan se olla, ettei siihen kurssille mahdu mukaan, mutta jos mahtuu, jaksaisinko sitoutua? Eihän tuo alkeiskurssi kestäisi kuin viisi viikkoa ja niiden viiden viikon ajan koulutusta on vain lauantaisin. Mutta jos tahtoo, että koira on hyvä työssään ja etenee, on harjoiteltava ahkerasti muulloinkin kuin lauantaisin. Hajuerotteluahan sillä on yksi kurssi takana. Jos nyt kävisimme tuon etsijäkoirakurssin ja tammikuussa jatkaisimme taas hajuerottelua erikoistuen ID-hajuerotteluun, niin eikös tuo ole merkki siitä, että Rino on ammattinsa löytänyt. Ja vielä sellaisen ammatin, josta se itse tykkää paljon. Eli nenänkäyttöammatin.
Kun nyt keksisi mitä se Kaapo haluaa tehdä sitten isona...
