Nenäguru

Hajuerottelun starttikurssi on saatu päätökseen. Itse asiassa kurssi loppui jo muutama viikko sitten. Kurssin vetäjä lupaili jatkokurssia ensi vuoden puolelle jo heti tammikuulle. Arvatkaapa ollaanko menossa? KYLLÄ! 

Rino tykkää ihan valtavasti hajuerottelutyöskentelystä ja niin minäkin. Tämä on erilaista kouluttamista, uutta oppii sekä koira että minä. Kummankin on pakko rauhoittua, koska häseltämällä hommasta ei tule yhtään mitään. Ja onkin ollut kiva huomata miten hyvin Rino osaa keskittyä, kun pitää lähteä hajua hajuradalta etsimään. Muuten onkin sitten sellainen höselö eikä malta rauhoittua, mutta kun hajurata otetaan esiin, koira rauhoittuu kuin napista painamalla.

Kesän ajan harjoittelimme tekniikkaa ns. turhalla hajulla eli hajulla, jota ei tarvitse koskaan oikeasti etsiä yhtään mistään. Anis oli meidän haju. Hajurata menee jo suvereenisti ja olemmekin aloittaneet maastotyöskentelyn harjoittelemisen. Koiran siis pitää etsiä ja ilmaista etsittävä haju maastosta. Harjoittelemme aniksen hajuisilla esineillä oikeaa tekniikkaa; koira etsii, koskee esinettä kuonolla ja menee maahan. Hieman vielä hakusessa tuo tekniikka, mutta eipä hätäillä. Harjoituksia vain lisää, niin kyllä se siitä.

Viikonloppuna ampaisen muutaman uuden purkin ostoon. On aika alkaa harjoittelemaan kanttarellien erottelua hajuradalta. Tänä syksynä emme ehdi vielä maastoon kanttarellien etsintään, mutta kanttarellit tuovat vaihtelua hajuradalle. Suppilovahverotkin tulevat meidän repertuaariin. Tarkoituksena on ottaa sienet haltuun ainakin hajuradalla ennen ensi vuoden jatkokurssia, missä haluan perehtyä ID-tunnistamiseen koiran kanssa. Silloin koira siis etsii ihmisen ominaishajun perusteella ihmisen. Ensin tämäkin tekniikka opetellaan hajuradalla ja lopulta ehkä joskus kaukana tulevaisuudessa minulla on ID-koira, joka kykenee etsimään kadonneita henkilöitä pelkän ominaishajun perusteella. Matka on pitkä ja kivinen mutta motivaatiota vielä löytyy.

Ensi syksynä alkaisi homekoirakoulutus. Muutamia mutkia on matkassa tuohon koulutukseen osallistumisessa. Ensinnäkin koulutus ei ole ihan tässä lähellä.. Siksipä nyt tähtäämme tuohon ID-hommaan, koska tuskin voimme tuonne homekoirakoulutukseen osallistua...

Tässä muutama video Rinon hajuratatyöskentelystä. Annan kädessäni olevasta purkista lähtöhajun aniksesta ja Rino etsii hajuradalla olevista lasipurkeista juuri sen, missä on samaa hajua. Rino on tarkka poika, se käy aina tarkistamassa kaikki muutkin reiät. Niissä on häiriöhajuja. Tällä kertaa muita mausteita; tilliä, rosmariinia ja basillikaa. Häiriöhajuja koira saa nuuskaista mutta ei merkata. Merkata saa vain anispurkin. Rino merkkaa pitkällä nuuhkulla.

Lopuksi hieman kanamaista asiaa. Minun uudet kanat muuttivat talliin. Pöljät vain keekoilivat yökaudet pihalla menemättä koppiin suojaan. Syömässä ja munimassa kävivät kopissa, muuten olivat ulkona satoi tai paistoi. Nyt yksi jos toinen aivastelee, vilustuivat mokomat. Tallissa parvi sai käyttöönsä Tatsin karsinan, ulkonakin pääsevät käymään. Mitään taisteluja uusien ja vanhoen kukkojen välille ei ole syntynyt. Sulassa sovussa ulkoilevat, joskin eri puolilla pihaa suurimman osan ajasta.. Meidän musta kukko vaihtoi puoluetta. Se taisi ihastua Marttaan ja Berttaan, noihin pussihousukanoihin. Siellä se musta kukko nyt isännöi uutta parvea, johon kuuluu kaksi muutakin nuorta kukkoa; Martti-Olavi ja Onni. Hyvin sujuu yhteiselo. Näinköhän mustalle kukolle pitää pian keksiä nimi, jos se jääkin vielä meille eikä naapurin pataan.. Musta-Pekka?

Viikonloppuna meidän Lissu ja Haloska muuttavat uuteen kotiin. Yritän vähentää noita hautovia kanoja, koska muuten hukumme ensi talvena tipuihin. Tilalle tulee kolme tehotyttöä. Tehotytöt kyllä munivat, mutta eivät haudo. Tehotytöt ovat alunperin asustelleet jossakin isossa munintakanalassa. Sieltä muuttaneet Joensuuhun kotikanalaan ja nyt sitten tulevat meille.. Töissä työkaverit ovatkin ennustaneet, että minusta tulee sellainen höperö kanamummo, jolta löytyy kanoja kaapeista ja kirjahyllystä. Ehkä en kuitenkaan ihan noin pahasti höpsähdä, mutta jos enemmän olisi tilaa, niin varmasti kanoja olisi enemmänkin. Erilaiset rodut ovat alkaneet kiinnostamaan paljon. Alkuun ajattelin pitäväni vain noita kiuruvetisiä, mutta vaikka ne aivan ihania kanoja ovatkin, sitä haluaa tutustua muihin rotuihin. Nyt kotkottajien määrä on jo karannut käsistä, onneksi kaikki eivät minulle jää. Kiuruveden kannan kanoja on kuusi (kahdeksan oikeasti, mutta ne kaksi muuttaa pian pois), saman rodun kukkoja neljä. Lisäksi brahma/faverolleja sekoituksia tai puhtaita neljä kanaa, kaksi silkkikanaa (joista toinen voi olla kukko) ja yksi orpingtonkukko. Ja viikonloppuna tulee ne kolme tehotyttöä eli Hy-Line Brown on näiden rotu. Lisäksi ne 14 yllätystipua, joista toivon mukaan kukaan ei jää talveksi meille vaan saavat jostain uuden kodin. En aio edes pataan kasvattaa kukkoja. Toivottavasti kaikki olisivat kanoja, niin niillä olisi edes jonkinlaiset mahdollisuudet saada uusi koti. Tai kanat ehkä saavat jäädä meillekin, aina muutama sopii johonkin parveen... Eli seitsemäntoista aikuista kotkottajaa tulee olemaan alkusyksyn pääluku. Onhan tuo paisunut, vuosi sitten oli neljä kanaa ja yksi äkäinen Boris-kukko.

Kanan kosto

Sanonta tyhmä kuin kana ei pidä paikkaansa. En voi käsittää mistä tuollainen sanonta edes on saanut alkunsa.. Kenties siitä, että kana ei suostu tekemään asioita ihmisen tahdon mukaan. Tämän sain kokea itsekin. Sanotaanko, että sainpahan opetuksen, jota en hevin unohda. Joskus ihmisen ei vaan kannata puuttua siihen minkä luonto on tarkoittanut.

 

Alkukesän yritin saada tuon meidän Tyytti-kanan pois haudontapuuhista. Parven isäntäkukot ovat sen veljiä, joten poikasten tulo ei olisi toivottavaa. Ei ennenkuin talvella, kunhan eri sukulinjaa oleva kukko ottaa parven haltuun.

 

Päivästä toiseen nostin kanan pois munakasan päältä ja päivästä toiseen kananeiti kiroili minulle aina yhtä painokkaasti. Kenellekään ei jäänyt epäselväksi mitä mieltä kana asiasta on. Eräänä päivän Tyyttiä ei näkynytkään. Etsin ja etsin, mutta en löytynyt. Muutaman päivän perästä arvelin sen joutuneen suden suuhun, kun vilaustakaan vaaleasta, täplikkäästä kanasta ei näykynyt. Mielessä pyöri myös, että jospa se kuitenkin olisi jossain hautomassa. Toivoin sitä, koska en halunnut äksyä kanaani menettääkään. 

 

Kun pihalla alkoi näkyä ihan järkyttäviä köntsiä, siis kananpaskaa, arvasin kanan olevan hautomapuuhissa. Silloin kana käy hyvin harvoin tarpeillaan, joten niillä köntsillä on kokoa. Ja ne haisevatkin niin maan penteleen pahalle. Kanaa alettiin etsiä uudestaan, ei löytynyt. Mutta piakkoin alkoi tulla näköhavaintoja. Kävihän se silloin tällöin juomassa ja syömässä. Mutta pesää emme vain löytäneet..

 

Viime viikonlopunna sitten niitimme balsamiviidakkoa ja yritimme epätoivoisesti löytää kanan ja kuoriutuneet poikaset. Omien laskujeni mukaan viikonloppuna tuli jotakuinkin se kolme viikkoa täyteen haudontaa. Ja mitäänhän emme löytäneet mistään. Tai punkkeja, hämähäkkejä ja luonnon lintuja löysimme, mutta emme yhtä isoa kanaa. Luovutin. Arvelin ketun vieneen kanamme. Löytäneen pesän ja syöneen pullean kanasen parempiin suihin ja jälkiruuaksi herkutellut muutamalla munalla. Se siitä sen kanan tarinasta.

 

Eilen, keskiviikkona, menin katsomaan mitä kanalaprojektille kuuluu. Minkälaisen muuttumisleikin se meidän vanha autotalli oli käynyt läpi jo yhdessä päivässä? Ja siellähän oli kolmelle ikkunalle aukot seinissä sekä kanoille kulkuaukot ulos tuleviin tarhoihin. Ja siellä oli jotain muutakin.. Kuulin piipitystä. Arvelin harhoja kuulevani, mutta lähdin kuitenkin tarkistamaan. Ja siellähän se kadonnut kananen kurkisteli vaihvikkaa lantalan takaa. Mahtavaa! En sittenkään ollut menettänyt valkoisten kanojen triosta ketään. Olin todella, todella iloinen, ymmyrkäisenä onnesta. Ilo ja onni muuttuivat äkkiä järkytykseksi, epäuskoksi ja joksikin muuksi sanoinkuvaamattomaksi tunteeksi. Emon takana ja ympärillä velloi pieni tipumeri. Mitä perk...!!! Lähempi tarkastelu osoitti, että niitä tipuja oli emon mukana niin monta, että oli aivan mahdoton edes laskea. Tipuja suorastaan vilisi silmissä. Keltaisia ja ruskeita höyhenpalloja siellä täällä kanaemon ympärillä. Kanaemo pörhäkkänä suojeli lapsiaan. Siinä sai koiratkin kyytiä, kun liian läheistä tuttavuutta tekivät.

 

Paniikki! Paniikki! Minulla oli vain sandaalit jalassa ja poikaset alkoivat kadota nokkospuskaan. Apua! Satasen ennätyksen varmasti tein juostessani takaisin talolle kipeällä jalallani. Sisällä etsin vimmoissani sukkia, eriparin sellaiset onneksi löysin. Harrille karjuin samalla, että pistää töppösiin vauhtia, tiput pitää saada kiinni. Ja hirmuista kyytiä alas tallille jahtaamaan pieniä tipuja turvaan sisätiloihin. Heikoimman poikasista laitoin paitani alle lämpimään, se oli selvästi ihan kylmissään ja jalatkaan eivät kantaneet vielä. Varmaankin nuorin koko pataljoonasta.

 

Ja tuntuihan tuo, että niitä tipusia sai poimia laatikkoon ikuisuuden, yksi... kaksi... kolme.... Epelit olivat aika hyviä piiloutumaan, neljä... viisi... kuusi.... Äkäinen emokana huusi sylissä välillä onnistuen siivellään antamaan kunnon iskun kasvoille seitsemän... kahdeksan... yhdeksän.... Lopulliset laskelmat antoivat tulokseksi kuusi keltaista tipua ja kuusi ruskeaa tipua. Tuollainen määrä untuvapalleroita oli lopulta laatikossa. Toivottavasti ketään ei jäänyt kyydistä. Emme puskissa nähneet enää ketään eikä piipitystäkään kuulunut, joten luotimme kaikkien mukana olemiseen. Eli kaksitoista.. Siis kaksitoista!!! Tämä oli varmasti Tyytin kosto! Ja muiden kanojen myös. Yhdessä olivat munineet kasan munia, jotka sitten tuo Tyytti hautoi suuttuessaan ainaiseen pesästä poistamiseen. Hautoi sitten kerralla suuremman määrän, nauroi partaansa varmasti näiden viikkojen aikana.

 

 

Pesäkin löytyi. Aivan lantalan takana menevän polun vierestä. Näkyvilläkin loppujen lopuksi, me vaan ei puusilminä huomattu. Kolme kuoriutumatonta munaa oli vielä pesässä. Emo ei varmaan enää malttanut hautoa, olihan vanhimmille jo saatava ruokaa. Pari päivää tiput tulevat toimeen ruskuaispussinsa avulla, sitten niiden on jo saatava ihan oikeaa ruokaa ja vettä.

 

 

Nyt tässä enää jännitetään selviääkö Rääpäle, tuo onneton pieni tipunen, joka joutui lähtemään emon alta liikekannalle aivan liian nopeasti. Eilen sillä ei ollut silmätkään kunnolla auki ja jalatkaan eivät kantaneet. Siellä se ketarat ojossa tiellä makasi. Siihen asti oli jaksanut emon perässä kömpiä. Ja tuon pienen tipusen hätääntyneet huudot varmaankin kuulin ensimmäisenä. Ja kun olin löytänyt poikueen, tuon poikasen huuto juoksutti minua vielä tallin takana kotvasen. En saanut paikannettua poikasta, ääni kimpoili pusikon ja lantalan kiviseinän välillä.. Heinikon seassa se varmaankin oli, koska kun Harrin kanssa tulimme takaisin tipujahtiin, Rääpäle löytyi tieltä. Siitä sen poimin paidan sisään lämmittelemään. Sisällä kanalassa sekin asettui emonsa alle ja tänä aamuna se sieltä elossa löytyi. Terhakampana kuin eilen, mutta vielä kuitenkin heikkona. Hunajan puuttuessa annoin poikaselle vähän melassilla terästettyä vettä. Jospa se siitä virkoaa vielä täysin. Enempää en luonnon toimintaan puutu, apua annan hädässä olevalle. Mutta jos tipusta ei ole eläjäksi, niin väkisin en yritä hengissä pitää..

 

Arvatenkin juoksen ketkaravia kanalaan heti töistä kotiin saavuttuani. On ne nuo pallerot vaan niin ihania. Vaikka niitä kaksitoista onkin!

 

 

Kanalaprojekti alkoi

Tästä se alkaa.. Hyllyjen purkua ja siivousta...

Sunnuntaina pidettiin yleiskatselmus. Mitä pitää ostaa, mitä pitää purkaa, mitä tarvikkeita tarvitaan... Uusi kanala tulee tallin päätyyn vanhaan autotalliin. Autotalli on viime vuodet toiminut puruvarastona. Nyt purut säilytetään vanhassa isossa liiterissä ja näin ollen uusi tila kanalalle vapautui. Kanalasta ei tule suuren suuri, tila on ehkä jotain 3x6m. Juuri sopivan kokoinen, ettei kanahulluus lähde enää yhtään enempää lapasesta. Nyt tuo vanha autotalli on tarkoitus kunnostaa ja eristää.

Kanalaan tulee maapohja, kolme sisähäkkiä, kapea käytävä sekä ikkunat ja ulosmenoaukot ulkotarhoihin. Maapohja saa päällensä turve/kutteri/olkipellettikerroksen. Munintakoppien tarvikkeetkin ovat jo kasassa, purettu hyllykkö pääsee uusiokäyttöön. Värinä erittäin käytännöllinen valkoinen. Juoma- ja ruokintasysteemejä mietin.. Juoma-astiat, jopa nuo automaatit, tuppaavat olemaan aina täynnä purua, kun kanat ruopsuttelevat sitä ympäriinsä. Samoin ruoka peittyy puruihin alta aikayksikön. Jotakin käytännöllistä ja helposti puhtaana pidettävää pitäisi keksiä...

Eilen siis purimme autotallista vanhat hyllyköt ja kuljetimme ylimääräiset tavarat pois. Tänään isäni on ollut ahkeroimassa kanalan kimpussa. Saa nähdä mitä siellä on tapahtunut...

Rakennusprojektit ovat ihania tiettyyn pisteeseen saakka. Siihen pisteeseen, ettei vielä uupumuksen ja stressin puolelle mene. Eli kivaa pitää olla. Edistymisen näkee koko ajan. Nyt vielä voi kuvitella mielessään, miltä uusi kanala näyttää. Totuus ei vastaa kuvitelmia, yleensä tulos on vielä hienompi. Niin kävi aikoinaan tallinkin kanssa.

Ja ettei rakennusprojektit jää liian vähiin niin tallissakin pitäisi tehdä remonttia. Liekin karsina vaatii uuden sementtikerroksen ja viikonloppuna kai sitäkin aletaan valaa...

Viidakkokana balsamiviidakossa

Kylläpäs taas viikonloppu hujahti ohi aivan mahdotonta vauhtia. Tuntuu kuin vasta eilen olisi ollut perjantai. Vapailla tulikin etsittyä sitä meidän kadonnutta ketku kanaa ihan urakalla. Ei löytynyt, ei. Balsamiviidakko kuitenkin sai siinä sivussa kyytiä. Nyt siellä viidakon keskellä menee polkuja sinne tänne, tallattiinhan ja viikatoitiinhan sitä viidakkoa ihan antaumuksella monta päivää. Poikaset ovat varmaankin jo kuoriutuneet, jos sellaisia edes on tullakseen. Laskeskelin, että kolme viikkoa on kulunut siitä kun kana katosi. Voihan se olla, että joku peto on löytänyt kanan piilopaikan ja vienyt mukanaan. Toivottavasti ei, minä vieläkin odotan Tyytin palaavan. Nyt ei kana viime päivinä ole käynyt pörhistelemässä tallin pihalla, joten tämäkin voi olla merkki suden suuhun joutumisesta.Tai sitten ensikertalainen ei vaan osaa tuoda poikasiaan kotiin syömään. Vettä ja ruokaa on tarjolla Tyytille ja poikasille monessakin paikassa. Tällä viikolla alkaa nuo pahuksen sateet, en tahtoisi kanan ja poikasten paleltuvan jonnekin puskan alle. Toisaalta, kyllähän kana Suomen kesässä toimeen tulee. Polveutuuhan se villikanasta ja selviytymisvaistot ovat varmasti tallessa.. Ja meidän villiintyneet parimetriset balsamit antavat sille ja poikasille mahtavan suojan.

Lauantaina löysin meidän nuoren Into-kukon lantalasta lietteeseen jumittuneena. Poloinen oli ihan uupunut ja kylmissään. Ei enää auttanut lämpimällä vedellä pesu, Into kuoli muutama minuutti pelastumisensa jälkeen. Tuntui pahalta. Muutama päivä aiemmin kaksi kukkoa muutti Paukkajalle, toinen niistä oli Inton veli. Ja nyt sitten lähti Intokin, aivan liian aikaisin.

Koirien kanssa tein viikonloppuna pitkiä lenkkejä. Ja miksi en olisi tehnyt, ilma oli mitä parhain. Valitettavasti lenkkien jälkimainingit eivät olleet niin kivoja. Punkkeja siellä, punkkeja täällä. Itsestänikin sain pyydystää puolenkymmentä vipeltäjää. Yksi talven hyvä puoli on, että punkit katoaa. Ne ovat aivan turhia, ei niitä tarvita mihinkään. Vai keksiikö joku jonkun järkevän tavan hyödyntää punkkeja? Kunpa joku viisas keksisi aineen, jolla moinen otus voitaisiin hävittää kokonaan ja lopullisesti.

Liekki on taas aivan jumissa. Ilmeisesti on aika siirtää tamma pian öiksi talliin, kun sen herkkä hipiä ei kestä yhtään vesisadetta, vaikka lämpöasteita on ihan tarpeeksi. Nyt sitten taas verrytellään ja loimitellaan. Kesällä loimi niskassa!? Varsinainen säänkestävä suomenhevonen!

Sunnuntaina alkoi tokoagi2. Kaapon kanssa lähdimme innolla opiskelemaan. Ja mukavaahan se oli tietenkin taas kerran. Nyt onkin liikkeet jo vaikeampia kuin tokoagi ykkösessä, joudumme ihan tosissaan treenailemaan eikä vaan huuhailemaan. Hyvät pohjat saadaan kyllä ihan minne vain. Nenän käyttöä ja tottelevaisuutta, hoksaamista ja tasapainoa.

Rinon syksyistä ajanviettoa suunnittelen ja mietiskelen. Verijälkeä aloin sen kanssa opiskelemaan, niinkuin muidenkin koirien kanssa, mutta vähemmillä tavoitteilla. Syyskuussa alkaisi Kiteellä etsijäkoirakurssi. Etsijäkoira etsii kadonneita lemmikkejä, useinmiten koiria. Mietin, jos ilmoittautuisin. Voihan se olla, ettei siihen kurssille mahdu mukaan, mutta jos mahtuu, jaksaisinko sitoutua? Eihän tuo alkeiskurssi kestäisi kuin viisi viikkoa ja niiden viiden viikon ajan koulutusta on vain lauantaisin. Mutta jos tahtoo, että koira on hyvä työssään ja etenee, on harjoiteltava ahkerasti muulloinkin kuin lauantaisin. Hajuerotteluahan sillä on yksi kurssi takana. Jos nyt kävisimme tuon etsijäkoirakurssin ja tammikuussa jatkaisimme taas hajuerottelua erikoistuen ID-hajuerotteluun, niin eikös tuo ole merkki siitä, että Rino on ammattinsa löytänyt. Ja vielä sellaisen ammatin, josta se itse tykkää paljon. Eli nenänkäyttöammatin.

Kun nyt keksisi mitä se Kaapo haluaa tehdä sitten isona...

Kuvioissa uusi mies

Ystäväni ehkä järkyttyvät, mutta olen todellakin rakastunut vieraaseen mieheen. Ihanaan, ujoon mutta kiinnostavaan nuorehkoon mieheen. Vielä en kovin uskaliaasti voi lähestyä, onhan tuo sydämmeni valittu aika ujon puoleinen. Tänään sain kuitenkin halata, ja kylläpäs tuntui ihanalta. Tänne blogiin uskallan tunteistani kertoa, koska hän ei näitä lue. Pikkuhiljaa tutustumme, olemmehan tunteneet vain pari päivää. Luulen, että tunteeni syvenevät entisestään, kunhan tuon ihanan ja huomioivan miehen kanssa pääsemme paremmin juttuun. Esittelen nyt uuden rakkaani, Marttiolavi on hänen nimensä. Marttiolavi yhteen kirjoitettuna.

Marttiolavi on vielä nuori, vain muutaman kuukauden ikäinen. Hän ei edes opettele vielä laulamaan. Marttiolavi on rodultaan orpington ja hän kasvaa suureksi mieheksi.

Marttiolavin mukana meille keskiviikkona muutti muitakin uusia asukkaita. Kaksi silkkikanaa, Töyhtö ja Hyyppä nimiltään.. Hyyppä tosin saattaa olla kukkokin, on rokkitukka vielä niin nuori ettei varmaksi voi sanoa. Hilima ja Onni, nuoret kiuruvetiset sekä kaksi isoa kanaa Martta ja Bertta. Martta ja Bertta edustavat brahma- ja faverollekanojen sekoituksia.

 Hilima yläkuvassa ja alakuvassa Bertta (vaalea), Martta (musta) ja Töyhtö (rokkitukka)

Kyllä me ensi talvi munissa pysytään.. Munivia kanoja on yhteensä yhdeksän, nuorikoita neljä. Nekin varmaan jo talven aikana alkavat munia. Valkoisten kanojeni triosta yksi on ollut jo kolme viikkoa puskassa hautomassa. Kerran sen näin viime viikolla pihalla, mutta eihän se minulle pesäänsä näyttänyt. Näinä päivinä pikkuiset tiput kuoriutuvat, jos ovat kuoriutuakseen. En kyllä olisi tipuja halunnut, parven kukot ovat piiloutuneen kanasen veljiä. Nyt syksyllä vasta parvet erotellaan ja erisukuinen kukko saa jatkaa sukuaan. Eli tuo Onni. Onni saa rouvikseen vaaleat kanat Nyytin, Myytin ja Tyytin sekä uuden kanasen Hiliman. Nykyiset pääkukot Kaarle ja Eetvartti saavat vanhat rouvat parveensa sekä muutaman silkkikanan nyt alkuun. Jätit jäävät keskenään ja Mauriolavin haaremiin kuuluvat Martta, Bertta, Impi ja Lempi. Impi ja Lempi ovat meillä kuoriutuneita brahma/faverolleja. Lempin entinen nimi oli Vertti, mutta eihän tuollainen nimi kananeitoselle sovi.

 Ylhäällä Töyhtö ja Hyyppä, alhaalla nuori Onni-kukko

Uuden kanalan rakennusprojekti odottelee tekijäänsä. Piakkoin sitä on pakko alkaa rakentamaan. Vielä pärjäävät hyvin ulkotarhoissa ja kesäkanalaloissaan, mutta ilmat viilenevät pian. Uuden kanalan puolelle tulee kolme häkkiä ja vanha kanala jää hätävaraksi. Toivottavasti sitä ei tarvitse käyttää, koska sähkölaskut ovat hurjia pakkasten aikaan. Vanhaa kanalaa täytyy lämmittää pattereilla läpi talven...

Huomenna alkaa hevosten talvitarhojen teko.. Sieltä se nimittäin saapuu. Se talvi siis..

Syksyn keltaiset lehdet... (13.08.2014)

Syksy saapuu. Alkusyksy on vuodenajoista ihanin. Lämpimät ja kirkkaat päivät, keltaiset lehdet, raikas syksyn tuoksu. Huumannuttavaa! Syksyllä tulee tallusteltua metsissä tuntikaupalla, ihan vaan huvikseen ja ihmetellen muuttuvaa luontoa. Silloin tällöin matkan varrelta nappaisee suuhunsa muutaman puolukan ja taskuun ihanat suppilovahverot. Mitä kauemmaksi kesästä mennään, ilma viilenee. Aamuisin pohjoisen tuuli saa jo posket punaisiksi mutta päivän valjetessa auringon lämpö vielä kuitenkin voittaa hetkiseksi. Kuivaa aamukasteen kellastuneen pitkän ruohon päältä...
Puut vaihtavat juhlapukuaan, alkaa ne viimeiset pirskeet ennen talven tuloa. Keltaista, punaista, oranssia.. Värit lyövät leiskuen kilpaa toistensa kanssa, kun syksyinen auringonlasku kultaa pellon vieressä olevan metsikön. Hämärtyy, puiden silhuetit erottuvat vaivoin toisistaan. Viilenee. Hiljenee.
Aamulla maa on kuurassa, ruohikko rapsaa askelten alla. Pienet lätäköt ovat kauniissa riitteessä, hauras jää on yön aikana valloittanut veden pinnan. Pieni painallus sormella ja jää ritisee paljastaen altaan kylmä veden. Ilma on raikas, on helppo hengittää. Syksyn raikas tuulahdus tuo eloa ihmiskehon joka ikiseen sopukkaan ja tuntuu, että jaksaa mitä vaan.
Jaksaa jopa niin paljon, että innostuu harrastamaan uusia asioita. Tai ainakin suunnittelemaan uusia harrastuksia. Toiveissa on, että aika riittäisi palata kuntosalille. Jos siellä edes muutaman kerran viikkoon ehtisi pyörähtämään, olisihan se parempi kuin ei mitään. Työpäivän jälkeen olisi hyvä saada veri kiertämään hartioissa.
Syyskuussa alkaa Dobo, se on ihan varmaa. Sitä en enää vain suunnittele. Ja tästä harrastuksesta olen ihan erityisen innoissani. Yhteistä tekemistä minulle ja koirille ja plussana oman rangan venyminen ja lihaskunnon paraneminen.
Viime keväänä aloittelimme Rinon kanssa vetohommia. Ihan vaan kevyesti, potkurilla potkuttelin valjaissa olevan koiran perässä. Kesän ajan jatkoimme harjoittelua cani-crossing-tyyppisesti ja ensi talvena ajattelin uskaltaa suksilla koiran perään. Eli valjakkohiihtoa. Saa nähdä hiipuuko innostus ensimmäiseen kertaan, kun sukset pujottelen jalkaani?
Syksyisiin ikiharrastuksiin kuuluvat tietysti lenkkeily koirien kanssa sekä ratsastus. Nämä harrastukset estävät minua muumioitumasta, jos noista muista en niin jaksa kiinni pitääkään.
Vaikka ahdistaakin, että ihana kesä lomineen on jo ohi, niin toisaalta en malta odottaa hetkeä, kun saa pukea villasukat ensimmäistä kertaa jalkoihinsa. Ihanat, pehmeät, lämpimät villasukat. Ja sitten voikin jo sujahtaa peiton alle ja ottaa hyvän kirjan käteen. Uppoutua mielikuvitusmaailmaan, rauhoittua päivän kiireiden jälkeen, ehkä vähän syödä suklaatakin siinä sivussa... Ulkona ulvova tuuli ja kattoon ropiseva sade alkavat väkisinkin väsyttämään ja pian sitä onkin tyytyväisenä unten mailla unohtaen, että aamulla täytyy herätä pimeään, märkään ja ankeaan loppusyksyn aamuun...
Syksyn loppupuolen sitä vaan rämpii horroksessa yrittäen selvitä pimeydestä, väsymyksestä ja masennuksesta. Ensilunta odottaa kuin kuuta nousevaa. Ja kun nuo ensimmäiset hiutaleet hiljalleen leijailevat taivaalta maahan tuntuu kuin paino nostettaisiin hartioilta.  Lumi kirkastaa sekä mielen että maan.
Paljon odotan tältä syksyltä ja toivon, että saan jostain lahjaksi lisätunteja kellooni. Tahdon tehdä niin monia asioita ennen kuin kaamosväsymys iskee täysillä päälle. Sitten voinkin nukkua muutaman kuukauden talviunta niinkuin karhu omassa kotisessa pesässään. Viisainta kuitenkin elää ensin tämä ihana kesä loppuun ennenkuin alan masentumaan loppusyksyn pimeydestä. Siihen on vielä pari kuukautta aikaa. Ahmin auringonvaloa varastoon niin että jaksan taas laahustaa kaamoksen läpi.

Suorituspaineitako? (Elokuu 2014)

TOKOA
Viimeksi kirjoittaessani hehkutin innoissani miten hieno koira tuo Rino onkaan. Putosinpa maanantaina pilvilinnoista ryminällä alas. Koirahan ei ole sen huonommaksi muuttunut, samanlainen kuin ennen. Minä vaan olin jo melkein unohtanut millainen höyrypää se osaa joskus olla. Ja olin unohtanut itsenikin, sen kuinka reagoin itse noihin tilanteisiin.
Viime ajat on mennyt hyvin, koira on ollut harvinaisen rauhallinen, keskittynyt ja motivoitunut siihen mitä ollaan milloinkin tehty. Niinpä sitten ajattelin, että otanpa Rinon mukaan toko-harjoituksiin Kaapon sijasta. No, eihän se mennyt niinkuin elokuvissa. Rino ehti jo koulutuspaikan parkissa ottaa kierroksia. Autosta ulos päästyään silmät pyöri taas kuin hedelmäpeli, pää viuhtoi sinne tänne, kun piti koko paikkaa, kaikkia ihmisiä ja koiria pitää silmällä. Ja miten paljon puita lähettyvillä, jotka olisi heti pitänyt päästä merkkaamaan. Minä olin vain se pakollinen paha, joka roikkui hihnan päässä kiinni ja esti koiraa toteuttamasta itseään. Vinkumista ja völinää, rauhattomuutta. Keskittymiskyvyn puutetta. En saanut mitään kontaktia, vilkaisi minuun äkkiä ja sitten oli aivan pakko jo taas vilkuilla ympärilleen. Taas pieni vilkaisu ja heti perään katseen harhailu ympäri ämpäri rekisteröiden kaiken mitä ympärillä tapahtui. Koiran aistit näyttivät terävöityvän, koska se huomasi pienimmätkin asiat. Mutta ei minua, varsin isoa asiaa. Olinhan se sama vanha tuttu juttu..
No jossain vaiheessa se sitten rauhoittui, huomasi minun kädessä olevan pallon. Tehtiin muutama perusasento harjoitus. Ihan hyvin sen tekikin, kuulemma pientä poikittamista vain persiillä ulospäin. Helposti korjattavissa, kunhan vaan kiinnitän palkkion antamiseen huomiota eli mistä ja minne se annan. Seuraavaksi olikin maahanmeno vauhdista. Alas-käskyllä Rino pudottautuu seisovilta jaloiltaan makuulle. Paitsi ei nyt. Katsoi vaan nopeasti minua ja kauemmin muita, aivot ei tainneet ottaa vastaan mitään informaatiota minulta. Vain ympäröivistä ärsykkeistä. Käsimerkit siis mukaan. Ei kylläkään keskisormi vaikka teki kyllä mieli osoitella silläkin! Eli kädellä ohjaten koira alas. Toimi. Sitten kouluttaja käski tehdä maahanmeno paikaltaan ja tietenkin koira vaan töllötti minua suurin silmin. Kouluttaja totesi ettei koira osaa. Ei ilmeisesti osaakaan ainakaan häiriössä. Kyllähän se kotona tekee vaikka etu- ja takaperin ja ihan pienestä vinkistä. Ja tämä tuli näytettyä toteen kotona samana iltana. "Rino alas" ja koira sukelsi maahan silmänräpäystä nopeammin. Hohhoijaa!!
Loppuminuutit koira köllötteli ruohikolla katsellen rauhallisesti muita. Rauhallisesti huom! Joko tuo rauhoittuminen oli todellista edistymistä tai sitten suunnaton helle ja alkuhetkien vouhkaaminen alkoi painaa reisissä ja koira oikeasti väsähti. Miten vain, tuohon oli hyvä lopettaa. Kotona kyllä jaksoi illan viiletessä riehua  Kaapon kanssa niin, että tanner tömisi.
Siinä illan mittaan sitten masentuneena ja maani myyneenä mietiskelin, että mitäs nyt? Entäs jos Rino käy aina kierroksilla, kun tehdään asioita jossain muualla kuin kotona? Vai rauhoittuuko ajan myötä, kun tottuu uuteen paikkaan? Mutta kun niitä uusia paikkoja tulee aina vaan lisää ja lisää? Pitäiskö minun ottaa nyt tehokuuri ja väen väkisin raahata koira milloin minnekin? Vai jättää haaveet BH:n suorittamisesta? Tai muista kokeista? Tällä kertaa koiralle ei kuitenkaan tullut stressiripuli niinkuin alkukesästä (jolloin myöskin päätin, että Rinosta tulee pelkkä kotikoira...). Nyt vain kävi muuten kierroksilla.

PAINEISTETTU
Tärkeintähän tietenkin on koiran terveys olipa se sitten henkistä tai fyysistä sorttia. Onko järkeä ehdoin tahdoin altistaa koiraa stressaaville asioille, jos ei todellakaan ole pakko? Jos koira rakastaa nenänkäyttötyöskentelyä omassa kivassa yksinäisyydessään, niin miksi ei sitten sitä harrastettaisi? Miksi sinne kentille pitäisi päästä mittelöimään? Ei ne meriitit ole koiran mitta. Eikös kuitenkin arkikäyttäytyminen ole kaiken a ja o? Pitäähän koiran kanssa pystyä elämään ihan normaalia elämää. Ne kentät ovat kuitenkin hyvin pieni osuus siiTä normaalielämässä. Mitä sitten, jos ei mitään BH-koetta koskaan edes yritetä. Mitä se haittaa? Vähemmän stressiä sekä minulle että koiralle.
Taustalla kuitenkin kummittelee "koirayhteiskunnan" paineet. Täytyy kouluttaa, täytyy aktivoida, täytyy käyttää näyttelyissä, täytyy kilpailla, täytyy saada meriittejä ja titteleitä roppakaupalla. Koira ei olekaan enää vain koira vaan harrastusväline ja statussymboli. Tietyissä piireissä sinä ja koirasi ette ole mitään, jos ette  juokse näyttelyissä tai harrasta jotain lajia niittäen mainetta ja kunniaa. Enää ei riitä ilo ja nautinto, mitä koiran kanssa touhuillessa tuntee. Täytyy olla päämäärä ja sen päämäärän saavuttamiseen on tehtävä töitä hampaat irvessä itkupotkuraivareiden saattelemana. Paineita eivät helpota kasvattajien asettamat kriteerit; koiralla täytyy tehdä sitä ja tätä, käyttää näyttelyissä, saada myös kasvattajalle niitettyä mainetta ja kunniaa. "Myydään vain harrastavaan kotiin..."
Kukaanhan ei tietenkään oikeasti painosta minua tekemään yhtään mitään koirieni kanssa. Se olen ihan minä itse tuolla oman pääni sisällä luonut nämä suorituspaineet.. Ei kasvattajat, ei toiset koiraharrastajat tai kukaan muu. Ihan itse vaan. Ja ihan itse vaan minun olisi päästävä tästä jokseenkin sairaasta suorittamisesta eroon ja vain harrastaa ihanasta harrastuksesta nauttien. En tahdo muuttua sellaiseksi totiseksi koirankouluttajaksi, joita joskus (tai valitettavasti aika usein) näkee tuolla kentillä. "Pakko saada tuloksia ja pian"-asenteella olevien ohjaajien koiratkaan eivät aina näytä nauttivan töistään. Tekevät koska on pakko. Koska vaihtoehtoja ei anneta. Joskus todella kovilla pakotteilla koira laitetaan tekemään tietty liike oikein. Sellaiseksi koiran kouluttajaksi minä en tahdo. Yhdessä tekemisen täytyy olla hauskaa molemmille!!

KISSA KIITOKSELLA ELÄÄ
Kuinkas sitten motivoida koiraa tekemään asioita, joita se ei joskus ja joissakin tilanteissa haluaisi tehdä? Koirahan tahtoo miellyttää omistajaansa (ainakin yleensä), ja tätä miellyttämisen halua me käytämme hyväksemme koiria kouluttaessamme. Koira tykkää saalistaa ja sitäkin käytämme hyväksi kouluttaessamme noita ihanan rakkaita karvaturreja . Koira "saalistaa" makupaloja tai leluja eli niitä palkkioita. Ja tämän palkkion perässä koirat tekevät kerta toisensa jälkeen "temppuja", joita opetamme niille. Hiomme liikkeet täydellisiksi. Ja jossain vaiheessa liike päätyy koiran lihasmuistiin ja se osaa hommansa vaikka silmät ummessa. Koira muistaa, koira oppii.
Meillä tehdään näin:
Ruokaa koirat eivät saa ottaa ilman lupaa. Ne osaavat odottaa. Ja odottamisesta palkkioksi ne saavat ruokaa. Ruoka-annoksen saa tekemällä myös jonkun muun tempun. Kaapon kanssa harjoitellaan perusasentoa, Rino pudottautuu maahan ja Rinja tekee milloin mihinkin liikkeeseen jäykän selkänsä kanssa taipuu. Jos koirat odottavat ulospääsyä, ja meillähän koirat joutuvat odottamaan lupaa ennenkuin saavat mennä ulos ovesta, silloin paras palkka on lupa mennä ulos.
Luoksetulossa käytän palkkana lelua, koska varsinkin Rinon se lelu saa etenemään todella vauhdikkaasti. Jos koiran pitää pysyä rauhallisesti aloillaan vaikkapa paikkamakuussa, nakkelen makupaloja maahan koiran tassujen väliin. Jos yritän rauhoittaa liian innokkasta ja siten helposti edistävää koiraa, käytän naksutinta. Jostain syystä koira rauhoittuu, kun odottelee naksauksen jälkeistä palkkaa.
Maastossa täällä-kutsuun vastattuaan koira saa palkinnoksi kehuja, käpyjä ja keppejä eli siellä on helppo aloittaa leikki maasta löytyvillä palkkioilla. Täällä!-Ilakointi-Käpy/Keppi tekniikalla olen saanut koulittua koiristani melkoisen varmoja luokse saapujia, olipahan siellä nenän kantaman päässä sitten jänis taikka hirvi. Käskystä koirat kääntyvät melkein ilmassa ympäri ja palaavat hippulat vinkuen kivan ja riemuissaan kiljahtelevan emännän luo ja leikki voi alkaa...
Lenkillä siis pidän metsässä kulkiessa koiria vapaana. Jos en näe mitä seuraavan mättään takana on, käsken koirat taakseni kävelemään. Siinä ne rinta rinnan takanani kulkevat, kunnes saavat taas luvan revitellä.
Kanoja meillä ei jahdata, siihen ei koirilla ole lupaa. Alkuunhan ne sitä yrittivät, mutta ehdoton kielto ja johdattelu muuhun mukavaan tekemiseen tehosi nopeasti. Nyt ne seurailevat kanojen touhuja ihan vierestä mutta kuitenkin koskematta. Joskus pieneen hyppelyyn saattavat innostua, mutta todella harvoin.
Kun ruuan jälkeen kysymme koirilta, pestäänkö hampaat?, hetkessä kaikki töröttävät asennossa kulmakaapin edessä ja odottavat puruluitaan. Emme voi normaalitilanteissa enää käyttää sanoja hammasharja, pestä tai hampaat, koska koirat töröttävät taas kulmakaapilla. Pettymys on kova, jos puruluita ei olekaan.
Ja osaavathan koirani perusasennon, seuraamisen, mennä maahan, istua ja odottaa paikallaan sekä noiden perusliikkeiden variaatiot. Ainakin tutussa häiriöttömässä ympäristössä. Myös käskyt eteen, seis, seiso, etsi ukko ja näytä ukko ovat hallinnassa. Etsi jälki!, kyllä.. Etsi lelu!, aivan varmasti! Missä pallo?, no totta hemmetissä ne tietävät missä pallo on! Katso, hyppää, puomi.. Taas lisää opittuja asioita. Kaada keila!, kyllä erittäin tarpeellinen keilauksessa..
Eli nehän osaavat jo vaikka mitä enemmän ja vähemmän tarvittavia taitoja. Kyllä minä niitä siis oikeasti olen ilmeisesti opettanutkin. Eivät ne itsestään tuollaisia opi. Ehkäpä minä turhaudun ihan turhaan, jos koirani ei osaa jotain. Se on vasta muhimassa koiran mielessä ja toisto toiston perään oppi vahvistuu ja toivottavasti sitten joskus palat loksahtavat paikoilleen ja yhteistyö toimii saumattomasti. Pitäis osata ottaa tämäkin homma löysin rantein. Malttaa mielensä eikä odottaa heti kaikkea mulle tänne nyt!





Ehkäpä minun pitäisi olla tyytyväinen siihen, että kaikki kolme ovat mahtavia kotikoiria. Ne eivät ole vihaisia kenellekään, eivät riehu silmittömästi kaataen tieltään kaiken mikä vastaan sattuu tulemaan. Ne osaavat rauhoittua kotona. Kun ei ole mitään tekemistä, koiratkin lepäilevät. Ne eivät tappele keskenään. Joskus joku pieni riita voi olla, mutta ovat siltikin hyvinkin tiiviisti yhteenpelaava lauma. Hihnalenkkeily onnistuu, kukaan ei vedä minua kumoon. Vaikka yleensä joukossa tyhmyys tiivistyy, niin silti saan hallittua kaikki kolme yhtäaikaa. Mahtava tunne ohittaa vastaan tuleva räyhäävä koira omistajineen, kun kaikki kolme kulkevat kiltisti mukanani. Kyllä niitä toinen koira kiinnostaa, palavat halusta mennä sen luo tai rähistä takaisin. Mutta eivät kuitenkaan sitä tee. Joten aamen ja kiitos! Kaikki tämän sujuvan yhteistyön ja vaivattoman arkiolemisen lisäksi tuleva on bonusta.
Ollaan onnellisia noista omista ihanan raivostuttavista karvaturreista ja muistetaan, että yhteinen aika voi olla lyhyt. Ei pilata sitä aikaa turhalla vouhkamisella. Harrastetaan, jos se on kivaa tai nautitaan elämästä täydellisen kotikoiran kanssa!

Kesäpuuhaa (Heinäkuu 2014)

Voi että minä tykkään tuosta koirasta. Siis Rinosta. Mahti äijä! Koira, joka oikeasti tekee (melkein) kaiken, mitä siltä pyydetään. Ja sata lasissa tietenkin.
Keskiviikkona oli hajuerottelun toiseksi viimeinen kontaktikerta. Mukana meillä oli oma hajurata, jossa purkeille neljä reikää. Neljä keitettyä ja "hajutonta" lasipurkkia sekä haju eli anis (tekniikan opettelua varten merkityksetön haju valittuna). Kasasin pihalle hajuradan. Yhteen purkkiin hajua, loput tyhjäksi.. Ensimmäisellä kierroksella laitoin hajupurkin ensimmäiseksi ja annoin Rinon "impata" sitä viisi kertaa. Joka kerralta palkkaus. Irene, meidän kouluttaja, sekoitti purkit. Palattiin radalle ja koira merkkasi hajupurkin haistellen ensin pikaisesti tyhjät purkit. Jokaisen sekoituksen jälkeen koira haisteli tyhjät purkit ja ilmaisi hajupurkin merkkaamalla sen pitkällä nuuhkulla. Tehtävää vaikeutettiin ja laitettiin yhteen purkkiin häiriöhaju eli yksi kurssilaisista kävi pudottamassa pienen kiven yhteen purkkiin. Taaskaan ei ollut Rinolla mitään ongelmaa. Häiriö ja tyhjät purkit ohitettiin pikaisella nuuskauksella ja hajupurkki sai aikaan normaalin merkkauksen. Taas vaikeutettiin ja lisättiin toinen häiriöhaju eli toinen kurssilaisista kävi pudottamassa kiven yhteen tyhjään purkkiin. Rino palasi radalle. Ohitti ensimmäisen purkin eli häiriöhajun. Merkkasi toisen purkin eli hajupurkin. Sai palkan. Kävi vielä tarkistamassa pikaisesti kaksi viimeistä purkkia (tyhjä ja häiriö) ja palasi vielä kerran merkkaamaan oikean hajun. Voisiko enää paremmin mennä?? Olin niin ylpeä koirastani. Aivan mahtavaa nenänkäyttöä omalta ADHD:ltä. Tämä on selvästi Rinon homma. Oli itse rauhallisuus koko ajan, keskittyi tekemiseen ja suoriutui mainiosti.
Eilen tein vielä muutaman harjoituksen hajuradalla vaihdellen häiriöhajuja. Muina häiriöhajuina olivat basillika, tilli ja paprika. Ensimmäisellä kierroksella koira hieman mietiskeli ja nuuskaisi ensimmäsitä häiriöhajua kauemmin. Katsoi minua ymmällään mutta siirtyi purkilta oikealle hajulle ja merkkasi sen. Jälleen sekoitin ja hämmensin purkkeja eri järjestykseen. Ei mitään ongelmaa. Rino nuuskaisi häiriöpurkit nopeasti ja siirtyi merkkaamaan oikean purkin. Hymyilytti :) Nyt saammekin alkaa opettelemaan sen tietyn hajun etsintää maastossa ja sitä kuinka nuo maastosta löytyneet hajut merkataan. Merkkaustyyliksi ajattelin maahanmenoa ja pään laskemista etutassujen väliin.. Mutta eipä ole ihan helppo homma opettaa Rinolle tuota. Pää ei tahdo laskeutua houkuttelemallakaan alas asti.. Katsellaan nyt miten käy. Rino osaa hissiliikkeen alas ja tuohon pitäisi ketjuttaa pään alas laskeminen. Jos ei onnistu helposti, jätän sikseen, koska en halua pilata tuota hissiliikettä turhautumisella..
Kaapon kanssa kävimme alkuviikosta Tokon alo-avo-kurssin ensimmäisellä kontaktitunnilla. Eipähän me päästy puusta pitkään, kun kouluttaja huomautti Kaapon pyllyn käytöstä. Tai siis käyttämättömyydestä. Siispä kotiläksyksi saimme pyllyharjoituksia hioaksemme perusasennon täydelliseksi. Nyt sitten jumpataan pyllylihaksia :)
Rinolla oli toinen hammaslääkärikäynti. Ei se poika ainakaan pelkopurija ole. Jo KEK:n ovella se muisti edellisen käynnin ja viimeistään eläinlääkärin huoneessa koira oli peloissaan. Eläinlääkärin lähentyessä sormineen Rinon hampaita, Rino istuutui ja nojasi aina vaan enemmän ja enemmän taaksepäin. Lopulta se ei enää päässyt pakoilemaan vaan joutui antamaan hampaansa tarkasteltavaksi. Jos Rino olisi pelkopurija, olisi se ihan varmasti tuossa vaiheessa puraissut, sen verran paineistetun näköinen se oli. Mutta Rino onkin rehellinen ja fiksu koira, vaikkakin välillä liian vauhdikas.
Tumpelo on tosiaankin lakannut peruuttelemasta. Sillä voi ajaa ihan normaalisti lenkkiä. Mikä lie ollut välivaihe. Rannassa menee aivan mahtava tie kunnon kohottamista varten. Sitä pitkin on turvallista varsallakin ajaa..
Yksi valkoinen kana on kadonnut kuin tuhka tuuleen. Onkohan sen vienyt joku peto vai onko se pirulainen jonkun puskan alla hautomassa? Parempi ettei ole, on noita lintuja jo ihan tarpeeksi. Tai jos sieltä tulee tipuja, niin kaikkien on paras olla kanoja! Kukkoja muutenkin joutuu taas harventamaan, kaksi ainakin ainakin pitää hävittää, kiuruvetiset kukot. Myös kaksi jättikukkoa odottelisi uutta majapaikkaa.. Jos niille ei löydy ottajaa, kasvatan ne isoksi ja naapuri saa ensi keväänä niistä kunnon paistit. Miksi noita kukkoja pitää siunaantua aina vaan lisää? Ja miksi noiden maattarien pitää olla tuollaisia hautomakoneita?
Viime viikonloppuna olin talkoolaisena meidän rotikkayhdistyksen ja aussieyhdistyksen yhteisvoimin järjestämillä MH-kuvauspäivillä. Kivaa ja mielenkiintoista. Kipinä syttyi. Omankin koiran haluan viedä kuvattavaksi jonakin päivänä...

Iloja ja suruja (Heinäkuu 2014)

Kesäloma alkoi ja loppui. Heti loman alussa elikkä tiistaina suoritettiin Kaapon kanssa Tokoagi 1-tentti. Ajattelin, ettei sitä läpäistä kuitenkaan, harjoittelu oli ollut aika minimaalista ja omien tapojeni orjana johdattelin koiraa koko harjoitteluajan. Ja sitten tentissäpä pitikin ilman johdattelua tehtävät suorittaa. Uups! Pelkällä käskyllä.. Uups uups uuups!!! Mutta hyvinhän me kuitenkin suoriuduttiin pisteillä 12/15. Vinkiksi saatiin harjoitella muutamaa liikettä Tokoagi 2 kurssia varten. Taakse menemisessä Kaapo toppasi täysin, kun se käsi ei jäänytkään sinne selän taakse herkkua antamaan. Seisoi, ei istunut niinkuin piti. Uusi yritys ja Kaapo ei suostunut liikkumaan paikaltaan. Miksi olisi, eihän minulla ollut namia kädessä millä johdattaa. Oma moka! Täytynee näihin omiin maneereihin kiinnittä hiukan enemmän huomiota. Olen nimittäin tuskaillut, että Kaapo on liian kiinnittynyt palkkakäteen eikä tee yhtään mitään, jos ei namilla johdattele. Miksiköhän??? Viime treenit olemmekin suorittaneet lelulla motivoiden. Ja hyvin on mennyt. Lelun ei tarvitse olla koko ajan näkyvissä ja Kaapo tekee kuitenkin. Osan. Muutama liike aiheuttaa päänvaivaa, mutta eiköhän ajan mittaan ongelma ratkea..





Perjantaina lähdettiin Rinon kanssa reissuun. Matkan pää oli Kuopion eläinlääkärikeskus, missä oli määrä hoitaa Rinon katkennut kulmahammas. Epäilin, että hammas on saattanut vaivata jo todella kauan, katkennuthan se oli aikoja sitten ja oli tarkkailun alla. Koiran rauhattomuus oli vain lisääntynyt viime aikoina. Koko ajan jotain piti tehdä eikä se osannut olla aloillaan. Arvelin, että kipu laittaa koiran riehumaan. Ja kuinka oikeassa olinkaan. Nyt pari viikkoa toimenpiteen jälkeen meillä asustelee ihan toisenlainen koira, rauhallinen ja iloinen poika. Vielähän se Rino riehakaskin on, mutta ei enää samanlaisella järjettömällä tavalla vaan ihan normaalin nuoren koiran tavalla. Hampaaseen tehtiin juurihoito ja laitettiin lääkepaikka. Toinen reissu on vielä edessä, kun hampaaseen laitetaan ihan oikea paikka.

Hajuerotteluhommiakin Rinon kanssa on tehty ahkerasti tai vähemmän ahkerasti.. Jokatapauksessa suunilleen samaan tahtiin olemme edenneet muiden kurssilaisten kanssa vaikka harjoittelukerrat ovat olleet vähäiset. Viikonloppuna valmistui hajurata eli nyt pääsemme ihan oikeasti erottelemaan hajuja.
Toinen kesälomaviikko kuluikin hirveässä helteessä heinähommissa. Tai minä katselin sivusta, kun heinää tehtiin. Koneet hoitivat sen homman ihan täysin, ei tarvinnut hangon kanssa mättää irtoheinää kärriin tai heitellä irtopaaleja kyytiin. Onneksi. Laskimme, että tänä vuonna olisi irtopaaleja tullut lähemmäs viisi tuhatta. Huhhuh. Onneksi teemme pyöröpaaleja ja niitä tuli 130. Hevoset saavat heinää ensi talvenakin.
Nyt on yksi hevonen meidän laumassa vähemmän. Tatsi muutti Iisalmeen. Facebook-kaverini etsi puskaratsua ja kirjoitin hänelle Tatsista. Ihan huvikseen, kun enhän minä uskonut että oikeasti sieltä asti tulevat ruunaa katsomaan. Mutta tulivat kuitenkin, kokeilivat ja tykkäsivät ja niinpä Tatsi 13.07. muutti pois. Kyllä tuona sunnuntai-päivänä sai nieleskellä itkua ihan tosissaan. Oli ihan hirveää luopua ystävästä, jonka kanssa elämä tuli jaettua viimeiset viisi vuotta. Vieläkin surettaa. Toisaalta olen tyytyväinen, Tatsilla on hyvä uusi koti. Ja minun taakkani keveni hiukan. Poissa on syyllisyys, joka kalvoi päivittäin, koska en ehtinyt puuhailla Tatsin kanssa niin paljoin kuin olisi pitänyt. Nyt vielä pitää miettiä tuon Sakarin kohtalo. Toisaalta meidän hevoslauma tarvitsee rauhan rakentajaa ja laumanjohtajaa. Jos Nipsu ja Tumpelo jäävät kaksistaan omaan laumaansa, ongelmia on tiedossa. Eikä vähiten siksi, että Nipsu ei pysy aitauksessa yksin. Eli aina kun haluamme lähteä Tumpelon kanssa lenkille, myös Nipsu on raahattava talliin. Ja siihen ralliin ei kiinnostaisi alkaa. Sakari on nyt 15-vuotias eli ei paljon mitään. Monta vuotta jäljellä, varsinkin kun ruuna on terve kuin pukki. Vaikka oma jaksaminen ei ehkä riittäisi niin Sakarilla on aina käynyt kylän tytöt ratsastelemassa, joten sen ei tarvitsisi aivan jouten olla.. Mutta katsellaan..
Rinja pääsi Nutrolinin facebook-sivuille mainostamaan Nutrolin Nivel Moniteho-ravintolisää. Koira on syönyt sitä jo jonkun aikaa. Tuo ihmetuote alkoi vaikuttamaan jo viikossa, kolmen viikon kuluttua aloittamisesta tehtiin jo aikamoisia lenkkejä eikä kipulääkettä tarvinnut antaa. Nyt minun loman aikana on hiukan tullut takapakkia ja ihan minun omasta syystäni. Liian paljon lenkkeilyä. Pitäisi muistaa ne rajat, vaikka koira pirteän ja terveen oloinen olisikin. Kuitenkin se spondyloosi vaivaa siellä taustalla eikä Nutrolin paranna sitä ikinä. Helpottaa vain hieman oireita. Joten nyt täytyy rauhoittua!
Tumpelonkin kanssa on päästy ajohommiin. Keväällä ryntäisiin tullut iso haava alkaa olla ummessa. Vain peukalonpään kokoinen alue on enää avoinna. Lähtötilannehan oli se, että kämmenen kokoinen nahkariekale roikkui ryntäistä, kun eräänä iltana kävimme hevoset talliin. Riekale oli jo reunoilta kuivahtanut, joten ompeleminen ei enää onnistunut. Haavaa pidettiin puhtaana ja avoinna alkoholilla. Siitäkös ori tykkäsi, pienet sylipainit oli välillä haavan puhdistuksen aikaan. Mutta siitäkin selvittiin. Kärryn edessä kohtasimme pieniä ongelmia, Tumpelo oli oppinut, että ojaan peruuttamalla pääsee nopeammin takaisin kotiin. Hohhoijakkaa! Nyt viime lenkit onkin ajettu kaverihevosen kanssa ja ilman silmälappuja. Jospa unohtaisi tuon ärsyttävän tapansa.
Liekilläkin olen ratsastanut jo kunnollisia lenkkejä. Aika vähällä liikunnalla joutui tamma olemaan, mutta siitä huolimatta (vai senkö takia) tamma on laihtunut todella paljon. Ehkä kevään ajan kestänyt säännöstelty heinän syöttäminenkin on auttanut. Ei päässyt koko ajan lappamaan hyvää heinää kitusiinsa. Viime vuonna ostettu Wintec Wide-satula on aivan liian iso. Onneksi noita varasatuloita on kertynyt roppakaupalla. On mistä valita. Ja laihduttaminen jatkuu. Ei se vieläkään ole liian laiha.


Loman aikana tuli vietettyä yhdet polttarit ja juhlittua yhdet häät, kun kaverini meni naimisiin. Eli juhlahumua hieman tällekin kesälle. Ensi viikonloppu meneekin talkoillessa, kun rotikka- ja aussiyhdistys keskenään järjestää MH-luonnekuvaukset Reijolassa. Eli ensin viikko töissä ja sitten kaksi täysimittaista työpaäivää talkoillessa ja taas normaali leipätyöhön seuraavaksi viikoksi. Äkkiä loman rentoutumiset unohtuu...

Syntymää ja kuolemaa (Heinäkuu 2014)

Jotenkin on ollut hankalaa kirjoittaa tästä asiasta. Ei sen takia, että se olisi jäänyt kovasti mieltäni vaivaamaan, mutta omat kirjoitustaidot eivät ehkä riitä kuvaamaan tuon yön tapahtumia sellaisina kuin ne silloin tuntuivat. Ja osa on jäänyt unholaan, vaikka yö olikin merkittävä monin tavoin. Kumma on tuo ihmismieli, että ikävät asiat se osaa painaa sinne unholaan. Kaipa se on se suojelumekanismi, mikä jokaisella ihmisellä on. Jos sitä jää vatvomaan ikäviä asioita, niin eihän elämästä mitään tulis... Olen pyöritellyt ja muokannut ja lukenut tätä blogikirjoitusta monen kuukauden ajan. Milloinka julkaisen? No sitten, kun aika on oikea. Kun tuntuu siltä. Eli kun luet tätä niin tiedät, että vihdoinkin olen voinut päästää kirjoituksen lipumaan sormieni välistä kaikkien luettavaksi...

Koko kesä oli ollut mielettömän lämmin, liian vähissä vaatteissa ei edes pystynyt olemaan, oma nahkakin oli liikaa. Päivät polttavan kuumia, yötkin tukalan lämpimiä. Ulkona ei voinut nukkua, kun itikät söivät ja sisällä ei saanut unta.

Niin oli tuokin heinäkuinen tiistaipäivä lämmin. Heinätyöt oli jo aloitettu, heinät kuivuivat jo kuivalla ja pölisevällä pelloilla pitkällään. Kohtahan ne pitäisi jo paalata...

Ilta toi pienen helpotuksen läkähdyttävään kuumuuteen, pienen pieni tuulenvire lepatteli siellä täällä. Oli aika viedä tamma talliin, olihan se viimeisiä hetkiään kantavana. Varsaa oli odotettu jo monta päivää ja olemattomat, tuskin silminnähtävät vahatipat utareissa kertoivat varsomisen olevan lähellä. Talli oli remontissa, sähköt poikki ja vain kaksi karsinaa pystyssä. Sinne perimmäiseen karsinaan, läpi uuden ja keskeneräisen lisäsiiven, piti isomahaisen tamman kanssa sukkuloida. Onneksi kiviseinäisessä tallissa oli hieman viileämpää.

Sisälle palattuani huomasin puhelimeeni tulleen aika monta puhelua Harrilta. Yritin soittaa takaisin, mutta en saanut ihan heti kiinni. Lopulta kuitenkin. Olivat kaverinsa kanssa ambulansseissa matkalla kohti keskussairaalaa. Oli sattunut auto-onnettomuus.

Ystäväni kuskasi minut sairaalaan. Matkan aikana ehdittiin miettiä ja jutella yhtä ja toista. Onnettomuuden taustoja emme sen kummemmin vielä tienneet. Sen tiesimme, että Harri ja kaverinsa olivat suht koht vähin vammoin selvinneet rytäkästä. Ja että meidän vastoittain ostettu auto on lunastuskunnossa. Vasta sairaalalla meille selvisi, että pojilla olivat olleet suojelusenkelit reissussa mukana. Close call eli todella läheltä piti tilanne heille, muille osallisille valitettavasti enemmän.

Suoralla tieosuudella pojat olivat nähneet kauempaa rsteyksestä kiihdyttämään lähteneen auton. Auto oli kelannut vauhtia todella nopeasti. Kun auto lähestyi poikia ja meidän autoa, se oli alkanut heittelehtimään tien toiselta puolelta toiselle. Harri oli yrittänyt jarruttaa, mutta eihän auton vauhti nopeasti pysähdy, kun vauhtia oli kuitenkin rajoitusten mukaisesti, 60 tai 80 km tunnissa... Törmäys oli ollut väistämätön, vastaantullut auto rysähti kylki edellä meidän mersun keulaan. Törmäyksen voimasta autot olivat lentäneet pientareelle, toinen kauemmaksikin kevyenliikenteen väylälle.

Ilta-sanomat 05.07.2011

Pojat olivat pysyneet tajuissaan, ja pääsivät kömpimään autosta ulos. Harri oli kiiruhtanut toisen turma-auton luo muutaman silminnäkijän kanssa auttamaan loukkaantuneita. Tässä alla erään maallikkoelvyttäjän näkemys tapahtumista: (poimittu Wärtsilä-lehdestä, johon oli kirjoitettu onnettomuutta seuraavana talvena)

"Siitä on jo todellakin yli puoli vuotta. Olin ajatellutkin lähiaikoina kirjoittaa jonkun rivin tästä traagisesta onnettomuudesta ja nythän tähän tarjoutuikin oivallinen tilaisuus.
Olin tapahtumassa todellisella näköalapaikalla, kun satuin tuoreeltaan ajamaan siitä ohi ja pysähdyin antamaan apua muutaman muun kaverin kanssa. Onnettomuuden ja pelastustoimien yksityiskohtiin ei ole tarpeen palata, mm. Karjalainen uutisoi ne erittäin tarkasti.
Kokemuksena mainittu operaatio oli luonnollisesti epämiellyttävä mutta siitä huolimatta erittäin mielenkiintoinen. Olen paljon pohtinut viranomaisten roolia ja suhtautumista meihin maallikkoauttajiin.
Elokuvissahan kaikki toimii tällaisissa tapahtumissa järjestelmällisesti. Onnettomuusharjoituksissakin kaikki toimii järjestelmällisesti. Todellisuudessa siinä on päällä täysi kaaos. Ottaa oman aikansa, ennen kuin saa hahmotettua edes itselleen, mitä oikeasti on tapahtunut, kun autonromussa on sekaisin tavaraa ja ihmisiä.
Viranomaisavun paikalle tulohan kesti tosi kauan, odottaminen oli tuskallista kun pieniä elonmerkkejä kuitenkin joissakin uhreissa oli vielä havaittavissa. Jos näille käsiin kuolleille olisi ammattiapu oikeasti pystynyt nopeammalla toiminnalla jotakin tekemään, jossiteltavaa olisi riittänyt.
Kaikenlaisia onnettomuuksia nähneitä palomiehiäkin näytti jossain määrin hätkäyttävän tieto varmoista vainajista.
Onnettomuuspaikan pelastustoiminnalla pitäisi käsitykseni mukaan olla selkeä johtaja; kuka hän tässä tilanteessa oikeasti oli, jäi ainakin minulle epäselväksi......

Värtsi verkkolehti 05.07.2011

Eli neljä henkeä vaati tuo hirveä onnettomuus. Harri ja kaverinsa olivat selvinneet kolarista yllättävän vähin fyysisin vammoin. Pelastushenkilökunnan mukaan auto oli pelastanut pojat (ja tietysti ne enkelit). Pienempi ja heikompi auto, niin seuraava sukulaistapaaminen olisi ollutkin hautajaiset... Kyllähän sitä tuli mietittyä paljonkin, että mitä jos? Onneksi tuo mitäjos ei toteutunut...

Aamuyöllä kömmin väsyneenä kotiin. Päätin kuitenkin kävellä tallin kautta ja katsastaa tamman voinnin. Pimeässä ja viileässä tallissa ei ollut hiljaista, siellä kuului ihmeellistä tuhinaa ja lutkutusta. Mitämitämitä, kännykän valossa tiirailin tamman karsinaan. Niin vaan siellä köllötteli semmoinen pieni vaalea möykky tamman jaloissa. Tamma puhdisti lapsostaan. Sanoinkuvaamaton tunne. Aivan mieletöntä! Tällaisena yönä se sitten päätti syntyä maailmaan, tuo odotettu varsa. Heti otin suoran puheliyhteyden Harriin, vaikka olikin ensiavun tarkkailussa. Ja Harri soitti heti siskolleen, joka herätti vanhempansa. Näin Harrin perhekin sai tietää onnettomuudesta, enhän ollut sitä vielä ehtinyt kertoa.

Pieni, terhakka orivarsa sai myöhemmin nimekseen Niloksen Tuuri. Tuuri viittaa siihen, että tuurit oli oikeasti tuona yönä kohdillaan. Millaisten merkkien alla oripoika tulikaan maailmaan! Sattumaa vai ei, minä ainakin uskon, että orilla on suuri merkitys meidän elämään. Jollakin tavalla. Onhan se ainakin värittänyt meidän elämää pian kolmen vuoden ajan uskomattomalla olemuksellaan. Maailman kiltein, kohteliain ja rauhallisin orivarsa....

Seuraavana aamuna lööppilehdet kirkuivat onnettomuudesta suurin otsikoin. Yksi jos toinen tuli kyselemään ja ihmettelemään. Tuttavat olivat jo lehtien kuvista tunnistaneet Harrin auton, jotkut nähneet auton siellä tien penkalla ja tunnistaneet ohi ajaessaan. Olihan se elämä pari päivää varsinaista myllerrystä, univelkaa ja väsymystä... Mutta pikku hiljaa elämä normalisoitui. Mutta sitä miettii, että kelle tahansa voi näköjään sattua noin. Ainahan sitä ajattelee, että ei sellaista tapahdu minulle tai kenellekään läheiselle. Näistä asioista luetaan vain lehdistä. Niinkö?
Jokainen päivä voi olla viimeinen....

Koiramaista menoa (Kesäkuu 2014)

Kesä pyörähti käyntiin, juhannuskin jo ohi. Jokin aika sitten kävin Sari Kärnän pitämällä pk-haku luennolla. Kyllähän nuo silmät avautuivat, kun asiasta oli kertomassa varsin menestyksekäs ja pitkän linjan harrastaja. Muutaman päivän päästä opit otettiin käyttöön hakutreeneissä, joita pidämme omaksi iloksemme pienellä porukalla. Rino sai loistaa osaamattomuudellaan. Hemmetti, millaista söhellystä. Ei koko touhussa ollut mitään järkeä, vaikka aiemmin siltä oli tuntunutkin. Nyt tiesi paremmin. Pyörsimme opiskelussamme taaksepäin aikamoisen matkan ja aloitimme uusin konstein. Nyt pitäisi vaan niitä harjoituskertoja saada alle monta ja monta. Mutta tälleen kivana harrastuksena ilman isoja tavoitteita, niin onkos tuolla väliä jos ei mene just tai melkein oikein.
Kaapolla on tokoagikertoja takana jo kolme, ilmoittauduimme tenttiinkin. Eli luotto on kova koiraan. Harjoittelemme parhaillaan tentin vapaavalintaista temppua. Kaapolla se on peruutus. Pistin myös hakemuksen menemään tokoagi2:een. Ryhmä on täynnä, mutta toivottavasti peruutuspaikalle päästäisiin. Myös pidemmälle syksyyn on jo suunnitelmia tehty, ilmoittauduin RallyTokon alkeisiin. Sielläkin ryhmä täysi, joten peruutuspaikkoja odotellaan. Mietiskelen vielä kumman kanssa tuonne menisin, Rinon vai Kaapon.
Rinolla on muutama kontakti oppitunti hajuerottelusta takana ja kotona ollaan harjoiteltu jonkin verran. Rinolla ilmaisutyyliksi on valikoitunut ihan itsestään pitkä nuuhku. Koira pitää kuonoaan jo varsin pitkään purkissa, naksuttimen naksahdukseen saakka. Eilen päästiin jo kahta hajupurkkia haistelemaan. Niin sitä vaan edetään pikkuhiljaa. Silmissä siintää jo kanttarellimetsät ja taitavasti etsivä koira...
Pistettiin ystävien ja ystävien ystävien kanssa pystyyn oma Koirapoppoo. Eli lähialueiden koiraharrastajat kokoontuvat silloin tällöin treenailemaan yhdessä. Kouluttajaa meillä ei ole, jokainen auttaa ja neuvoo siinä missä osaa. Reilu 30 jäsentä tällä hetkellä ryhmässä, ihan hyvän kokoinen porukka. Luulisi tuolla määrällä jonkinlaiset treenit saavan aikaiseksi. Huomenna onkin ensimmäinen kokoontuminen..
Viime päivinä olen haaveillut homekoiraohjaajan koulutuksesta. Tuo Rino on niin fiksu, että tarvitsee haastavaa tekemistä pysyäkseen rauhallisena ja tyytyväisenä. Normaali tokoa en paljon ole enää jaksanut tehdä, se on koirastakin niin tylsää. Sen sijaan olemme tehneet kaikkea, missä joutuu käyttämään nenäänsä. Lisäksi olemme opetelleet uusia "temppuja": peruuttamisia, jalkojen väliin istumista, pujottelua jalkojen välistä, tasapainoilua ja kaikkea muuta "ei niin perinteistä tottelevaisuutta". Koiralle tehokasta, pienen treenauksen jälkeen koira on jo ihan poikki. Väsynyt mutta selvästi onnellinen. Joutuneeko käyttämään eri aivolohkoa vai uudet asiatko väsyttää. Ihan sama, tekeminen on koirasta hurjan kivaa. Ja minusta myös. Ja viime päivinä olen huomannut senkin ihanan asian, että Rino on muuttunut rauhallisemmaksi. Ei stressaa ja hösellä heti kun jotain uutta ja ihmeellistä tapahtuu. Joskus malttaa jo katsella ja kuunnella.
Valjaat ja luokin ajattelin jossain vaiheessa hankkia koirille. Pääsevät harrastamaan kärrin vetoa kesäisin ja pulkan vetoa talvisin. Oma aika ei tahdo riittää kaikkeen siihen kivaan mitä noiden karvaturrien kanssa  voi tehdä..

Rinjakin on päässyt kaikenlaisia hassutuksia kokeilemaan mutta paljon vähemmän kuin nuo pojat. Vanhuksen kanssa harrastamiseen ei tule satsattua niin paljon vaikka pitäisi kyllä. Huono omatunto tulee, kun pojat liitävät harrastuksesta toiseen ja harmaakuonoinen vanhus odottelee kärsivällisesti kotona. Pitää ottaa itseään niskasta kiinni ja ottaa Rinjakin mukaan juttuihin. Koiramummo on aina niin onnellinen, kun sen kanssa puuhataan jotain. Leikitään vaikka enemmän.
Viikon päästä hummailen jo kesälomalla. Voi että, kyllä sitä on jo odotettukin. Tiedossa koirapuuhaa, hevospuuhaa ja ehkä jotain muutakin puuhaa. Ainakin yhdet polttarit ja häät. Ei omat, ne on jo vietetty aikoja sitten. Vaan hyvän ystävän. Enkä malta odottaa, on niin paljon kivaa kaverille järjestetty :D

Keltaisia pieniä palleroita (Kesäkuu 2014)

Mortti, Vertti, Impi ja Into
Viimeisimmät tipuset ovat nähneet päivänvalon. Neljä terhakkaa poikasta oli eilen adoptioemon alla. Kaksi vaaleaa partaleukaa ja kaksi mustaa hieman pienempää. Ilmeisesti nyt nämä vaaleat partaleuat ovat faverolle-tipuja ainakin osittain jos ei kokonaan. Parvi, josta munat tulivat, sisältää pari faverolle kanaa ja yhden faverolle kukon. Lisäksi pari faverolle/brahma kanaa ja yhden lightbrahma kanan. Ja muutama kuukausi sitten seassa oli ollut hy-line kukko. Joten saa nähdä keneltä on tipujen geenit tulleet.
Neljä elävää ja yksi kuollut tipu. Kaksi munaa on vielä emon alla, mutta luulen ettei niistä mitään tule. Harmi. Enemmänkin olisin näitä symppiksiä tahtonut. Siinä missä maatiaistiput vipeltää melkein heti ensihetkestä saakka ja ovat uteliaina kurkkimassa emon alta, nämä jätit ovat vähän tuumivaisempia. Ja kömpelömpiä. Painoeron tunsi jo omalla kädellä kokeiltuna. Kun maatiaistipun ottaa käteen, tuntuu kuin siinä kädessä ei olisi yhtään mitään. Niin kevyt se on. Mutta nyt kun otin keltaisen jättitipun käteeni niin suorastaan järkytyin. Sehän tuntui tosi painavalta. Posketkin näyttivät niin läskeiltä, että ihan nauratti. Mutta se parta tekee tuon pullean vaikutuksen nokan ympärille, se näyttää aivan kaksoisleualta. Mutta rakastuin heti, noissa pienissä olennoissa on jotain niin hellyttävää. Avuttomia pieniä taaperoita. Toivottavasti mahdollisimman moni niistä selviää nämä ensimmäiset päivät elon tiellä ja saavat hyvän startin elämään.
Ensimmäinen maatiaisparvi syntyi keskellä talvea ja kaikki kuoriutuneet jäivät eloon karuista olosuhteista huolimatta. Lämpöä yritimme kaikin keinoin pitää kanalassa, mutta kyllähän se navetta viilenee siitä huolimatta. Seuraava poikue syntyi keväällä, ilmat olivat jo lämmenneet paljonkin. Kolme poikasta kuoriutui, yksi muna ei kehittynyt loppuun saakka. Maatiaiset ovat sitkeitä sissejä joka suhteessa.
Nyt kesäkuun 10. päivä syntyivät ensimmäiset jätit meidän tiluksille. Alunperin kahdeksan munaa. Yksi löytyi särkyneenä puolivälissä hautomista. Yksi kuoli loppumetreille kuoriutuessaan ja se löytyikin emon alta, melkein puoliksi kuorestaan ulkona oleva poikanen. Siihen olivat voimat loppuneet pikkuiselta. Ja emon alla siis vielä kaksi munaa, niistä en odota mitään enää tulevaksi. Ja minun tuurilla kaikki nyt kuoriutuneet ovat kukkoja. Vaikka kukot ovatkin näyttävän näköisiä, niin niitä on vain aina liikaa. Minulla on pian kukkola eikä kanala..
Mustat saivat nimekseen Mortti ja Vertti, vaaleat ovat nimeltään Impi ja Into. Olivatpahan nyt kukkoja tai kanoja, ei nimi miestä tai naista pahenna.

Seuraavaksi pitäsi rakentaa ulkotarha emolle ja pikkuisille viikareille. Turvallinen tarha, mistä eivät pedot vie. Aidatun alueen ei vielä tarvitsisi olla edes suuren suuri näin alkuun, sellainen vain, että päivänvaloon pääsevät paistattelemaan ja multaa kuopsuttelemaan. Heti kun tipuset ovat tarpeeksi suuria pääsevät ne emonsa seurassa ydinlaumaan. Kaikki ovat yhtä suurta perhettä niin kauan, kunnes poikaset ovat sukukypsiä. Tai ehkä hieman aiemminkin ne on erotettava, varsinkin jos kukkoja ovat. Haluan kuitenkin tuon maattariparven pitää puhtaana. Uudet tilat ovatkin valmistumassa kesän aikana, joten erillään pito ei ole ongelma.

Hajuerottelua (Kesäkuu 2014)

Nyt pääsi Rinokin tosi toimiin. Vähän jännitti, miten koira käyttäytyy, sillä kun ei tuo kärsivällisyys ole parasta sorttia. Ja sehän kuumeni pelkästään siitä, että pääsi auton kyytiin. Matka ei koulutuskentälle ollut pitkä, mutta muutamat autot se ehti kontista käsin jahdata siinäkin ajassa. Juuri ennen kuin käännyimme isolta tieltä pois, koira rauhoittui ja jätti muutaman auton huomioimatta. Siksi olikin hyvä jarrutella, koska jo pelkästään se toimii pienenä palkkiona.
Rino jäi autoon siksi aikaa, kun Irene kertoi kurssin sisällöstä ja tarvikkeista.  Jokaisella oli nyt starttikerralla jokin lasipurkki tai juomalasi, jolla harjoitella tekniikkaa. Tavoitteena on, että tekniikan opittuaan, koira oppii haistamaan myös purkissa olevaa hajua ja lopulta sen mukaan etsimään samanlaisen hajun joko hajuradalta tai luonnosta. Tekniikan opittuaan koira osaa alkeet etsiä kadonneita ihmisiä, riistaa verijäljen avulla, huumeita, seteleitä tai vaikka matalan verensokerin diabeetikolta. Tuo viimeisin olisi kätevä, olenhan diabeetikko itsekin. Silti taidetaan niitä kanttarelleja etsiä syksyllä ja hajurataa harjoitellaan ihan kotosalla mielen virikkeeksi.
Rinon ongelmahan on stressaantuminen oudoissa tilanteissa. Sen pään sisällä käy sellainen hyörinä ja pyörinä ettei se osaa rauhoittua paikalleen. Koko ajan pitää joka suuntaan tarkkailla, haistella, tuijotella, völistä ja ulista, liikkeessä on oltava. Ennekuin aloimme harjoitella haistelutekniikkaa, kävin Rinon autosta ja menimme kuuntelemaan vielä loput ohjauksesta. Eihän se malttanut rauhoittua, mutta ei äännellyt ja kiinnitti huomiota minuunkin. Ei ärhennellyt muille koirille. Mutta kyllä sen olemuksesta huomasi, että hieman stressiä oli ilmassa.
Menimme hieman syrjemmälle nurmikolle opettelemaan. Ensin palkinto tuli siitä, kun koira hieman koski juomalasin reunaa kuonollaan -klik ja palkkaus-. Sitten palkkasin siitä, että nenä meni lasin sisäpuolelle ja lopulta siitä, että kirsu pysyi lasin sisällä hieman pidempään. Kaikkein parasta olisi, jos koira ilman johdattelemista ottaisi sen ensi kosketuksen lasiin. Ja koska koira on utelias, se yleensä haluaakin tutkia omistajan käteen ilmestyneen oudon esineen. Ja palkka annetaan aina purkin suunnasta, niin että koira ei ehdi kääntää päätään sivulle. Ajoitus on kaiken A ja O. Tauotin paljon, koska koiraa kiinnosti kaikki muuta asiat. Mutta silloin kun pysähdyttiin tekemään tehtävää, se teki koko sen ajan reippaasti.  Kyllä Rino on oikeasti fiksu poika, ja kunhan tuosta aikuistuu ja saa kärsivällisyyttä lisää, niin avot. Nyt se fiksuus valitettavasti jää kaiken sen häsellyksen alle.
Seuraava askel olikin palkita koiraa siitä, että koira ihan oikeasti nuuhkii sitä lasia... En tiedä nuuhkiko Rino oikeasti, minusta tuntuu, että koira huijasi minua ja puhalsi sinne lasiin, niin että lasi höyrystyi.

Nuuhkii se. Kurssikaverilta kekkasin kikan pitää purkkia jalkojen välissä. Kädet jää vapaaksi naksuttimelle ja palkalle


Lopuksi istuskelin koiran kanssa katsellen muiden touhuja. Kun koira rauhoittui ja malttoi vain olla, lähdettiin kotiin. Eli koira jäi hyvälle mielelle harjoituksissa. Ja samaa aion toistaa. Idea on sama kuin henkilöetsinnässä, kun jätetään aloittelevalle koiralle mielenkiinto päälle. Ihan viimeisenä joku juoksee metsään piiloon iloisesti koiraa kutsuen. Koira viedäänkin autoon vaikka se tahtoisi piiloutuneen etsintään. Seuraavalla kerralla se muistaa tunnetilan mikä sille jäi ja innoissaan lähtee etsimään. Nyt sille jäi rauhallinen tunnetila, minkä se ehkä seuraavalla kerralla yhdistää paikkaan. Muistaa, ettei täällä ollutkaan mitään stressattavaa.
Kotiläksyksi saatiin lisää harjoittelua. Hajun voi yhdistää harjoitteluun, heti kun tekniikka hallussa. Myös ilmaisua voidaan alkaa harjoittelemaan. Itselläni vielä mitetinnässä tuo ilmaisutyyli, koska tahtoisin sen olevan hieman erikoinen. Mutta voi olla, että päädyn siihen, että opetan koiran menemään maahan, kun se löytää etsittävän hajun lähteen. Minulla alkuharjoittelussa hajun lähteenä on anis, koska se on koiralle aivan turha tuoksu.
Harri pääsee rakentamaan meille kevyen ja liikuteltavan hajuradan. Hajuratana meillä tulee olemaan kevyt ja pitkä laatikko vanerista. Laatikon kannessa on noin 30cm välein viisi lasipurkin mentävää aukkoa. Lasipurkkeja on hyvä olla useampi ja ne keitetään jokaikisen käyttökerran jälkeen. Hajut kerätään käsin koskematta eli jollakin pihdeillä. Niitäkin on hyvä olla useampi. Samoilla pihdeillä ei kerätä eri hajuja ellei ne ole välissä pesty kiehuvassa vedessä. Hajut laitetaan talteen pienempiin keitettyihin lasipurkkeihin ja sieltä niitä otetaan pois vain puhtailla pihdeillä. Yritetään minimoida kaikki muut hajut paitsi itse kohteen. Käytännössä mahdotonta, uusia hajuja kiinnittyy purkin pintaan sen sileän tien, kun purkin ottaa kiehuvasta vedestä pois.
Hajuerottelu voi rauhoittaa koiraa, koska se joutuu työskentelemään aivoillaan, ei lihaksillaan. Nyt kun palkkaukseen käytetään naksutinta ja namia, koira ei kerää enää kierroksia samoin kuin lelulla palkatessa. Käytän lelulla palkkausta vielä niihin liikkeisiin, jossa toivon nopeutta (luoksetulo, maahan meno...), jääviin liikkeisiin palkkauksena on herkku. Katsotaan mitä tuleman pitää.
Ja mikä parasta, koulutuksessa käynti ei pistänyt koiran mahaa sekaisin ja se pystyi rauhoittumaan heti. Aiemminhan Rino koulutuksien jälkeen ramppasi edes takaisin eikä malttanut rauhoittua ja maha oli sekaisin pitkään. Nyt ei mitään, koira asettui heti nukkumaan kun päästiin kotiin. Mahtavaa!

Tokoagia (Kesäkuu 2014)

Vihdoin se alkoi, onhan tuota jo useampi viikko tullut odotettua. Jakokosken koulun kentällä oli tokoagi-koulutus eli ei siis kovin kaukana kotoa. Pisteet siitä, reilu viisi minuuttia ajomatkaa.
Paikalle saapuessani kenttä oli jo täyttynyt innokkailla koiraharrastajilla. Pari porokoiraa, muutama berni, villakoira, leonbergi, belgi ja Kaapo, siinäpä meidän iloinen ryhmä. Katselin kentälle asetettuja ohjaustauluja samalla kun kouluttaja kertoi lajista. Mietin, että mitähän tästä tulee, kun koiralta vaaditaan omaa aivotyöskentelyä. Aina olen johdattamalla kouluttanut koirani, mutta nyt olisi hyvä jos koira alkaisi hoksaamaan asioita ihan itse. Kaapohan oli ihan innoissaan jo pelkästään muiden koirien ja ihmisten näkemisestä. Häntä heilui koko ajan.
Tokoagi on hauska harrastus, jossa touhu ei ole niin vakavaa. Vaikkakin tehtävät tehdään tarkasti ja oikein niin koiraa koulutetaan positiivisin menetelmin, ei rankaisua, ei kieltoja vain palkitsemista oikeasta toiminnasta. Liikkeissä on tasapainoilua, pieniä tai isompia hyppyjä, hoksaamista, luottamusharjoituksia, erilaisia alustoja ja välineitä ja ihan perustokoakin. Liikkeet ohjataaan ohjetauluilla. Koiran koolla, koulutustasolla tai iällä ei ole mitään merkitystä. Edetään koiran omaan tahtiin. Tokoagissa on kolme eri tasoa. Jokaisen tason jälkeen voi tenttiä päätyen lopulta ylioppilaaksi. Tokoagi ei ole virallinen kilpailulaji vaan enemmänkin hauskuttelua koiran kanssa, hengähdystauko niistä virallisista treeneistä ja kilpailuista. Tai vaikka se ainoa, mitä koiran kanssa harrastetaan. Kurssin jälkeen koira omaa taidot, joilla pärjää suvereenisti arkielämässä. Omistajan ja koiran välinen luottamus ja yhteistyö lujittuu entisestään
Alkuun oli pari kontaktiharjoitusta, palkkauksessa käytin naksutinta ja lihapullia. Hiivitään ja painutaan ihan suppuun kyykkyyn nami rintakehälle painettuna. Koiran pitää tulla hakemaan se nami siitä rinnalta -klik ja palkkaus-. Hyvässä kontaktissa olevalle koiralle tuo on ihan helppoa. Mutta jos koira tykkää seurailla muiden touhuja, niin jo hieman haastavampaa. Hiipimistä pidennettiin, ehkä otettiin muutama juoksuaskel tms. pääasia on, että koiran mielestä emäntä tekee jotain aivan mielenkiintoista. Seuraava kontaktiharjoitus oli nimeltään lentokone. Molemmissa käsissä makupala, kädet nostetaan sivulle hartioiden tasolle, kuin lentokoneen siivet. Koira istuu edessä. Heti kun koira ottaa kontaktin ja katsoo silmiin, aloitteleva edes hetken, -Klik ja palkkaus-
Sitten leikittiin "etsi herkku"-leikkiä. Tässä ketjutettiin liikkeitä. Ohjaaja menee itse kyykkyyn, koira ohjaajan eteen maahan. Aloittelija aloittaa ketjutuksen yksinkertaisesti, ensin pelkästään maahan menosta. Ja tämäkin tehdään kädellä ohjaten, ei äänellä. Voi myös heittää herkkuja maahan koiran seisoessa ja toistaa "etsi herkku´" ja aina palkata, kun koira ottaa herkun. Odottamista treenataan myös, ohjaaja liikkumatta ja myöhemmin niin, että ohjaajan käsi tekee liikkeen taakse jättämättä sinne herkkuja. Aina palkataan, kun koira maltaaa odottaa.  Me ketjutettiin koko liike ihan loppuun asti. Koiralle sanotaan -odota. Tämän jälkeen viedään herkku kädellä selän taakse ja pudotetaan maahan. Koiran on odotettava paikallaan. Käsi palaa takaisin. Sitten sanotaan -etsi herkku. Koiran pitää lähteä etsimään herkku ohjaajan selän takaa. Kun herkku löytyy -klik ja palkkaus.
Pian päästiinkin kokeilemaan muitakin tehtäviä. Ensimmäisenä Kaapo kokeili hulavanteen läpi hyppäämistä. Siis löntystämistä. Kaapo tuumaili ja katseli minua, että mitähän ihmettä tuo tekee, roikottaa jotain rinkulaa kuonon edessä. Vähän näytin toiselta puolelta namipalaa, niin johan se Kaapo rymisteli vanteen läpi -klik palkkaus-. Sheippaamista en edes yrittänyt, kun en sitä niin hallitse. Palkitsemisen ajoitus on siinä niin tärkeä. Ja vaatii omistajalta äärimmäistä pitkäjänteisyyttä (ja sitähän minulla ei ole). Tavoitteena siis tuossa vanne hommassa on se, että kun vanteen nostaa koiran eteen, se hyppää läpi ilman, että käsketään. Pelkkä vanne pitäisi riittää komennoksi. Samoin kun sen vanteen heittää maahan, niin jo se maassa oleva vanne kertoo koiralle, että nyt pitää istua vanteen sisään. Ja Kaapohan istui. Peruutin vanteen läpi ja jäin seisomaan toiselle laidalle. Kontaktissa oleva koira istui heti vanteen sisään. -Klik ja palkkaus-.
Myös kosketuskeppiä ja koirakeilausta harjoiteltiin. Eli kosketuskepissä on ideana, että koira koskettaa kuonolla keppiä ja palkataan. Ei käsketä, ei johdatella, odotellaan, että koskee ihan itse. Palkkio tulee aina kosketuskepin suunnasta. Kosketuskeppi on hyvä, jos koira esim näyttelyringissä seurailee muita koiria tai ihmisiä eikä juokse suoraan. Kosketuskepin avulla koira saadaan oppimaan suoraan juokseminen. Myös koiran rauhoittamisessa hyvä apuväline.
Keilauksessa vältetään myös turhaa johdattelemista. Keilat eli tyhjät pullot laitetaan toisistaan n. 50cm etäisyydelle. Koiran on tarkoitus kuonollaan kaataa keilat. Johdattelin, kieltämättä. Vein palkan pullon taakse ja tietenkin koira sitä tavoitellessaan kaatoi keilan. -Klik ja palkkaus. Monta toistoa ja jossain vaiheessa lisätään käskysana juuri kun koskee keilaan ja keila alkaa kaatua.

Näitä juttuja tehtiin ensimmäisellä kerralla. Tuollaisia perusjuttuja, joista on hyötyä, kun aletaan tehdä enemmän ja erilaisia harjoituksia. Tutustumatta jäi mm. viuhka ja tasapainolauta sekä monet monet muut. Oli niin kuuma, etten edes halunnut väsyttää koiraa liikaa vaikka se innoissaan kaikkea tekikin. Lopussa keskustelin kouluttajan kanssa. Hänellä oli kosketuskeppi kädessä, ja mitä tekeekään Kaapo: menee ja koskettaa kuonollaan keppiä :) Hieno Kaapo!!

"Näytelmäharjoituksia" ja päätöksiä (toukokuu 2014)

Eilen tehtiin päätös, ettei Rinoa näyttelyihin viedä. Ellei tapahdu jotain totaalista ihmeyttä. Eilen oli näyttelytreenit. Viimeiset tuon kurssin tiimoilta missä Rino on käynyt opiskelemassa. Harri oli käyttänyt aiemmin ja nyt eilen sitten minä menin harjoituksiin Rinon kanssa. Kierroksillahan poika kävi heti alussa, mutta sain sen rauhoittumaan ja keskittymään minuun. Koira toimi ihan hyvin, välillä tuijotteli muita ja kerran murahti tuomarille, kun tämä otti liian hallitsevan otteen koirasta. Mutta muuten olin tyytyväinen.

Kotona koira meni heti juomaan litratolkulla. Stressin merkki. Ja kun maha oli ihan ruikulilla loppu illan ja ärhenteli vielä kaiken lisäksi Kaapolle, niin asia oli selvä. Koira stressaantuu liikaa uusista tilanteista, uudesta ympäristöstä tai muista koirista. Ja vasta eilen osattiin yhdistää viime ajan pitkä ripulointi. Jännityksestähän se on johtunut. Kurssi on vienyt koiran mielen aika ahtaalle ja on sen takia reagoinut ripuloiden ja itseään aika usein rapsutellen ja vettä latkien.

Vähän minä arvelinkin, ettei tämän koiran kanssa lähdetä näyttelyyn ainakaan lähiaikoina. Aivoissa käy liiaksi sihinää ja sähinää eikä sille paikallaan odottelu  sovi. Rauhoittumista on harjoiteltu ja harjoitellaan edelleen, tie on vieläkin pitkä ja kivinen. Koira on hyvä ja tekee kaiken pyydetyn sata lasissa ja tahtoo miellyttää omistajaansa. Mutta ei osaa aina rauhoittua. Jo pentuna se oli juonut vettä ihan höpelönä. Omistaja oli säännöstellyt veden antamista. Meille tullessaankin Rino vain joi ja joi ja joi, meillä kun on koirille aina vettä tarjolla. Ja sitten pissasi hallitsemattomasti sinne tänne. Raakaruualle Rino siirretiin jo heti seuraavana päivänä meille tultuaan ja ylenmääräinen juominenkin loppui. Stressaantuneena vanha tapa palaa. Olen miettinyt syytä ja seurausta stressin, ruuan ja juomisen välillä. Miksi se joi pentuna niin paljon? Oliko allerginen jollekin? Stressasiko jotain muuta? Mikä nykyisin laukaisee stressin ja sitä myöten ylettömän veden latkimisen? Kuinka minun pitäisi toimia, ettei koira kärsisi?

Koira on parhaimmillaan silloin, kun se saa olla rauhassa. En tarkoita mitään eristystä vaan sitä, että tehdään normaaleja arkisia asioita yhdessä; lenkkeillään, oleillaan pihalla ja tallilla sekä lötkötellään sohvalla. Mitä enemmän treenaan ja opetan, sitä rauhattomammaksi koira muuttuu. Varsinkin, jos ei saa lopetettua harjoituksia koiran ollessa hyvällä mielellä ja rauhallisena. Muuten sille jää vire päälle ja sitten mennään ja mennään ja mennään. Tämä on ollut minulle todella haastavaa, oppia tunnistamaan se hetki, jolloin pitää lopettaa ja antaa koiran jäädä siihen rauhalliseen olotilaan, jonka se juuri saavutti saaliin (palkkion) saadessaan. Ja se on vain pieni muutos, jota tuskin ulkopuolinen, varsinkaan ei-koiraihminen huomaa. Sen huomaa vain koiran silmistä ja pään ilmeen rentoutumisesta. Ja vasta viime aikoina olen tämän pienen muutoksen oppinut tunnistamaan Rinosta. Joten itsekin olen aiemmin saattanut huomaamatta pitää yllä koiran stressiä. Ei mukavaa....

Eli meidän senssit on selvät. Ei kesällä näyttelyjä, vain siedätystä erilaisiin tilanteisiin, ihmisiin ja koiriin paljon pienissä erissä. Hajuerottelukurssille mennään ja toivotaan, että aivojumppa saa koiran rentoutumaan. Viime kesänä kursseilla käydessämme koira oli alkuun rauhaton, mutta alkoi lopulta kiinnittää huomiota minuun ja meidän yhteiseen tekemiseen. Mutta koko ajan oli tehtävä jotain, muuten muuttui rauhattomaksi. Eilen koira suostui jopa köllöttelemään kentällä, kun muut koirat olivat kehässä harjoittelemassa. Tuuletin hiljaa mielessäni. Tipun askelin edetään. Ei ole kirvestä heitetty vielä kaivoon, kyllä tämä tästä.

Kaunis katsella. Tosin ei kaikkien mielestä. Näyttelylinjaisten värityksestä tykkään todella paljon, mutta tuosta selkälinjan laskeutumisesta en niinkään. Lankkuperä ja tämä väri olisi unelmien täyttymys. Kaikkea ei voi saada...

Lemmikkinä Tyrannosaurus Rex (toukokuu 2014)

Kumpi oli ensin muna vai kana?

Nykykana polveutuu villistä viidakkokanasta. Viidakkokanan esi-isä ja -äiti asustelivat maapallollamme jo esihistoriallisella ajalla. Kana on siis dinosaurusten jälkeläinen. Ei ehkä Tyrannosaurus Rexiä löydy sukupuusta, mutta jotain muuta kuitenkin. Joskus kyllä tuntuu, ettei se Tyrannosaurus Rex niin kovin kaukainen sukulainen ole. Kanan ja varsinkin kukon elkeet ovat välillä kuin esihistoriallisesta luontodokumentista. Tyrannosaurus Rex kiihdyttää saaliin perään, samalta näyttää kukko, kun se lähtee juoksuun. Tai kun se pörhistelee toiselle kukolle niskahöyhenet levittyen, niin samalta on näyttänyt aikoinaan Dilophosaurus muita pelotellessaan.. 

Monet uskovat, että ensin oli muna. Joku esiaikainen lisko oli pyöräyttänyt munan ja munan sisällä oli kehittynyt poikanen, jolla oli ollut geenivirhe. Mutantti oli ollut elinkelpoinen ja lisääntymiskykyinen. Muuntautunut geeni oli sitten periytynyt jälkeläisille. Ja niin pienet esi-kanaset olivat alkaneet valloittaa maailmaa. Toiset taas uskoo että kana oli ensin...

Meille ainakin tuli ensimmäisenä kana. Pieni parvi kanoja siis sekä kukko, Kiuruvetisiä maatiaisia. Kaikki olivat vielä nuorikoita saapuessaan kesäkuun alusa 2013. Ulkokanala oli tehty valmiiksi ja sinne parvi sitten vapautettiin. Heti ensimmäisen minuutin aikana huomasimme, että kanat osaavat kuin osaavatkin lentää. Kukko nimittäin otti ja karkasi! Tarhaverkon rakoset olivat liian suuret pienille linnuille (täysikasvuinen ei olisi raosta mahtunut). Taitavasti kukko lensi häkkiin roikkumaan ja siitä sitten pujotti itsensä verkon läpi. Voi että! Sen jälkeen olikin akkalauma kukkoa pihalla jahtaamassa, siis minä, anoppi ja pari muuta paikalla ollutta naista. Kälätys oli hirmuinen, tietäähän sen. Kukkoparka peljästyneenä oli itsensä piilottanut risukasan alle. Siellä liikkumattomana ja varmaankin sydän kurkussa seuraillut meidän päätöntä juoksua edestakaisin pitkin pihaa. Vahingossa kukko löytyikin juuri kun aloimme luovuttamaan. Helpotus oli valtava, minulle ja varmaan kanoillekin. Pikku-isäntä pysyi kanalassa.  Eivät jääneet kukko ja kanaset vielä kesäkanalaan vaan joutuivat sisälle siksi aikaa, kunnes katiskaverkolla oli vuorattu koko tarha kattoa myöten. Vahingosta viisastuu ja tiedän ainakin millainen seuraavan kanatarhan ei pidä olla.

Piakkoin kanaset kotiutuivat. Kylläpäs niiden touhuja olikin kiva seurailla. Vaikka eivät ne muuta teekään kuin kuopivat maata, syövät, sukivat, käyskentelevät, potpottavat ja pyrähtelevät. Mutta silti niissä vaan on jotain niin kiehtovaa. Eilenkin istuin pihamaalla hanskat pyllyn alla ja katselin, kuinka kanat ja kukot kuopsuttivat maata, levittelivät siipiään auringolle ja potpottivat rauhoittavasti. Sitä maalaisidylliä parhaimmillaan.

Viidestä kanasta yksi sairastui aika piakkoin meille tultuaan marekkiin eli kanojen herpesvirukseen. Hyvin tavallinen nuorilla kanoilla. Harmitti kaunis valkoinen kana lopettaa, mutta ei sitä voinut kärsimäänkään jättää. Onneksi muut kanaset pysyivät terveinä ja Boris kukon hellässä huomassa alkoivat syksyn tullen munia. Joulun aikoihin kolme kanaa lässähti pesään eli alkoi hautoa. Yhdeksän munaa oli rouvilla alla ja niiden kehitystä seurattiin tarkkaan.

Jo muutaman päivän kanan alla olleesta munasta huomaa onko se hedelmöittynyt vai ei. Siihen alkaa kasvamaan verisuonia. Ei tietenkään ihan noin vain silmin nähtäviä. Siksipä munat läpivalaistaan kirkkaalla valolla ja mekin saimme tällä konstilla tietää, että yhdeksästä munasta kaikki olivat hedelmöittyneet.

Tammikuussa alkoi tapahtua. Kana hautoo 21 vuorokautta. Satuin olemaan tallissa silloin kun ensimmäinen tipu tuli maailmaan. Varovasti kurkkasin kanarouvan alle katsoakseni, että mistä se piipitys kuuluukaan. Siellähän oli tipunen, munankuori päässä ja alaosa vielä munan sisällä. Märkä pienen pieni sintti. Seuraavan parin päivän aikana loputkin nakuttelivat itsensä kuoren läpi maailmaan. Joku sanoi hauskasti munanetissä (munanetti on kanaharrastajien sivusto internetissä), että maatianen tekee pienen reiän munan kuoreen ja sen jälkeen potkaisee itsensä karatepotkulla ulos munasta. Tyyli oli todellakin tuollainen. Vain kaksi jäi kuoriutumatta elikkä aika hyvä saldo minun mielestäni.

Seitsemästä untuvapallerosta lähtee ääntä yllättävän paljon ja ne touhuilevatkin mahottomasti tutustuessa ympäröivään outoon maailmaan. Yksi rouva hoiti poikasiaan häkissä ja kaksi muuta hoitopöydällä. Nämä paikat jäivät äkkiä pieniksi, poikaset tekivät huimia kamikaze-hyppyjä alas lattialle vapauden kaipuussaan. Sieltä niitä sai olla vähän väliä poimimassa takaisin omien äitiensä luo. Kaikki poikaset ja kanat täytyi lopulta yhdistää yhdeksi laumaksi ja laskea lattiatasoon. Joitakin yhteenottoja sattui, mutta kukaan ei kuollut. Yksi pieni valkoinen tipu pääsi sisäkanaksi hetkeksi, oli saanut niskaansa haavan. Kanathan ovat "kannibalisteja" luonteeltaan. Veri houkuttaa niitä, ja oman lajin jäsenkin voidaan nokkia kuoliaaksi, jos se on liian pieni ja tarpeeksi heikko väistääkseen iskuja.

Seitsemän siis tuli lisää pieneen siivekäslaumaan. Kolme kanaa ja neljä kukkoa oli kuoriutunut Niloksen tilalle aiheuttamaan lisähämminkiä jo valmiiseen sirkukseen. Vaikka Boris-kukko lensi viimeisen lentonsa jo jokin aika sitten, on kanalaa silti kesän tullen laajennettava. Yhdeksän neliön karsina alkaa käydä ahtaanpuoleiseksi, vaikkakin tilaa per kana on moninkertaisesti enemmän kuin eläinsuojelusäännökset käskevät. Ja haaveissa on lisää kanoja. Kanahulluus kun iskee, niin kuulemma muuta parannuskeinoja ei ole kuin kanojen lisäys. Ja neljähän sieltä pitäisi taas muutaman päivän päästä kuoriutua rouvien alta. Punaiset kanat (Haloska ja Lissu) lässähtivät pari viikkoa sitten pesään neljän munan päälle. Kauan minä taistelin vastaan ja vein munat pesästä, mutta lopulta oli annettava periksi. Siellä haudottiin vaikka olemattomia munia ja tyhjää pesää. Yhteishaudontaa nyt niinkuin aiempienkin munien kanssa. Ja poikasetkin ne hoitivat yhdessä silloin, niin varmaan nytkin. Lieköhän kaksosia nämä rouvat? Mene tiedä, mutta yhteen hiileen ne puhaltavat aina kaikessa. DreamTeam.

Ensi viikonloppu meneekin jännittäessä poikasten kuoriutumista. Pahimoilleen perjantaina on työpaikan virkistysilta ja silloin pitäisi alkaa kanalassakin tapahtua. Mutta ehkäpä uskallan luottaa jo kanaemoihin ja luontoäitiin, menihän edellinenkin kuoriutuminen niin hienosti. 

Ja pian taas pienet nappisilmät kurkistavat emon höyhenien alta ja kohta emot saavatkin opettaa pienokaiset syömään ja juomaan. Se vasta onkin hauskaa katseltavaa, kun kanaemot äidillisesti ohjaavat poikaset ruuan ääreen ja alkavat naksuttamaan lapsilleen. Samalla ne syövät itse ja näyttävät mallia kuinka homma hoidetaan. Ja untuvapallerothan hoksaavat nopeasti. Eipä mene montaa kuukautta, kun kukkonuorikot töräyttävät ensimmäiset sävelensä ilmoille säikähtäen ääntä, joka niistä itsestä lähtee. Se on aina yhtä hauskaa ja kauheaa kuultavaa. Epävireisiä torvia viskibassoäänellää krääkymässä. Alun "KriiiH KräääH" pihaisuista siirrytään "TRÖÖÖT! Töttöröö!" esikiekaisuihin ja lopulta koittaakin se päivä, kun nuoret miehet osaavat laulaa sävelelleen oikein "Kukkokiekuu!!". Kaunista. Tykkään todella. Toivottavasti naapuritkin tykkää. Onhan niitä kukkoja täällä jo kiekumassa neljä ja lisää tulee. Valitettavasti tuntuu olevan sääntö, että niitä kukkoja kuoriutuu eniten. Minnehän noita ylimääräisiä laittais???

Kanojen sielunelämään on aika helppo päästä kiinni. Ne ovat laumaeläimiä henkeen ja vereen. Kanat syövät yhdessä, juovat yhdessä, nukkuvat yhdessä, peseytyvät yhdessä (hiekka-, turve- ja tuhkakylvyt) ja munivat yhdessä. Tai jos nyt eivät ihan yhtä aikaa muni niin kuitenkin parven tsemppi on ihan mieletön. Yksi kana kun munii, niin lopuu akkalauma kaakottaa ja rääkyy kuin kannustaakseen. Ihan älytön kiljunta käy. Varmaan kätilöinä toimivat. Naapuri oli tällaisella hetkellä sattunut työpuhelua soittamaan kanojen läheisyydessä. Kyllähän siellä luurin toisessa päässä oli ihmetelty outoa kaakotusta.
Kukko huolehtii rouvistaan, rouvat ovat tärkeysjärjestyksessä aina ensimmäisenä. Herrasmiehenä se saattaa jopa syöttää haaremiaan tai vähintäänkin etsii parhaimmat ruokapalat ja tarjoaa niitä kanoille. Kukko myös puolustaa neitosiaan oikean ritarin tavoin. Kukkojen väliset taistelut voivat olla hyvinkin raakoja. Ja joskus ihminenkin joutuu tulilinjalle, Boris-kukko oli hyvä esimerkki ihmisvihaajasta. Turpaan tuli minulle niin että tukka melkein lähti.
Ruoka saa kotkottajat ihan sekaisin. Siksi varmaan olenkin niin suosittu heidän keskuudessaan. Kanalan oven avattuani ovat kaakattajat silmänräpäyksessä kiertelemässä ympärilläni. Pettymys on hirveä, jos sitä ruokaa ei sillä kertaa tulekaan. Kaikki yrittävät ahtautua perässäni ovenraosta ulos, yhden kun saa työnnettyä takaisin sisälle, toinen on jo karanut. Mokomakin nokkalauma :) Leipäpussia rapistellen ja "tipitiputipu"-huutoa käyttäen ne onneksi saa seuraamaan vaikka maan ääriin.
Piakkoin olen ollut vuoden kanaemona.  Ja kyllähän tätä harrastusta voi jatkaa vaikka kuinka kauan. On tämä vaan niin kivaa! Kanahulluus......