Palkintona elämä

Ei sitä aamulla herätessään tiedä mitä päivä tuo tullessaan...

Tiistaina tulin töistä kotiin ja huomasin heti, ettei Rino ole kunnossa. Väsyneen oloinen reppana, hoippui vain ja käveli varovasti. Yritti kuitenkin kovasti pysyä perässäni, kun laittelin hevosille heinät ja käytin muut koirat tarpeillaan. Yritti, mutta ei jaksanut vaan korvat lurpallaan istui pihamaalla ja odotteli minua. Olin edellisenä iltana hieronut Rinon, koska silloinkin käveli hieman vaikeasti ja ajattelin sen johtuvan kipeistä lihaksista. Hieronnan jälkeen olikin pirteämpi. Mutta eipä näyttänytkään syy olevan lihaksissa. Soitin päivystävälle eläinlääkärille ja jo tunnin päästä Rinoa valmisteltiin nesteytykseen. Kuumetta 41,1, ei ihmekään jos oli vähän vetelä olo. Verikokeet toivat lisää huolenaihetta. Valkosolut: 2,2, hemoglobiini 112, trombosyytit 45, eli kaikki aivan liian matalat. Hälyttävän matalat. Amylaasi oli melkein 1700 eli liian korkea. Amylaasi kertoo siis haiman tilasta. Mistään ei Rino aristanut eläinlääkärin painellessa vatsaa. Rinolle laitettiin niskaan tulehduskipulääke ja antibiootti. Saatesanoin: jos ei kolmen päivän sisällä ala olo korjaantua niin sitten takaisin eläinlääkäriin. Jossakin päin elimistöä on tulehdus, mutta ei voi sanoa, että missä.

Muutaman tunnin katselin koiran hoippumista kotona ja illalla kymmenen jälkeen soitin Kuopion Tuhatjalkaan, lähimpään päivystävään klinikkaan kunnon laittein. Rinosta otettiin jälleen verikokeet, tulokset olivat samat. Lisääksi analysoitiin lipaasi, joka oli sekin hieman koholla. Alkuun eläinlääkäri mietti, että emme ole päivystystapaus, kun kuumekin oli laskenut. Mutta suostui kuitenkin tutkimaan. Röntgenkuvatkin otettiin. Kuvissa näkyi epämääräistä massaa pernan tienoilla. Eläinlääkäri kouraisi kunnolla Rinon vatsaa ja vasta silloin sai kunnon kipureaktion aikaan. Koira poloinen antautui kaikkeen käsittelyyn. Varmuuden vuoksi pidimme sillä kuonokoppaa, mutta ei se missään vaiheessa edes yrittänyt vastustella. Rinon tempperamentti oli poissa.

Aamuyöllä ajoimme Harrin kanssa kotiin mieli mustana, Rino nukkui kontissa. Eläinlääkäri arvioi, että Rinolla on pernassa kasvain ja perna on revennyt aiheuttaen sisäistä verenvuotoa. Suositteli eutanasiaa, koska leikkaus on riskitoimenpide eikä koira todennäköisesti selviä. Varasin kuitenkin leikkausajan. Saimme sen torstai-iltapäiväksi. Ihan varan vuoksi vain, koska se olisi helppo perua, kunhan olisimme miettineet mitä teemme. Kotimatkalla väsytti niin vietävästi, olimme pian olleet hereillä 24 tuntia. Silmiä painoi, ehjin nahoin päästiin onneksi kotiin..

Kotona nukuin ne aamun muutamat tunnit Rinon vieressä lattialla. Kun heräsin, olo oli hetken hyvä. Mitä nyt käsi oli hieman puutunut, olihan se ollut allani lattiaa vasten pari tuntia. Rino oli yhä vieressäni nukkumassa. Silittelin sen pehmeää turkkia. Sitten muistin viiltävästi mikä on tilanne. Sydäntäni kouraisi ja henkeäni ahdisti. Mutta unessani olin jo tehnyt päätöksen, Rino lähtee leikkaukseen. Tänään! Nyt, heti, mahdollisimman nopeasti. Siispä aloin soittelemaan sinne ja tänne heti kun kello löi kahdeksan. Oli keskiviikko aamu ja leikkaukseen olisi kiire.

Koska Joensuuhun tai Kuopioon emme päässeet hätäleikkaukseen, lähdimme Herrin ja Rinon kanssa kohti Jyväskylää. Sinnekin soittelin useampaan paikkaan ja lopulta, satojen kilometrien ja loputtomalta tuntuvien tuntien jälkeen päädyimme Jyväskylän Animagiin. Kello oli tuolloin n. 12:45. Sydän kurkussa astelimme meille aivan vieraaseen eläinsairaalaan hoippuva koira kannoillamme. Emme tienneet mitä odottaa, millainen paikka Animagi olisi.
Meidät kutsuttiin ilmoittautumisen jälkeen muutamassa minuutissa eläinlääkärin juttusille, hän kertoi meille leikkauksen kulusta. En muista mitään, kuten en myöskään kovinkaan paljoa muista ajomatkasta Jyväskylään. Rino pääsi leikkaukseen valmistautumiseen heti eli se nesteytettiin kunnolla, annettiin happea, kipulääkkeitä. Istuimme Rinon vieressä lattialla, minä välillä pötköttelin koiran vieressä ja annoin lisähappea aika ajoin. Noin varttia vaille kaksi Rino rauhoitettiin ja nostettiin kuljetusalustalle. Sinne se lähti leikkaukseen ja voin sanoa, että romahdin. Rinon hoitaja vielä halasi minua ennen kuin vei Rinon, sanoen "Älä huoli, pidämme Rinosta hyvää huolta". Se oli kyllä liikaa minun hermoilleni ja olin luuhistua. Miten kauhealta tuntuikaan ajatus, että siinä saattoi olla viimeinen kerta, kun Rinon näin. Rino jäi leikkaukseen, Animagin ovi sulkeutui takanamme ja me lähdimme Jyväskylän lähiöihin tutustumaan ja aikaa tappamaan. Jotain piti saada syödäkseenkin, olinhan minä viimeksi murkinoinut edellisen vuorokauden puolella.. Aika tuntui matelevan, kun odottelimme soittoa eläinlääkäriltä. Ehdimme ajella sinne ja tänne ja tuonne. Vahdin puhelintani, onko siihen tullut jotain vikaa, kun ei soi.. Vihdoin, varttia yli neljän, puhelin soi ja eläinlääkäri kertoi Rinon leikkauksen olevan ohi. "Leikkaus onnistui ja koira on heräämössä." Hän kertoi pernan olleen tulehtunut, mitään sisäisiä verenvuotoja tai kasvaimia ei ollut näkynyt. Perna oli poistettu, vatsalaukku oli kiinnitetty, ettei se pääsisi liikkumaan. Koska perna ei ollut enää tukemassa vatsalaukkua, vatsalaukun kiertymän riski olisi ollut ilman kiinnitystä erittäin suuri.

En ollut uskoa korviani. Koira, jonka olin ajatuksissani jo hyvästellyt melkein pari tuntia sitten, olikin heräilemässä anestesiasta. Leikkaus takana ja eläinlääkäri kuulosti kovin positiiviselta. Leikkaus oli sujunut hyvin, mitään yllättävää ei ollut leikkauksessa tapahtunut. Saisimme mennä odottelemaan Rinon heräämistä. Nyt oli mennyt vuorokausi siitä, kun ensimmäisen kerran vein Rinon päivystävän eläinlääkärin luo. Vaan luoja, että aika oli tuntunut pitkältä. Tuntui, ettei kellon viisarit liiku yhtään minnekään. Kun aamulla olin herännyt seitsemän maissa hevosia syöttämään ja kahdeksaan saakka piti odotella, että eläinklinikoiden puhelimet avautuvat, ei ole minuutit ikinä tuntuneet niin pitkiltä.

Nyt kaikki tuo jännitys ja pelko oli takana päin ja Rino oli heräilemässä. Kuuden aikaan keskiviikkoiltana nostimme vötkylän ja sekavan oloisen koiran autoon ja matka kotiin pääsi alkamaan. Nyt matka sujuikin jo paljon mukavammin. Seurailin välillä taakseni kuinka Rino voi. Ei sillä mitään hätää ollut, nukkui sikeästi kotiin saakka.

Siitä se toipuminen sitten alkoikin. Torstai-iltana kävimme vielä eläinlääkärissä tiputuksessa, koska Rinon limakalvot olivat niin vaaleat ja se oli muutenkin aika heikon oloinen. Ruokaa suostui syömään vain pakottamalla. Lääkkeet saatiin vaivoin syötettyä, taistelun kautta. Ja lääkkeistä tuli pahaa oloa ja sekavuutta. Vettäkään ei oikein tahtonut juoda vaan piti pakkojuottaa. Näillä eväillä Rinon tila sitten huononikin aika lailla. Se oli pakko saada syömään ja juomaan paremmin. Eikun siis enemmän ruokaa kitusiin, veteen lisäsin hieman laktoositonta maitoa (maisuu paremmalta) ja jo päivässä koiran olemus piristyi ja se alkoikin sitten juomaan ihan itse. Eilen illalla, 8 päivää leikkauksesta, se söi jo aivan normaalisti.  Muutenkin poika on energinen ja hyväkuntoinen olosuhteisiin nähden. Pää sillä käy ylikierroksilla, eihän me mitään ole sairaana nyt treenattu. Eikä edes lenkkeilty, koska ei saada. Hihnassa pitää tehdä ne pienetkin lenkit. Tänään illalla, kun aikaa leikkauksesta on kulunut 9vrk, ajattelin jo käydä hieman pidemmän lenkin. Puoli kilometriä ehkä? Eilen tehtiin jo 300 metrin pituinen lenkki. Siitä se pikkuhiljaa... Mahdoton määrä lääkkeitä on jo jäänyt pois. Pelkästään rimadyliä kipuun olen antanut aamuisin. Senkin lopetan nyt, huomenna ei saa enää yhtään mitään lääkettä ellei kovin kivuliaalta vaikuta.

Nyt uskaltaa jo huokaista. Syvään. Oli varsin stressaavaa aikaa. Vahtia koiraa 24/7. Vahtia muitakin koiria, ettei synny epäsopua. Muistaa lääkitä. Syöttää ja juottaa. Kunnella hengitystä, tarkkailla limakalvoja, mitata kuumetta. Vahtia ulostaako tai pissaako normaalisti. Valvoa yöt.... Mutta tekisin kaiken uudestaan! Ja varmaan Rinokin. Mitä siitä, jos muutama päivä meneekin lääketokkurassa (joka vie kivut), jos palkintona on koko loppuelämä!!